keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Ravitsemus syyllisyydentunnon ehtymättömällä kaivolla

Ruoan inhimillistäminen on umpikuja


Ihminen on lajina sikälikin ihmeellinen, että se kehittää yhä uusia metodeja omaksua syyllisyydentuntoa omasta olemassaolostaan. Erityisen lahjakasta väkeä näyttäisivät olevan akateemisessa kuplassaan muhivat koulutetut naiset. Uudesta esilletulosta on vastannut Ylellä filosofi Elisa Aaltola, joka julistaa pidättäytyvänsä syömästä kalaa. Hän kaipaa yhteiskuntaa, jossa ei enää kalasteta.

Mitähän ne meistä ajattelee? Mitä sitä enää voisi syödä, jos ruoka kerran kommunikoi...


Nykypäivän tiedostavat piirit ovat täynnä mitä erilaisimpia dieettejä. On eri asteen kasvissyöjiä, vegaaneja ja ties mitä. Filosofin tehtävänä on tietenkin ajatella; siinä sivussa ei ole ihme, että pohtineeksi tulee myös, mitähän se kalakin mahtaa ajatella. Yhä uusilta eläinlajeilta on löydetty käyttäytymistä, joka vihjaa jonkinasteisen kommunikoinnin suuntaan. Täysin huolimatta vuosimiljoonien kehityskulusta ajattelun ammattilaiset keskuudessamme ovat tulleet siihen tulokseen, ettei lajimme iät ja ajat ravintona käyttämiä eläinlajeja sopisi pyydystää ravinnoksi. Itsensä eläimestä joksikin muuksi – joissain yhteyksissä jopa jumalankuvaksi – kohottanut apinalaji lienee unohtanut olleensa varhaisaikoinaan täysin samanlaista riistaa kuin säälimänsä saaliit. Luonto nyt vain sattuu olemaan rakentunut niin, että toinen saalistaa toista.

Murhenäytelmämme ydin on ollut tavaton menestyksemme eläinlajina. Olemme sopeutuneet lähes kaikenlaisen ilmastoon ja ravintoon.Toisaalta emme ole mitään pandoja, jotka voisivat keskittyä bambuversojen jyrsimiseen. Meitä on liikaa. Vielä jokin vuosikymmen sitten puhuttiin nykyistä avoimemmin väkiluvun kasvun rajoittamisen tarpeesta. Nyttemmin tajuntaamme taotaan globaalia syyllisyyttä niidenkin ihmisten kurjuudesta, jotka on lähtökohtaisesti synnytetty oloihin, jotka eivät elätä nykyistä ihmismäärää tai huomattavasti pienempääkään. Yltiöhumanismi julistaa meidät vikapäiksi lähes kaikkeen muuhun kuin edesvastuuttomaan kestämättömien ja julmien uskonnollisten käsitysten sietämiseen.

Veganismikin on uskonnollistyylinen ääriliike, jonka noudattamisessa on tietenkin vivahde-eroja. Traagisimpia tapauksia ovat olleet esimerkiksi lemmikkikissojen ruokkiminen pelkillä kasviksilla, mitä sitäkin kuulemma ääritapauksissa on sattunut erittäin ikävin seurauksin. Oman ravintonsa rajaaminen aatteellisin periaattein on globaalisti etuoikeutetussa asemassa olevien aatteellinen valinta. Muualla on syötävä lähinnä sitä mitä tarjolle löytyy. Normaalioloissa yksilö toki saa itse päättää ruokavalionsa, mutta ulkopuolisten syyllistäminen näiden valinnoista astuu rajan ylitse.

Eläinperäisen ravinnon käyttämisen hyväksyminen on eri asia kuin pyynnissä käytetty, tuomittavan tarpeeton julmuus. Eläinten inhimillistäminen toki avaa potentiaaliselle syyllisyyspääomalle loputtomat kasvunäkymät. Jonkinlaisena ravintopoliittisena kriteerinä tarjoiltu päätelmä eläinten keskinäisestä kommunikoinnista ajaa meidät kuitenkin umpikujaan. On nimittäin päätelty myös kasvien aistivan. Niiden on sanottu ”haistavan, maistavan ja viestivän”.

Ihmisvihaajan ratkaisuna on yksinkertaisesti vain kuolla pois. Muiden kannalta olennaisinta olisi pyrkiä kohtuuteen, niin syntyvyyden, uskonnollisten tapojen kuin ruokavalionkin suhteen. Ympäristömyrkkyjen tuomat terveysongelmat, allergiat ynnä muut haitat ovat seurausta henkisestä välinpitämättömyydestä ja holtittomuudesta. Syyllisyyden pulma on, ettei se tartu niihin, joiden sitä tulisi kokea ja tukahduttaa ne, jotka harvoin ovat vaikuttamassa juurisyihin



tiistai 13. kesäkuuta 2017

Petturihumppa


Brysselin haarakonttori voi surutta jatkaa hommissa


Eipäs-juupas. Niin siinä sitten kävi, että perussuomalaisista erkani euvosto-kokoomuksen ja Sipilän sylikoirien osasto, jonka myyräntyön laajuutta koko Sipilän hallituskautena sopii vain arvailla. Hampaattomuus Brysselin politbyroon edessä on saanut henkilöitymänsä. Hallituksen ympärillä esitetty näytelmä kaikessa irvokkuudessaan kuvastelee ”itsenäisyytemme” koko ilmettä.

Nk. hallituskriisi oli arvoton näytelmä, jolla varmistettiin hallituksen ehdoton kuuliaisuus Brysselille.

Olennainen osa Sipilän ja Orpon operaatiota on ollut kuohia perussuomalaisista viimeisetkin euvostokriittiset piirteet Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi. Kun Jyväskylän puoluekokous ryhtyi terävöittämään linjaansa euvostopolitrukkeja vastaan, juoksupoikahallituksemme säikähti häätämään keskuudestaan vääräuskoiset. Persuministereille apulaisineen tuli hirvittävä paniikki, eikä uudelle puoluejohdolle suinkaan annettu mahdollisuutta osoittaa kykyjään. Suomalaisittain erittäin nopeasti eu-kuvernööri Sipilä runnoi läpi näytelmän hallituksen kaatumisesta, johon euvostopersut vastasivat marssimalla entisen arkkipersunsa Soinin johdolla ulos puolueesta, jonka suurimmaksi synniksi näyttäisi muodostuvan alkuperäisen hallitusohjelman tinkimättömän noudattamisen vaatiminen ja kansallismielisyys. Unohtakaamme lapsenmielisille tarkoitettu höpötys joistain inhimillisistä ”arvoista”.

Etenkin kokoomukselle ainoat arvot muodostuvat Brysselin vaahtosuisesta palvomisesta.

Sattumoisin tänään Euroopan komissio – tosiasiallinen hallituksemme ja Sipilänkin isäntä – on julkaissut lehdistötiedotteen, jossa valmistellaan ensi viikolla vallan ytimessä esiteltäviä raportteja toimenpiteistä ”maahanmuuton vakauttamiseksi ja ulkorajojen hallitsemiseksi”. Komissio ”kehottaa” eli vaatii kaikkia vasallejaan ryhtymään toimeen asettamiensa oikeudellisten velvoitteiden täyttämiseksi. Sisäministeri- ja kansalaisasioista vastaava komission jäsen Dimitris Avramopoulos on todennut unionin perustuvan yhteisvastuuseen ja vastuun jakamiseen. Nämä perusarvot koskevat hänen mukaansa kaikkia poliitikkoja, ja maahanmuutto ei ole poikkeus.

Mielenkiintoista on myös, etteivät toimet rajoilla [taakanjako] ole valinta vaan velvoite. Viime kuukausina komissio on vaatinut toistuvasti Tsekin tasavaltaa, Unkaria ja Puolaa ryhtymään määräämiinsä toimiin, mikä tarkoittanee rajojen avaamista ja maahanmuuttajien pakkovastaanottoa. Euvostoliitto kehtaa puhua maahanmuuttoliikkeen hallitsemisesta, vaikka tosiasiassa liikehdintä ei liene kontrollissa. Toinen vaihtoehto toki on, että kansojen vaihtaminen todella on alun alkaenkin ollut tavoitteena.

Liittovaltiohanke varainsiirtoineen ja yhteisvelkoineen on ollut esillä jo vuosia sitten. Meille on jo myyty käsite sisämarkkinoiden harmonisoinnista. Myyntipuheissa on puhuttu leppoisasti tavaroiden, palveluiden, työntekijöiden ja pääoman vapaan liikkuvuuden esteiden poistamisesta. Lainsäädännön yhdenmukaistamisen taustalla on kuitenkin vasallivaltioiden lainsäädännöllisen liikkumavaran tukahduttaminen. Esimerkiksi Puolan ja Unkarin ilmoittaessa suvereenien valtioiden tapaan, etteivät ne tahdo ottaa vastaan tiettyjä maahanmuuttajia, Bryssel katsoo jo kyseiset uppiniskaiset vasallit käytännössä lainrikkojiksi.

Uusi vaihtoehto -liike on nimenä jo tragikoominen, sillä käytännössä ryhmittymään kuuluvat entiset persuministerit ulkoministeri Timo Soini, työministeri Jari Lindström, puolustusministeri Jussi Niinistö ja kulttuuri- ja eurooppaministeri Sampo Terho ainoastaan osallistuvat vallitsevan euvostojärjestelmän ja liittovaltiorakennelman kyhäämiseen. Orpo on puhunut arvoista, mutta ne arvot ovat olleet Brysselin liturgian kuuliaista noudattamista. Niiden tielle nousi eliitin yllätykseksi perussuomalaisten halla-aholainen siipi. Vain naiivi voi kuvitella, että jotkut Halla-ahon vuosien takaiset kirjoitukset olisivat vallanpitäjille kiusallisempia kuin ”tiivistyvän eu:n” avoin uhmaaminen.

Tietenkin perussuomalaisten ryhmän hajoaminen on takaisku kansalliselle puolustukselle, mutta kenties tätä kautta maahamme lopulta syntyy aito vastavoima opportunisteille, jotka jatkavat lehmänkauppojaan korottaakseen itseään vain ja ainoastaan Brysselin silmissä. Itseään mahtipontisesti uudeksi vaihtoehdoksi kutsuva klikki heittyy ainoastaan kokoomuksen ja keskustan tiskirätiksi. Viime päivät ovat osoittaneet liiankin selvästi, mitä seuraa todellisesta toisinajattelusta suomalaisessa politiikassa. 

Liittovaltio tunnustettiin Taloussanomissa jo neljä vuotta sitten. Nytkö sitä tosissaan aletaan
viimeistellä? Kokoomuksen rinnalla hallituksessa ei voi olla kuin ehdottoman euvostouskollisia
nukkeministereitä. Samasta syystä eurostakaan ei sallita äänestää.





















 

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Halla uhkaa viherpunaista ryytimaata


Perussuomalaiset tekivät eilen sen, mitä valtamedia kynsin ja hampain suu vaahdossa vastusti. Toimittelijat eivät kuitenkaan valinneet puoluejohtoa, vaan sen tekivät kokousedustajat. Eilisehtoo painottui lähinnä uuden puheenjohtajan henkilöön, joka on vuosia herättänyt itkupotkuraivareita poliittisissa ja aatteellisissa vastustajissa. Sisällyksetöntä jargonia suoltavat suomalaiset puoluejohtajat ovat saaneet puheissaan tarkan ja armottoman kilpailijan. Jo valitun ensi kommenteissa paljastui ainakin vuosia tiedetty totuus, ettei suorassa argumentoinnissa Halla-ahoa ensimmäiseksi pussiin puhuta. Silti vasta ensimmäisen linjapuheen jälkeen on aika arvioida ensi vaikutelmaa uudesta puheenjohtajasta.

Todetessaan puoluekokouksen jättäneen selkeän viestin puolueen kehittämisen suunnasta Halla-aho osoitti askelmerkit hidasjärkisimmällekin. Suomesta on ajoittaisia ja hajanaisiksi jääneitä yrityksiä lukuunottamatta puuttunut oikea vaihtoehto Brysselin valtapolitiikalle. Arvostellessaan unionin toimintaa ja tavoitteita hän voi nojata toimintaansa Euroopan parlamentissa, joten kuulija voi uskoa hänen tietävän mitä puhuu. Hieman samanlaista odotusta saattoi aikanaan olla ilmassa ”Missä Eu, siellä ongelma” -Timon arvostellessa kreikkapaketteja ja rakennellessa jytkyjään. Massiivisten pettymysten jälkeen uusi puoluejohto on antanut puolueelle vielä yhden mahdollisuuden. Kokoomuksen. Kepun tai sosialidemokraattien perässähiihtäjillä ei ole tulevaisuutta. Kipeistäkin asioista pitää pystyä puhumaan.

Linjapuhe aloitti tarttumalla oitis kipeimpään kohtaan pienen alamaisen elämässä, eliitin pyrkimykseen ja tavoitteeseen asettaa köyhät toisiaan vastaan. Liian selvästi on viime vuosina käynyt selväksi, että oma kansa ja sen heikoimmat on asetettu muukalaisten perään. Niin kuin Halla-aho totesi, kyseessä ei ole ”hauska” juttu, vaan kansakunnan tulevaisuuden kannalta ensisijaisen tärkeä asia. Maahanmuuttokriisin aikana on toisinaan käynyt ilmi, että jopa jonkin verran integroituneet uuskansalaiset ovat olleet huolissaan alati jatkuvasta tulijoiden vyörystä. Kantaväen vähäväkiset puolestaan ovat saaneet tuta jos jonkinlaisia leikkauksia ja aktivointitoimia. Sivusta on seurattu rahan lappamaista matubisnekseen. Ajan kuluessa mahtipontisesti avatut maahanmuuttajahotellit on suljettu miljoonatappioin ja pistetty täysremonttiin.

Työntekijöiden yläluokkaa ovat ne, jotka voivat surfata euvostomaasta toiseen ja valita asuinalueensa uranäkymiensä ja mieltymystensä mukaan. Puheessaan uusi puheenjohtaja otti esille juuri ne, joilla ei käytännössä muuttomahdollisuutta ole. Vihervasemmisto jeesustelee köyhien tukijana, mutta ne köyhät ovat itse asiassa muita kuin oman maan köyhiä. Sen totesi Halla-aho suoraan osoittaen rohkeutta, mitä puoluejohtajiltamme tähän asti on puuttunut. Hallainen tuuli todella pyyhkii unelmien punavihreätä ryytimaata, mikäli maamme vähäosaisimmat ja viimeisistä toimeentulonsa rippeistä kamppailevat tämän sisäistävät ja nousevat vielä kerran vaalipäivänä sohviltaan unohtaen Soinin hämäyksen.

Ihmisten tänne houkuttelemisen (esim. Sipilän ”kotimajoitus”) sijaan tulisi päästä vakavasti puhumaan läpi Euroopan marssineiden käännyttämisestä ilman vuosien oikeusprosesseja ja hädänalaisten auttamisesta lähtömaissaan. On ollut lähes kiihkomielistä vaatia omilta työttömiltä vastikkeellisuutta yritysten siirtäessä toimintaansa Aasiaan ja Itä-Eurooppaan. Sen sijaan missä ovatkaan vastikevaatimukset Afrikan ja Aasian kehitysmailta? Uudelta persupuheenjohtajalta alaisineen voisi ainakin odottaa elintilan raivaamista uudelle ajattelulle suhteessa auttamiseen.

Elämme maassa, jossa kaikkinainen Euvostoliiton vastustaminen tuomitaan ääriliikkeeksi. Joitain muutaman henkilön ryhmittymiä lukuunottamatta meiltä on puuttunut oikeasti euvostovastainen puolue. Monet odottivat sellaista turhaan Soinin persuista ja toiveet ovat ilmeisesti nousseet jälleen Halla-ahon myötä. Maamme puoluekenttä on jo muutenkin täynnä Brysselin lampaita. Lisää ei enää tarvita. Siksi linjapuheen euvostoeroa koskeva kohta oli varmasti monelle karua kuultavaa. Halla-ahon mukaan ero euvostovaltiosta ei ole tällä hetkellä realistinen vaihtoehto.

Taustalla lienee se monimutkainen lainsäädäntö, jolla alusmaat on jo ehditty kytkeä Brysselin alamaisuuteen. Samalla on syytä muistaa se maattomien pankkiirien kuristusote, johon mantereemme on ajettu. Ero ottaa koville Britanniallekin, mikäli lopulta toteutuukaan. Ilmeisesti tarvittaisiin joukkopako Unionista tai sisäinen sortuminen esikuvan Neuvostoliiton tapaan. Nykyisessä rahajärjestelmässä puheet itsenäisistä valtioista kuuluvat samaan sarjaan joulupukin lentävien porojen kanssa. On ollut puheita Gaddafin ja Saddamin kohtalokkaista aikeista pyrkiä pois dollarivetoisesta järjestelmästä. Joitain viikkoja sitten bongasin netistä täällä sangen vaietun väittämän siitä, että Filippiinien kovan linjan presidentti Duterte olisi häätämässä Rothschildeja pois maasta. Kuinka ollakaan viime viikoina meille on kantautunut hurjia uutisia taisteluista Filippiineillä...

Vaikka ero pankkiirimafian Euvostoliitosta onkin siis sangen vaarallista ja kenties epärealistista, meille tulisi sallia kansanäänestys erosta. Mahdollinen kielteinen suhtautuminen äänestykseen saattaa koitua uudelle puoluejohdolle kohtalokkaaksi. Joka tapauksessa linjapuheen viestinä oli, ettei ole syytä jatkaa kansallisen edun myymistä mallioppilaan hymypatsaiden keräilemiseksi Brysselin sediltä ja tädeiltä.

Tulevan viikon kiinnostavin sisäpoliittinen näytelmä on tietenkin se, mihin ojaan Sipilän sontakärryt kellahtavat vai jatkavatko ne vatuloivan vaappuvaa kulkuaan. Halla-aho itse on osoittanut sovittelevaa kunnioitusta hallitusohjelmaa kohtaan. Pallo on nyt ympäriinsä käsiään heilutellen säntäilevällä kokoomuksella – ja tietenkin Sipilällä, joka käytännössä pääministerinä ainoana kykenee tahtoessaan lopettamaan hallitusteatterinsa.

Poliittiset vastustajat toivovat puolueen hajoamista, ovat toivoneet jo jytkyistä lähtien. Tulevaisuus näyttää, tehoaako mahdolliseen järkytykseen uuden puheenjohtajan kädenojennus eli tarjous eduskuntaryhmän ja ministeriryhmän roolin ja yhteistyön korostamisesta. Joka tapauksessa poliittisessa kentässä on ollut todella halla-aholaisen puolueen mentävä aukko, liian paljon on ollut puhtaan järjen paljastamia ongelmia, joista on ollut kiellettyä puhua. Tavoitteena on ollut kahlita entistä enemmän poliittisen eliitin ajattelutavan vastaisia viestejä. Kaikella toiminnalla on aina vastavoimansa. 



maanantai 29. toukokuuta 2017

Liian alhainen työttömyys


Puola ja Unkari ovat olleet eräiden muiden itäeurooppalaisten maiden kanssa euvostopolitrukkien hampaissa rimpuillessaan Euroopan kansan- ja uskonnonvaihtoa vastaan. Jo parisen vuotta sitten Puola ilmoitti Slovakian kanssa ottavansa vastaan ainoastaan kristittyjä perheitä. Luonnollisesti halu säilyttää kansakunta kristittynä on herättänyt Brysselissä raivoa. Nyt syntilistalle on liitetty nykyisessä Euroopassa uskomaton väite: Puolassa on kuulemma liian alhainen työttömyys.

JÄLLEEN  PÄÄNVAIVAA RAHAELIITILLE.

Nyt Puolan syntilistalle on lisätty jo liian alhainen
työttömyyskin. Taka-ajatuksena tietenkin on painostaa
maa ottamaan lasteittain kamelikuskeja takaamaan
matalapalkat.


Siinä missä Ylenannon toimittelija vielä 2015 julisti ”demokratian toiveiden haalistuneen” Bloomberg kirjoittaa äskettäin julkaistussa artikkelissa tyrmistyneenä työvoiman tarjonnan vähenemisestä ja työttömän väestön osuuden vähenemisestä. Puolan ennätysalhainen työttömyys kuulemma on uhka päätöksentekijöille ja enteilee entistä ”pahempia aikoja”.

Siirtolaisuus Puolasta on ollut yhtenä syynä työntekijöiden joukon vähenemiseen. Mukana on ollut myös tiettyjä hallituksen toimia, kuten eläkeiän laskeminen. Niinpä Puolan työttömyys oli Eurostatin mukaan maaliskuussa vaivaiset 5,3 prosenttia eli Euvostoliiton alhaisin. Puolan rekisteröity työttömyysaste on laskenut huhtikuussa 7,7 prosenttiin 8,1 prosentista kuukaudessa.

Bloomberg esittelee Puolan kehitystä seuraavanlaisin numeroin:

  • Enemmän kuin 2 miljoonaa puolalaista on jättänyt maan sen liityttyä Euvostoliittoon 2004. Vaikka ulkomailla työskentelemään halukkaiden määrä on laskenut viime vuodesta, se merkitsee lähes kolmea miljoonaa. Heistä 40 prosenttia on iältään 18-24 ja heidän osuutensa on kasvanut 10 prosentilla.

  • Arviolta miljoona Puolassa työskentelevää ukrainalaista lieventää työvoimapulaa auttaa pitämään palkkoja matalalla. 12. kesäkuuta alkaen ukrainalaiset voivat matkustaa Euvostoliittoon ilman viisumia, mikä saattaa ohjata heistä osan pois Puolasta.

  • Työikäisten työllisten tai työtäetsivien taloudellisen aktiviteetin alhaisuus on ilmennyt siten, että osuutensa muista ikäisistään on laskenut 56,3 prosenttiin vuoden 2016 kolmelta viimeiseltä kuukaudelta sen oltua edellisenä vuonna samaan aikaan 56,5. Luku on kaksi prosenttia alla euvostokeskiarvon. Taloudellisesti toimettomien puolalaisten määräksi on arvioitu 5,5 miljoonaa.

  • Keskuspankin arvion mukaan 80 000 ihmistä tulee tänä vuonna putoamaan pois työvoimasta, koska uudet säädökset alentavat eläkeikää. Väestön vanheneminen ja väheneminen tulee muuttamaan suhdelukuja entisestään. Kun Puolassa on tällä hetkellä jokaista sataa työläistä kohti 28 eläkeläistä, viimeksi mnainittujen määrä tullee melkein kaksinkertaistumaan vuoteen 2050.

Bloombergin lähestymistapa kehitykseen on ponnistelu palkkatason pitämiseksi mahdollisimman alhaisena. Yksioikoisesti toistetaan pankkiirien ja heidän apupoikiensa mantraa työvoimapulasta sivuuttaen tyystin automaation ja robotiikan aikaansaamat mullistukset työelämässä. Moderni koneistettu ja automatisoitu yhteiskunta ei kerta kaikkiaan elätä alati kasvavia ihmismassoja, ei ainakaan ellei robotteja pistetä verolle ja tuottoa jaeta jonkinlaisen sosialistisen kaavan mukaan tehtaiden ympärillä oleskeleville ihmismassoille. Siinäkin tapauksessa raja tulee ilmeisen pikaisesti vastaan, mikäli kolmansista maista tuotetaan taukoamatta tarpeetonta työvoimaa tehtaanporttien ulkopuolelle.

Lyhyellä aikavälillä työvoiman liikatarjonta toki laskee palkkakustannuksia, mutta samalla romahduttaa massojen ostovoiman. Kielitaidoton ja kehnosti integroituva väestö puolestaan laskee koulutustuloksia ja entisestään lisää työnantajille kelpaamatonta työvoimaa. Tämä Bloombergin vuodatus onkin nähtävissä osana NWO-väen turhautumista puolalaisten ja eräiden muiden itäeurooppalaisten kapinamieltä kohtaan. Se tukee uhkakuvillaan euvostokomission raivoa muun muassa Puolaa ja Unkaria kohtaan näiden sitkeästi vastustaessa rajojen avaamista kutsumattomille tulijoille.

Samalla tulee selvästi osoitettua, että korkea työttömyys ja köyhyys ovat eliitille enemmänkin tavoite kuin kirous, tärkeä työkalu rakennettaessa uutta euvostounelmaa. Siksi rajat ovat auki, koska länsimaiset yhteiskunnat ovat muuten hiljakseen negatiivisen väestönkasvun kautta sopeutumassa koneiden ja robottien maailmaan. Vihervasemmisto puolestaan on sokaistunut haavekuviinsa maailmankylän lutuisesta Onnelasta, jossa mannaa jaellaan loputtomasti kaikille ja tietenkin aina jonkun kolmannen osapuolen taskuista.



lauantai 27. toukokuuta 2017

Pakene – evakuoi – suojaudu!


Euvostoliiton ”rauhanprojekti” on tuonut kaupunkeihimme sota-ajan retoriikan ja uhan


Puolisentoista vuotta sitten pohdiskelin, sallivatko päättäjämme rintaman astua koteihimme. Kehitys kuluneina kuukausina ei suinkaan ole hälventänyt uhkaa. Itse asiassa tilannetta on pyritty mielissä normalisoimaan niin kuin muuan eurooppalainen poliitikko väittäessään meidän velvollisuutemme olevan sopeutua terrorismiin, joka tulee olemaan keskuudessamme. Parisen päivää sitten valtiollisen ajatustenohjausviraston eli Ylen artikkeli sai hieraisemaan silmiä: pakene, evakuoi, suojaudu...


Turvallisuutta kotona korostetaan siviilipuolustustoimenpiteenä tässä vuosilta 1941-1943 olevassa julisteessa.
Kuva Wikimedia Commons

Enää turvattomuutta ei siis pyritäkään peittelemään, vaikka virallinen liturgia toki yhä julistaa, ettei ”pelolle saa antaa valtaa”. Mainituista sanoista on tullut lammasmaisen alistumisen symboli, jolle sarkastisesti hymistelevät kaikki muut paitsi sokeimmat suvakit. Luopuminen turvatuista rajoista sai äärimmäisen tunnustuksensa rekkojen sulkiessa katuja valtiomme saattaessa ennennäkemättömän kansansuosion osakseen saaman valtiomies Mauno Koiviston haudan lepoon.

Yle aloittaa pehmentäen ohjeistuksensa ottaen esille yritysten käyttämät turvallisuuskoulutukset. Tokihan yrityksillä on suuriakin taloudellisia etuja suojattavaan. Mutta että terroriteot niitä vastaan aikana, jolloin villiintyneet rekat ja pommimiehet hakeutuvat lähinnä kaduille, konsertteihin ja liikenneasemille?

Ensimmäiset ohjeet vaikuttavat sangen itsestään selviltä: jos uhka on rakennuksessa, pitää pyrkiä ulos. Ulkopuolinen uhka puolestaan tulee pyrkiä sulkemaan ulkopuolelle. Tässä siis toimii yhä se, mitä ei tahdota noudattaa valtiovallan taholta esimerkiksi Tornion rajalla. Koska puolustautuminen on tehty lähes rikolliseksi, nousee olennaiseksi pakeneminen, mikä onkin keskivertoalamaiselle ainoa toimintamalli. Kysymys vain kuuluu, mihin me poloiset pian voimme paeta. Vihreät etunenässä politrukit pyrkivät puskemaan kansan maalta kaupunkeihin. Siellä elämisen perustaidot rappeutuvat. Keskuslämmityksen varassa pienikin poikkeustila uhkaa vilulla. Kaupungit ovat väkivallan ja tautien pesiä.

Suojautumisessa lukittautuminen johonkin komeroon on sangen johdonmukaista. Kotoa vielä löytyy vanhoja mekaanisia lukkoja. Julkisissa tiloissa puolestaan sähkölukot saattavat sotkea toimintaa. Informaation toimittaminen hätänumeron kautta ei sekään vaikuta luotettavalta, koska tämän tästä saamme lukea ja kuulla ilmoituksia häiriöistä hätäpuheluverkossa. Yhteiskunnan romahtaessa nuo häiriöt ovat taatusti väistämättömiä.

Viimeisenä keinona sentään tunnustetaan taisteleminen henkensä edestä. Tämä onkin sitten todella pirullinen tilanne, sillä päätös pitäisi tehdä sekunnin osissa. Monta kertaa olemme voineet löytää uutisia, joiden mukaan esimerkiksi vanha kauppias on joutunut syytteeseen puolustautuessaan ryöstäjiä vastaan. Kuitenkin ryöstäjät ovat jo luopuneet oikeustajun mukaan monista oikeuksistaan tunkeutuessaan vaikkapa kyläkauppaan, johon on turha odottaa virkavaltaa ennen kuin pahin on tapahtunut.

Euvostopolitiikan ja etenkin maahanmuuton arvostelijat
joutuvat nykypäivänä' asettamaan sanansa erityisen
tarkasti, mikä tuo selkeästi mieleen sota-ajan.
Kuva Wikimedia Commons
Hyökkäyksen ehkäisemiseksi on kuulemma tärkeätä tarkkailla ympäristöä. Kaikessa vakavuudessaan tämä ohje on ongelmallinen nykyisenä vihapuhejahdin aikakautena. Kenelle uskaltaa ja kykenee pian enää kertomaan epäilyksistään? Tapahtumat Euroopassa ovat osoittaneet, että terroristisolut kykenevät soluttautumaan huomaamattomiksi ennen toimintaa. Vaikka maailmalta on tietoja kiihotuksesta moskeijoissa, tietyt piirit yhä ajavat Helsinkiin ja ilmeisesti muuallekin maahamme suurmoskeijoja, joissa kuitenkin toiminta tapahtuisi vieraalla kielellä, jolla sitä oikeata vihapuhetta voitaneen viljellä suurimman osan väestöstämme ymmärtämättä yhtään mitään. Viime aikaisissa terrori-iskuissa ovat toimineet myös Euroopassa syntyneet maahanmuuttajien jälkeläiset. Kuinka tavallinen alamainen voisi edes tarkkailla kehitystä?

Ylen artikkelin lopussa tulee esille suvaitsevaiston naiivin asenteen tiivistymä kehotuksena paheksua väkivallantekoja. Aivan kuin potentiaaliset terroristit välittäisivät tuon taivaallista meidän paheksunnastamme? Jos itsensä räjäyttäjälle on luvattu taivasosuutta vääräuskoisten listimisestä, hän tuskin seisahtuu uhrien ilmoittaessa paheksuvansa iskua! Toimittelija päättää tekstinsä vertaamalla terroristeja rattijuoppoihin. Kuinka paljon itse asiassa paheksunta vaikuttaa edes kännissä ajavien käytökseen?

Nyt viimeistään pitäisi uskoa, ettei Euvostoliitto uskovaisineen aio meitä puolustaa todellista uhkaa vastaan. Sen sijaan kyllä pyritään uskottelemaan, että eräs tietty kolmas taho näkisi mitään mieltä valloittaa kohti valtavaa sosiaalisetnistä katastrofia kiitävä Eurooppa. Tolkutonta. Rivien välistä on ikävästi havaittavissa, että euvostoeliitti palvelijoineen pelkää yhä etenkin entistä enemmän kantaeurooppalaisten vastarinnan nousua...

Pakene – evakuoi – suojaudu!



torstai 25. toukokuuta 2017

Ajatuskriminologinen katsaus V


Ideologiansa kahleissa Eurooppa heittelehtii


Hiukan jo kulunutta ilmaisua käyttääksemme euvostokansalaiset elävät päiviänsä murmelina. Terrori-iskut seuraavat toisiaan, ja politrukit käskevät olemaan antamatta pelolle valtaa. Toinen toistaan kammottavampia hyökkäyksiä pöyristellään ja tuomitaan jo lähes identtisillä viesteillä, joissa vain uhrien nimiä ja paikkakuntia vaihdellaan. Taudinaiheuttajat ovat turvassa varjoissaan ja edes oireista puhuminen alkaa olla yhä tuomitumpaa.



Pyhä poliittinen valuutta


Viime kuukausien terroriaalto on jättänyt alleen mantereellamme vuosia jatkuneen pankkiirien sodan kansallisvaltioita vastaan. Siinä missä rahvaalle aikanaan heiluteltiin nenän edessä ruusunpunaisia kertomuksia esimerkiksi valuutanvaihdosta luopumisesta elämää helpottavana ja hintoja laskevana kokemuksena jätettiin tarkoituksella kertomatta, että rahaa hallitsevat määräävät käytännössä alamaistensa elämästä. Samalla vasallivaltioiden johtajat ovat lopultakin uransa portailla kapuavia pikkupoliitikkoja. Niin vain aikanaan ärhäkästi Brysseliä arvostellut Timo Soinikin ilmeisesti sai lopulta tarjouksen, josta ei sopinut kieltäytyä. Rukousaamiaiset ja ministerinpesti ovat kiinnostaneet enemmän kuin EU:n ongelmien vastainen taistelu.

Missä EU, siellä ongelma!

Pommit ja villiintyneet rekka-autot ovat pyyhkineet suuren yleisön mielestä Kreikan tilanteen, joka ei suinkaan ole kehittynyt piiruakaan lähemmäksi ratkaisua. Itse asiassa viikkorahat ovat ilmeisesti jälleen loppumassa. Taloussanomat kyselee jälleen uusia ”silmänkääntötemppuja” piinan pitkittämiseksi. Ateenan pitäisi olla malliesimerkki siitä, mitä itsemääräämisoikeuden luovuttaminen pois merkitsee valtiontaloudelle. Jos europrojektissa oikeasti olisi kyse jäsenvaltioiden eduista, Kreikka olisi ohjastettu jo vuosia sitten ulos järjestelmästä. Sen sijaan näemme yhä uudelleen näytelmän, jossa osapuolet kiukuttelevat toisilleen ja rahaa löytyy jostain tragedian jatkamiseksi.

Kreikan tapauksessa puhe vararikosta tai sen muka välttämisestä on lähinnä semantiikkaa; maa on ollut keppikerjäläinen jo kauan.

Pankkiirieliitti pelaa eurolla kuolemantanssia eurooppalaisten kansojen kustannuksella. Suomi on ollut uskollinen renki ainoana noudattaen pilkulleen muun muassa turvapaikanhakijoiden vastaanottamismääräyksiä ja kieltäytyen jyrkästi antamasta kansalle aitoa mahdollisuutta sanoa mielipidettään muuttuneesta EU:sta. Palkinto tuli muutama päivä sitten provinssimme välttyessä seuraamuksilta, jotka valuutta-alueen alkuperäisten sääntöjen mukaan olisi tietyn velkamäärän ylittyessä tulla osaksemme. Jälleen yksi esimerkki, mitä oman rahan menetys on merkinnyt itsenäisyydellemme.

Euvostoliiton vääntelehtiessä kroonikkopotilaana tautivuoteellaan Paavo Väyrynen on ottanut ajaakseen äänestyksen euroerosta. Hänen Kansalaispuolueensa on jopa ottanut käyttöönsä markaksi kutsumansa rahakkeen. Asialle saatetaan avoimesti hymähdellä, mutta sopii miettiä rahan merkitystä keskinäisen luottamuksen ja vaihdannan välineenä. Mikäli kansainvälinen pankkiiriestablismentti jossain aikanaan vihdoin menettäisi vaikutusvaltansa ja väkivalta-asemansa, olisi alamaisten pakko kehittää muita tapoja hyödykkeiden hankkimiseksi niin kuin vaikkapa kananmunat ja autonrenkaat taannoin Neuvostoliiton sortuessa.

Toistaiseksi kuitenkin Bryssel notkeine lakeijoineen hokee mantraansa tiivistyvästä integraatiosta. Vastapainoksi eri puolilla mannerta nousseille vastarintaliikkeille on alkanut liikkua tietoja kaikkien vasallivaltioiden pakottamisesta poliittisen valuutan alamaisuuteen vuoteen 2025 mennessä, mikä toki tapahtunee niiden velkaantuessa housutkin jalastaan. Se tietäisi myös Ruotsille nöyrtymistä euron edessä. Ruotsissa onkin jo alettu tunnustaa maahanmuuton kustannukset tuhoisiksi. Suomen tapaus äsken mainitsemieni velkaetujen kautta on selkeä osoitus pankkiirien kuolemansyleilystä.

Uudessa Suomessa julkaistiin viime vuoden alussa artikkeli, jossa muuan pankkimies maalaili kauhukuvia euroeron seurauksista. Juttu oli aikanaan vastaveto Väyrysen ilmoitettua uusimmista pyrkimyksistään ja ”pesäerosta” keskustaan. Tekstissä mainitut jättikorot, kaaos ynnä muut olisivat toki itsenäistymisprosessin vastustajien sotatoimia eivätkä mikään luonnonlaki. Vaikuttajistamme Sixten Korkman on toiminut julkisuudesta melkein jakomielitautisen tapaan. Toisaalta hän on jopa tunnustanut euroon liittymisen virheeksi toisaalla julistamalla vuodesta toiseen eron tuhoisuutta Suomelle. Toki hiukan toisenlaisiakin arvioita on vuosien kuluessa esitetty, mutta ne ovat jääneet hiukan taka-alalle. Ilman uhkakuvia nekään eivät ole olleet. Ulkopuolelta tulevat neuvot toki sivuutetaan ylimielisesti. Politiikan tavoin taloudessa vallitsee usein hätkähdyttävä oletus, että vastustajat mitenkään helpottaisivat omille yksityisille eduilleen vastakkaisten pyrkimysten onnistumista. Miten esimerkiksi Clintonin kannatatat lainkaan soisivat Trumpin onnistuvan ainoassakaan hankkeessaan? Tämä mielikuvavyörytys ei merkitse, etteikö ero eurosta voisi onnistua, mikäli Euroopan kansat olisivat yhteistoiminnassa. Euro saattaa jopa sortua mahdottomuuteensa yhtä pikaisesti kuin Berliininmuuri.

Toistetaan nyt vielä, että euro on vain väline eurooppalaisten kansojen itsenäisyyden tuhoamiseksi. Kreikan kohtalon pitäisi olla esimerkki sen hävitysvoimasta. Uusille sukupolville on vain niin kovin helppoa väittää, ettei elämää voisi olla vailla tuota poliittista valuuttaa.


* * *


Taru kuolemanvaarasta

Kuolemanvaara on käsite, jonka mukaan suvaitsevaisto on saatu erittäin taitavasti tanssimaan. Ajatusrikollisuuden perustavaa laatua oleva ilmentymä näyttäisi olevan suojelutarpeen epäileminen. Euroopan pitäisi tämän dogmin mukaan ottaa vastaan kaikki merten takaa ja rajojen ylitse vyöryvät. Erityisen tulenarka opinkappale on niin sanottu perheenyhdistäminen, vaikka mainitut ”perheet” olisi aikanaan hajotettu juuri siirtolaisuuden vuoksi. Viime vuosien käsistä ryöstäytynyt muuttoliike on osoittanut selvästi, ettei ainuttakaan tulijaa pitäisi sallia papereitta ja omin luvin. Avuntarpeen arviointi ja pääasiallinen suojelu tulisi tehdä mahdollisimman lähellä lähtömaita, mikä tarkoittaisi myös mahdollisia perheiden yhdistämisiä jo ennen saapumista Eurooppaan.

Vihattu ajatusrikollisuus rehottaa somessa kertoen sotaa ja vainoa paenneiden TM lomailusta kriisialueilla.

Maailmalta on jo tullut tarpeeksi tietoja tulijoiden lomailusta niin Somaliassa kuin Lähi-Idässäkin, mistä on aikanaan lähdetty tarun mukaan kuolemanvaarassa. Manchesterin pommimies oli kuulemma käynyt Libyassa. Hänen on sanottu syntyneen Britanniassa, joten raporteissa hänestäkin voitaneen käyttää tarvittaessa määritettä britti, mikä häivyttää todellista kuvaa maahanmuuttajien ja heidän jälkeläistensä surfailusta lähtö- ja maksajamaiden välillä.

Aktivistit väittävät tietävänsä tilanteen viranomaisia paremmin.

Kirkko ja tietyt muut piirit ovat olleet viime kuukausina törmäyskurssilla valtiovallan kanssa juuri vedoten palautettavien mahdolliseen kuolemanvaaraan. Jokin aika sitten masinoitiin sangen raflaava mielenosoitus lentokentälle kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita oltaessa lennättämässä Afganistanin Kabuliin. Nyttemmin suomalaisnaisen kaappaus on epäilemättä saanutn lisää vettä turvattomuusmyllyyn, vaikka länsimaalaisen ja etenkin naisen lähettäminen Afganistanin kaltaiseen naiseen on kuin keskisormen osoittamista kulttuurille, joka lähtökohtaisesti ei arvota naista järin korkealle. Valtiovierailijat voivat osoittaa mieltään vaikkapa kieltäytymällä huivista Lähi-Idässä, mutta länsimainen nainen on taatusti Afganistanissa kuin huutomerkki. Kuten sanottu, kaikki varmaan otetaan irti kerrattaessa mainitun maan vaarallisuutta.

Mielenosoitukset itsessään ja eri leirien kohtelu kertovat maamme tilanteesta kaiken.


Kummasta arvelemme loppuvan rahoituksen ennemmin: vanhustenhoidosta vai maahanmuuttobisneksestä? Asian pohtiminenkin alkaa olla jo ajatuskriminologisesti arveluttavaa, vaikka kysymys nousee väistämättä miltei päivittäin mieleen astellessamme kaupunkiemme kaduilla. Toisaalta, rahahan on vain sopimuksia ja sitä tahkotaan tyhjästä biteiksi. Toisia vain syyllistetään sen käytöstä ja toisia ei...





lauantai 13. toukokuuta 2017

Vanha mies on poissa


Kokemukseni juuri edesmenneestä presidentti Mauno Koivistosta olivat aina ulkopuolisen kansalaisen ristitiitaisia ja ihmetteleviä tuntemuksia. Vuosia hämmästelin hänen suosiotaan kansan parissa. Itse olen aina epäillyt henkilöitä, jotka vapaaehtoisesti luovuttavat pois omia valtaoikeuksiaan. Tuskin kuitenkaan monella nykypoliitikolla antaisi ego myöten myöntää virheitään niin kuin Koivistolla hänen todetessaan katuvansa toimiaan presidentin valtaoikeuksien karsimiseksi.


Edesmenneistä ei sopisi puhua arvostelevasti. Mauno Koivisto ei kuitenkaan ollut kuka tahansa. Kiistämättä hän osoitti kykynsä noustessaan vaatimattomista työläisoloista maamme poliittiseen kärkeen ja opiskellessaan pitkälle silloisissa oloissa työn ohella. Valitettavasti Euvostotaivaalle piirtyi lähtemättömästi juuri hänen toimintansa presidentti-instituution muuttamiseksi lähinnä operettitirehtööriä muistuttavaksi. Karvaana esimerkkinä kastroidun presidentin voimattomuudesta saimme taannoin seurata mitään aikaan saamattoman Stubbin pellehallituksen roikuttamista kasassa. Uusi valtiosääntömme on nimittäin tehnyt pääministereistä käytännössä erottamattomia, jota astuvat syrjään vasta itse toimeensa kyllästyessään.

Parlamentarismin ”vahvistaminen” on ollut termi, joka on toistunut yhä edelleen muisteltaessa entisen tasavallan presidenttimme uraa. On yhä uuden julistettu dogmia ”Suomen viemisestä Kekkosen ajasta Eurooppaan”. Traagista Suomen kannalta on ollut hakeminen Euvostoliiton vasallivaltioksi, mikä sittemmin on mahdollistanut poliittisten pyrkyriemme toimimisen Brysselin etu isänmaamme edellä. Todella järisyttäviä toimenpiteitä omasta rahasta luopumista myöten on sittemmin käsitelty ilmoitusasiana eduskunnassa. Kokonainen sukupolvi on jo siirtymässä poliittisen toiminnan piiriin ilman kokemusta ajasta ennen euvostovaltiota. Itse asiassa valtamedia uskollisena vallan sylikoirana on pyrkinyt uskottelemaan euvostovaltaa edeltänyttä aikaa varsinaisena eurooppalaisten kansojen vankilana. Tätä taustaa vasten on ollut kuvaavaa kansallisen identiteettimme hapertumiselle muun muassa se, kuinka muuan pikkupolitrukkimme nousi äskettäin esille ehdottaen presidentin viran avaamisesta muille kuin syntyperäisille suomalaisille aikana, jolloin kansalaisuuksia on myönnetty ennätysmäärä ja kaksoiskansalaisten todellista lukumäärää tuskin on annettu edes julki. "96 prosenttia Suomen kansallisuuden saaneista säilytti myös entisen kansallisuutensa".


Näin raflaavasti Mauno Koivisto totesi vuoden 1991 haastattelussa. Tuolloin tällainen toteamus vaikutti vähintään
jotenkin harkitsemattomalta kuluneen vuosisadan katkera historia taustanaan. Nyttemmin taakse päin katsoen emme
voi olla näkemättä idänkaupan romahtamista, Euvostoliiton ja Venäjän tosiasiallisen kauppasodan kurittaman nykyisen
idänkauppamme vaikeuksia jne. Aikanaan vallinneen kauhuntasapainon luhistumisella on ollut maailmassa dramaattiset
seuraukset. Neuvostoliiton romahdus jätti meidät Bilderbergin ja EU:n armoille.

Nyt on kuitenkin aika muistella poliitikkoa ja vaikuttajaa, joka oli uransa huipulla vanhan Suomen vaihtuessa Brysselin juoksupojaksi ja mallioppilaaksi avaten tien Ahon, Vanhasen, Kataisen, Stubbin ja Sipilän kaltaisille politrukeille. Suomeen muuttaneille inkeriläisille Koiviston muisto tulee varmasti olemaan omalla laillaan merkittävä. Koiviston epäonnistumisena on nostettu esille niin sanotun vahvan markan politiikan noudattaminen, vaikka tarkkailijan ajatus viivähtää siinä kysymyksessä, oliko kyseinen kriisi osa tarkoitushaluista, ylhäältä johdettua suunnitelmaa runnoa Suomen kaltainen itsenäisenä sangen menestynyt valtio Brysselin ikeen alle ja luopumaan taloudellisesta itsemääräämisoikeudestaan. Joka tapauksessa Koivisto edusti viimeisiä sodan käyneitä poliittisessa asemassa olleita ihmisiä, millä on ollut suuti merkitys arvioitaessa suhtautumista naapurivaltioihimme. Ylen Elävässä arkistossa on haastattelu vuodelta 1991, jossa Koivisto joutui jo puolustamaan Suomen kansaa kollektiivisia rasismisyytöksiä vastaan. Samalla välittyy kuvaa siitä vaarallisesta tilanteesta, jossa maamme oli Balttian maiden irtaantuessa Neuvostoliitosta. Meillä nykypäivän ihmisillä on tiedossa, kuinka prosessi eteni, mutta aikalaisilta tällainen tietämys luonnollisesti puuttui. Tämä on syytä pitää mielessä silloisia toimia arvosteltaessa.

Sinänsä on nykyään erittäin mielenkiintoista vertailla suhtautumista itsenäisyyttä havitelleisiin Balttian maihin ja euvostouskoisten itkupotkuja Brexit-Britanniaa kohtaan.

Kuten sanottua, viimeisinä vuosinaan Koivisto ilmeisesti koki menneensä liian pitkälle tietyissä toimissaan. Valitettavasti poliittinen nykyeliittimme tuskin noita pohdintoja kuuntelee eikä sille enää Bilderberg-Rothchild -akselilta varmaan vaihtoehtoja annetakaan.