keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Sote – tuo nykypäivän Wasa-laiva


Kello neljän ja viiden välillä kaatui ja upposi suuri, uusi Vasen-laiva.”



Vähänkin kuuluisan ruotsalaislaivan kohtaloon perehtynyt lienee kuullut niin sanotusta 30 miehen testistä, jossa mainittu määrä miehiä käskettiin juoksemaan rakenteilla olleen laivan kannella puolelta toisella, jotta aluksen vakautta voitiin testata. Wasa oli jo tuossa vaiheessa vähällä kaatua, joten testi oli pakko keskeyttää. Aikansa suunnittelutavan mukaan alus oli hyvin korkea ja kiikkerä. Se oli myös kokeilu ,ja siinä oli enemmän tykkejä kuin aiemmissa laivoissa.




Kuninkaalle ei tahdottu tai uskallettu kertoa havaituista virheistä. Lopputulos oli sangen surullinen: kun laivaa siirrettiin keskellä Tukholmaa se kaatui kutsuvierainaan heti ensimmäisessä tuulessa.

Mielikuva Wasasta on noussut väistämättömän allegorisena mieleeni seuratessani maallikkona valtiovallan pähkäilyä sotensa kanssa. Kaikkine kummallisuuksineen ja käänteineen kyseinen terveydenhoidon mullistus kompasteluineen olisi jo terveessä valtiossa kaatanut hallituksen tai kaksikin. Meillä euvostoprovinssissamme sen sijaan vuotavaa kokonaisuutta on tilkitty yhä uusilla palikoilla, eikä kenelläkään varteenotettavalla poliitikolla ole ollut selkärankaa viheltää peliä poikki. Ilmeisesti arvovaltaa, rahaa, kahvia ja pullaa on palavereihin tuhlattu liikaa.

Taustalla toki on pörssivetoisen yksityisen terveydenhoidon ja valtiollisesti hoidetun toiminnan aatteellinen ristiveto. Muistot kunnanlääkäreistä ja kunnallisesta terveydenhuollosta juontavat ajalle, jolloin poliitikkojen päämääränä oli rakentaa selkeätä kansankokonaisuutta periaatteella, että kansalaiset maksoivat veronsa valtiolle, joka oli etupäässä juuri heitä varten. Ideaalin mukaan myös kansa koki valtion olevan heitä varten. Nykyään puolestaan kerran toisensa jälkeen nostetaan esille partaradikaaleja, jotka julistavat, ettei mitään kansaa ole koskaan ollut olemassakaan. Maantieteellisenä alueena politrukkimme kokevat Suomen olevan vain paikalle kertynyt joukko ihmisiä, joista jotkut kykenevät maksamaan palveluistaan ja toiset eivät. Ne hoidetaan, jotka pystyvät maksamaan markkinahinnan. Puheet itsenäisyydestä ovat vain julhkaperinnettä, jolla viimeiseen asti pyritään pitämään väkijoukot kotisohvillaan.

Tavan takaa sote kuitenkin nikottelee. Siihen on lisätty milloin mitäkin – maakunnallisuutta tai asiakasseteleitä – että hanke pysyisi pinnalla. Viimeksi eilen Suomen Kirurgiyhdistys ja kirurgiylilääkärit ilmaisivat huolensa nk. valinnanvapauslain ja siihen liittyvän asiakassetelin tuomista riskeistä. Terveydenhoidon mullistus on jo käunnissä, sillä äskettäin myös on tuotu esille muun muassa Kymenlaaksossa sairaalan tyhjentymisestä lääkäreistä. Hoidon pitäisi parantua, mutta käytännössä etenkin äkillisissä tapauksissa hoidon saaminen on jo nyt vaarantunut. Kuten tunnettua, sairauskohtaukset eivät noudata virka-aikoja.

Ketkä poliitikoista ottaisivat vastuun jo henkensä menettäneistä?

Euvosto-Suomen ideologiseen kaaderiin kuuluva Helsingin Sanomat on jälleen tänään ollut pakotettu julistamaan hallituksen olevan vaikeuksissa niin kuin se ei olisi ollut nesteessä alituisesti. Pravdamme mukaan ”asiantuntijat laidasta laitaan varoittivat viemästä tuoreinta versiota eteenpäin sen ongelmien takia. Pääongelma on se, että kokoomus on löytänyt uuden keinon lisätä yksityisten yritysten osuutta julkisissa terveyspalveluissa: se ajaa nyt voimalla asiakasseteleitä, joita maakunnat myöntäisivät”

Tiedä sitten, kuinka yksityiskohtaisesti ohjeet Sotesta on saatu Brysselin suunnalta, mutta tehokkaasti prosessi on haavoittamassa täkäläistä yhteiskuntaa ja rampauttamassa itsenäistä päätöksentekoa aikana, jolloin terveydenhoidolla olisi tärkeämpiäkin haasteita kuin pyrkiä keksimään pyörää uudestaan, muun muassa yhä kalliimmiksi käyvät uudet lääkkeet. Kenties tämä on ollut oiva tapa myös kehittää näpertelyä suomalaisille, joiden asiat käytännössä jo pätetään Brysselin saleissa. Kysymys vain kuuluu, kuinka kauaksi ulapalle Sote-laiva ajetaan ennen kuin realiteettien aava sen kaataa.


maanantai 16. lokakuuta 2017

Ajatuskriminologinen katsaus VI

Nyt Turkki on ollut tuhma - vaan minkäs teet...


KÄDET YLHÄÄLLÄ!
Soini aikoo viedä myös Suomessa työskennelleen toimittajan tuomitsemisen euvostokäsittelyyn. Kuunteleeko Turkin länsimaisista arvoista piittaamaton johtaja, Adolf Hitleriäkin avoimesti ihannoinut itsevaltias oman liittovaltionsa henkisesti kastroimia politrukkeja? Euvostojohtajat ovat kenties lahjakkaita metsästämään levottomia sanoja turhautuneina laukoneita mummoja, mutta omaa geopoliitista asemaansa häikäilemättömästi hyväkseen käyttävä Turkki ei kavahda moraalisaarnoja. Suuressa maailmassa vallitsee yhä vahvimman ja häikäilemättömimmän laki.

Turkilla on pitkä perinne sisäisestä sotimisesta ja kansanmurhista. Taannoin kirjoitin armenialaisten teurastamisesta, jota Turkki ei ole tunnustanut onpa siellä vallassa ollut kuka tahansa. Tämä lähi-itäläinen valtapolitiikka on yksi piirre, jonka luulisi kavahduttavan eurooppalaisia mantereen sydänalueiden Saksassa turkkilaistuttua jo useamman vuosikymmenen. Sen sijaan esimerkiksi juuri Saksassa muuan poliitikko on aiheuttanut hälyä esittämällä islamilaisten juhlien korostamista. Toistaiseksi esitys ei ole ottanut tulta, mutta muslimiväestön osuuden edelleen kasvaessa koittanee vielä aika, jolloin rukoushetket ja Ramadan rytmittävät arkea Reininlaaksossa. Mikäli Merkel esikuntineen on löytämässä jonkinlaisen lehmänkaupan Erdoganin koplan kanssa, laihaa sopua ei vaaranneta jonkun suomalaisturkkilaisen kaksoiskansalaisen vuoksi. Virallinen liturgia vapauksista, tasa-arvosta ja avoimuudesta alkaa olla pelkkää kaksoisstandardia jo Euvostoliitossakin – mikäli mitään muuta koskaan on ollutkaan.

* * *

Uusi Eurooppa klikkiytyy


Monikulttuuriuskovaiset esittävät usein kysymyksen, että ”mikä eurooppalaisuus sitten on uhattuna”. Sosiaalisesta mediasta on sattunut silmiini selonteko, joka osaltaa kuvastelee Keski-Euroopassa jo tapahtunutta muutosta, joka meillä on vasta käynnistynyt:

 





* * *

Kohti vuotta 2018


Pian on 80 vuotta Anchlussista ja 50 Prahan keväästä. Itsenäisyytensä jo Brysselille luovuttanut Suomi valmistautuu Suomi100 -vuoden krapulaan ja sisällisodan traumojen muistelemisen huopentumaan. Vuosi 2018 lähestyy pelottavasti, ja numerologi voisi olla kauhuissaan. Jälleen äskettäin on käyty yhdessä EU-provinssissa vaalit, jotka ovat saaneet Brysselin politrukit perässähiihtäjineen pelästyksestä nikottelemaan. Aina valppaat opportunistit arpovat kannanottojaan. Millainen kohtalon vuosi meillä euvostoalaisilla oikeastaan onkaan edessämme?

Sosiaalisessa mediassa on jo Itävallan uusimman vaalituloksen seurauksena joku ehtinyt unelmoida euvostomiehityksestä. Kenties loppujen lopuksi onkin hyvä asia, ettei Brysselillä toistaiseksi ole omaa armeijaa. Punavihreät ovat tikahtumassa kiukkuunsa Itävallan liukuessa kohti liittovaltion kapinallisia eli Puolaa, Unkaria, Tshekkiä ja Slovakiaa.

Huonoa pilaa tai ei, tässä kaikuvat demokratianvastaiset kaiut.


Mikä tulee olemaan Itävallan kohtalo, jos se asettuu jälleen vastakkain Saksan pyrkimysten kanssa? Kuin enteellisesti Itävallan liittömisestä Natsi-Saksaan tulee ensi maaliskuussa kuluneeksi 80 vuotta. Mikäli Brysselin politiikan vastustus alkaa konkretisoitua entistä selkeämmin vasallikansojen noustessa vastarintaan, herää pakosti kysymys, mitä pakotettu liittovaltio aikoo tehdä.


Anschluss. Saksalaisia sotilaita Salzburgissa maaliskuussa 1938. Minkähänlaisia rankaisutoimia Bryssel ja
Berliini suunnittelevat tällä kertaa, mikäli Itävalta jatkaa niskurointia Euvostoliiton kansojen tuhon
vastustamista?
Kuva Wikimedia Commons



Myös legendaarisesta Prahan keväästä tulee siis pian kuluneeksi tasavuosia. Se alkoi 5. tammikuuta 1968 ja päättyi tunnetuin seurauksin 21. elokuuta 1968. Tuolloin myös tietyn "kansojen kodin" ja "edistyksellisen" liittovaltion vasalli koetti löytää omaa tulkintaansa vallitsevasta valtiodogmista.


Hekin uskoivat olevansa liittoutuneita ja turvaavansa kansainvälistä kehitystä...


Tavan takaa eurooppalaiset kansat joutuvat jonkin imperiumin vasaran ja alasimen väliin. Tällöin on joko luiskahdettava pois tai muserruttava. Turha odottaa, että emämaa tulkitsisi pyrkimykset millään lailla laillisiksi. Yhtä toivotonta on olettaa hallitsevan eliitin pysähtyvän pohtimaan, onko omassa toiminnassa jotain syytä ennen kelvanneiden valtiosopimusten ja kansankokonaisuuksien hajoamiseen. Uutisoidessaan esimerkiksi juuri nyt ajankohtaisesta Katalonian tilanteesta vallan sylikoira eli lehdistö on pyrkinyt lähinnä pohtimaan, missä muualla saattaisi esiintyä vastaavaa liikehdintää kuvaten katalaanien toimia venkoiluksi.




sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Neutralisoidaan...neutralisoidaan...neutr...


Tappaako kiellettyjen sanojen jahtaamisen kiima pienen kielen vivahteet ja käyttökelpoisuuden?



Aamulehti taisi tämän uusimman sanasafarin aloittaa korottamalla itsensä hyperkorrektiksi sanankäyttäjäksi. Kuplan sisällä pyritään estämään kaikkinainen mielensäpahoittaminen ja alati tarkentuvasta sallittujen sanontojen käsikirjasta poikkeaminen vaikka mahtikäskyllä. Itkupotkumentaliteetilla rahvasta ohjastetaan sanankäytön ohdakkeisella saralla.

Ylen uusin esiintyminen tekopyhässä tittelienpesukampanjassa ei ole suinkaan mikään yllätys.


Joskus oli aivan luonnollista puhua opettajattarista ja johtajattarista. Ennen kuin feministit ja heidän lakeijansa keksivät liittää ilmaisuihin kielteisiksi kokemansa ennakkoarvotukset siten tuli selkeästi ja yksinkertaisesti kuvailtua, millainen ilmestys oli odotettavissa ovesta sisään astumaan. Nyttemmin on julistettu, ettei sukupuolella muka ole mitään merkitystä. Samaan aikaan kuitenkin on annettu ymmärtää niitä olevan lukuisia. Ilmeisesti muuttunut aika on ajanut ohitse tarjoilijattarista, vaikka suuri osa ravintolatyöntekijöistä salin puolella näyttäisikin yhä olevan naisia.

Luonteva ja vähitellen tapahtuva kielenkäytön muokkaantuminen onkin eri asia kuin ylhäältä tapahtuva ohjaus. Aamulehti käskyttää luopumaan esimerkiksi termeistä ”naisurheilija” ja ”miesurheilija”, vaikka itsekin joutuu myöntämään, että kilpailuissa yhä on sukupuolittain jaotellut osanottajajoukot. Itse olen joskus pohtinutkin, että yhteiskunta säästäisi varoja luopumalla doping-testauksesta; jokainen urheilija vain allekirjoittaisi yhteiskunnan kanssa vastuuvapaussopimuksen, ja tie tähtiin olisi vapaa DDR-tyylisille kuulantyöntäjille ikään ja sukupuoleen katsomatta. Ankarassa kamppailussa uupuneet ja poksahdelleet vain keräiltäisiin kisojen päätyttyä kentän laidalta. Kansa saisi sirkushuvinsa ja hirmutuloksia.

Mainitun lehden harrastama jankkaaminen ikiaikaisesta, sukupuolittuneesta ammattirakenteesta vaikuttaa teennäiseltä automatiikan ja robotiikan tappaessa kiihtyvällä tahdilla vanhoja työtehtäviä. Jäljelle jää tai kenties syntyykin aivan uusia toimia, joiden nimitykset voi nykypolvi keksiä aivan itse. Mikään ei kuitenkaan muuta sitä, että ennen aikaan tietyt ammatit olivat vahvasti sukupuolittuneita ja aivan ymmärrettävistä syistä. Yli kuumenneen neutralisointihuuman voi kokea olevan jonkinlainen kuplaväen hyvä ihminen -pääoman kasaamisen käsikassara. Kassaneidin ovat puhekielessä kaiketi korvanneet kassahenkilöt, joiden syrjäytymistä ajavat puolestaan kauppoihin tulevat ja osin siellä jo olevat kassa-automaatit. Noiden vempainten ylistämiseen intoutuvat sanomalehdet vuorollaan.

Työtön on sentään lähtökohtaisesti neutraali ilmaisu – vai onko? Kielteistä arvolatausta ilmaisusta ei nimittäin puutu.

Vallitsevan tavan mukaan myös kirkko on tarttunut täkyyn ja ilmoittanut ”tuomitsevansa kielteiset sanat”. Vuosisatojen perinteitä kannatellut instituutio onkin vakavan paikan edessä. Monet sen vanhakantaisista ilmaisuista ovat yhteisiä sukupolvien takaisten esi-isiemme kanssa. Jopa asiaa käsittelevän lehtijutun yhteydessä ikivanhoja termejä uhkaavan kohtalon yhteydessä käytetään ilmaisua ”tuomiopäivä”. Pohdiskelu vaikkapa tuomiokapituli – nimityksestä luopumisesta kuvastelee sekä tosielämän ongelmiin nähden toisarvoisten kysymysten kanssa puuhastelemista että piittaamattomuutta sukupolvet ylittävän ja kielen luoman yhteyden katkaisemisesta.

Äskettäin muuan kirjoittaja mietiskeli suhdettaan kirkkoon ja siitä eroamiseen. Hän koki merkittävinä lapsuuden kokemuksensa kirkollisista instituutioista ja tavoista. Mahtikäskyillä luodut uusiosanat hämärtävät henkistä yhteyttä poisnukkuneisiin polviin aivan kuin luonnollinen kielenkäytön muuntuminen ei olisi tehnyt jo tarpeeksi hankalaksi tutustua vuosisatoja sitten eläneiden jälkeensä jättämään tapoihin ja asioihin.

Pieni kielialueemme ei tarvitse keinotekoista mielenmaisemaansa kuvailevan sanaston karsimista. Sinänsä kirkonkin käyttämä selitys epämiellyttäviksi koetuista sanoista vaikuttaa perin ontolta. Jos tuomio sana koetaan negatiivisena, herää kysymys, väikkyykö taustalla pelko omien tekojen anteeksiantamattomuudesta. Milloin on päätetty, että tuomio merkitsee pelkästää rankaisua? Itse olen liittänyt sanaan oikeudenmukaisuuden ja lain noudattamisen tavoitteen. Pelkäävätkö nykyiset kirkonhenkilöt joutuvansa lopullisella tuomiolla vastaamaan tietyistä erheistä, joihin ei ole syytä tässä kirjoituksessa erikseen puuttua?

Suomen kieli on ollut pienen yhteiskuntamme käyttöön paras mahdollinen ja kansanluonnettamme parhaiten kuvaava väline. Hyperkorrektin neutralisoinnin tavoitteena saattaa olla myös tämän välineen rampauttaminen ja korvaaminen rakenteilla olevan Euvosto-Suomen sekakielellä, joka ei pyrikään ammentamaan vaikutteita menneestä, [liittovaltion vastustamasta] kansallisuudesta erityispiirteineen. Tällöin siloiteltu tuhmien ja epäkorrekteiksi koettujen sanojen jahtaaminen olisikin vain varsinaisen operaation alkuvaihe. Samalla toki vaiennetaan tehokkaasti kriminalisoinnin kautta oppositiosta ne tahot, joilla ei ole itsensä ilmaisussa käytössään oppineisuuden tuomien kiertoilmaisujen puskuria.




maanantai 11. syyskuuta 2017

Epäkorrekti hirmumyrsky


Ellei nyt aivan sosiaalipornoa niin jotain hysteerisen kieroutunutta tuntuu olevan tiedotusvälineiden hirmumyrskyjen seurannassa. Kun luonnonkatastrofien ketju on tavoittanut Amerikan Yhdysvallat, niistä on kaavittu esille mahdollisimman reaaliaikainen tosi-TV -mukaelma. Kun kohdealueelle on kasautunut myös julkisuuden henkilöiden kiinteistöjä, tapahtumia seurataan kuin Kuu-lentoa ikään.

Osa ihmisistä on unohtanut luonnon olleen kautta aikojen sekä suunnattoman voimakas että brutaali ympäristömme muovaaja. Jumalkompleksinsa ajamana ihminen on niin padonnut jokia kuin jopa kääntänyt niiden virtaussuuntia. Aral-järven surullinen tarina lienee tuttu, mutta myös toinen suuri järvi Baikal on kokenut muutoksia. Jätevuoret ovat kyllästämässä meriä. Sähkömagneettiset pulssit ovat oikea uhka teknisille leikkikaluillemme. Ahneutemme ja kyltymätön lisääntymisemme rasittaa luonnonvaroja vuodesta toiseen. Vaikka paisuvat ihmismassat levittäytyvät suistoalueille tai maanjäristysherkimmille seuduille, jaksetaan yhä kauhistella tuhoja. Epävakaa ja alati muovautuva kamara on planeettamme oikeata olemusta.

Tässä yhteydessä en aio lähteä painiskelemaan loppumattoman ilmastonmuutosteeman ja siihen liittyvien kiistakysymysten kanssa sen enempää kuin että maapallo on niin jäätynyt kuin hikoillutkin jo vuosimiljardeja meitä ennenkin, ilmeisesti sama meno jatkuu jälkeemmekin elleivät sitten ydinpommit tai jokin jättiasteroidi räjäytä koko planeettaamme. Insinöörimme kehittävät laboatorioissaan yhä herkempiä laitteita ja tietojärjestelmiä, jotka toimiakseen täydellisesti tarvitsisivat liki kliiniset olosuhteet. Sellaiset eivät ole maailmassamme koskaan vallinneet. Itse asiassa niin järkyttävältä kuin ajatus sinänsä tuntuukin ihmiskunnalle olisi tehnyt hyvää kokea jonkinlainen sähkömagneettinen takapotku jo pari kolme vuosikymmentä sitten eli siis ennen aikaa, jolloin hyväksi koetut manuaaliset ja analogiset varajärjestelmät käyttötaitoinen ja -valmiuksineen on ajettu käytännössä alas. Se olisi ollut ennen kuin on ollut kannattavampaa tilata tuote netin kautta toiselta puolelta maailmaa kuin antaa naapurimme valmistaa se kotikaupungissa ja toisen naapurimme myydä se kulmakaupassa.

Romahdus tulee olemaan kivuliaampi ja haitallisempi, jos helmitauluihin on tartuttava vasta kansakoululaitoksen läpikäyneiden ja käsin ruutupaperille laskeneiden nuokuttua vähintään palvelutalossa tai kasvettua jo horsmaa mäntykankailla.

Kansallisen myötähäpeämme instituutio Ylenantokin on ottanut pontevasti osaa Amerikan myrskyseurantaan. Etenkin huomiotani on kiinnittänyt Miamiin lähetetyn toimittelijan kuvaus tapahtumista. Itse tarina on otsikoitu valittaen, että ”Hurrikaani Irma oli ihmistä nöyryyttävä luonnonnäytelmä”. Käsittääkseni vaarassa ovat olleet kaikki elolliset, ja nöyryytystä koki lähinnä ihmisen kyhäämä infrastruktuuri, ajatus ihmisestä luomakunnan herrana.

Toimittelija aloittaa valittamalla, että paremman puutteessa on syötävä hampurilaisia, koska muutakaan hotellissa ei ole. Väestönsuojissa oli kuulemma tarjolla ainoastaan keksejä ja vettä; kas kummaa siellä oli sentään tarjolla suojaa luonnonvoimia vastaan ja paikalle päässeet olivat sentään hengissä. Olisinkohan ilman selostusta tullut ajatelleeksi, että tuollaisessa kelissä kastuu oitis ja puita kaatuu? Hotellissaan hän joutuu toteamaan:”On vaikea sanoa, mikä todellinen tilanne hotellin ulkopuolella on. Ilta pimenee ja näyttää siltä, että jokiuomat ja järvialtaat, joita on hotellin molemmin puolin, ovat tulvineet yli. Hotellin edessä olevalla kadulla on paljon vettä.

Saman olisi voinut päätellä aivan Suomessa kotisohvalla. Kenties ei kuitenkaan olisi voinut samalla rintaäänellä julistaa luonnonnäytelmän ”nöyryyttävän” ihmistä, ja kertoa sitä vielä verovaroin.

Ilta-Sanomat puolestaan on valistanut meitä muun muassa siitä, että Eino Grön ei ole huolissaan Amerikan kodistaan ja että kansanedustaja Eero Lehti on näin eduskuntakauden alettua jäänyt nalkkiin Floridan lomakotiinsa. Arkadian teatteriin kyllästynyt euvostoalamainen saattaisi jopa ilkeästi ajatella, että itsensäedustaja voisi pysyä siellä jossain muualla, saattaisi jokin poliittinen tihutyö jäädä tekemättä.

Nyt kun syyssateet jälleen uhkaavat kotimaista satoa, ja Itämeri kenties nousee jossain vaiheessa helsinkiläiselle torille on silti myönnettävä toimittelijan olevan oikeassa siinä, ettei pahinkaan myrsky Suomessa yllä lähelle trooppisen rajuilman voimaa. Silti puu sattuu kaatuessaan Suomessakin...




lauantai 9. syyskuuta 2017

Kansa hajoamassa


Suvakkien etnofestarit murentavat valtiorakennetta


Yhteiskuntamme kipuilee ansaitusti yhä etenkin Turun puukkoiskun vuoksi. Jatkoksi ovat tulleet taannoiset tapahtumat Jyväskylän vastaanottokeskuksessa. Perussuomalaisten Laura Huhtasaari pyöritti sanaista keppiään muurahaispesässä todetessaan puolueensa tuomitsevan terroristien vihapuheen suomalaisia kohtaan. Poliittisessa keskustelussa on ollut myös suoranainen laillisuutta halveksiva suhtautuminen asiattomasti maassa oleskelevia kohtaan, johon on nyt myös puututtu jopa päätoimittelijatasolla.


Muutos hyvin homogeenisesta kansakunnasta individuaalien edestakaisin töytäileväksi mulle-kaikki-nyt -yhteiskunnaksi on ollut niin pikainen, että sen täytyy olla keinotekoista ja suurella rahalla ulkopuolelta johdettua. Kansalaiset ovat olleet lapsia, jotka ovat innostuneet uusista leluista ja ulkomaailman ihmeistä unohtaen resurssien rajallisuuden. Vuosikymmenien ylikansallinen viihdeteollisuus on muovannut käsityksiä ulkomaailmasta ja saanut monet olettamaan kaikkien muukalaisten pyrkivän samankaltaiseen kulttuuriin tai omaavan liki samanlaisen ihmiskäsityksen.

Turun puukkohippojen olisi pitänyt lopullisesti herättää huomaamaan, kuinka mieletöntä on laskea tuntemattomat kotisohvalle ja vasta siellä alkaa arvailla näiden todellista olemusta. Huhtasaaren ilmaisema huoli on pahempaa kuin jonkun käsittämätöntä kieltä solkkaavan nuorisojoukon kohtaaminen kotikadulla, mikä sekin saattaa johtaa ikäviin fyysisiin kokemuksiin. Hän on saanut lammasmaiset politrukkimme kilvan kiillottamaan tekopyhyytensä kilpeä toteamalla tilanteen mielettömyyden virkavallan pyrkiessä kahlitsemaan kansalaisten suuttumusta ilman näkyviä toimia yhä kasvavan, kielimuurinsa suojassa vellovan ihmisjoukon aattellisesta valvonnasta. Pelkkä ajatus tulokkaiden kielteisistä asenteista on riittänyt saattaamaan paremminajattelijat moraaliseen itkupotkuun. Aktiivisesti on unohdettu muslimisaarnaajan puheet aatteensa lipun nostamisesta eduskuntatalon salkoon.

Sen sijaan on jopa viritelty kaikenlaisia ohituskaistoja, jotka oikeutetusti herättävät kansalaisissa raivoa ja surua yhteiskunnallisesta kehityksestä. Oikeudenmukaisuus on euvostoliittolaisen aatteen rinnalla kevyttä ja pyyhittävissä hymyssä suin pois.

Yksi suvaitsevaistoksi kutsutun ihmisjoukon itsepäisimmistä uskomuksista on kieltää islamin poliittinen ulottuvuus. Monikulttuurisuuden nimeen vannovien olisi hyvä tutustua Libanonin historiaan. Itse muistan kahdeksankymmentäluvun uutiset Beirutin tykistökeskityksistä, jotka kestivät päiviä ellei viikkoja. Meille on nostettu tavan takaa esille esimerkiksi ristiretkiaikojen väkivaltaisuuksia jättäen huomiotta muslimimaailman olevan lähes kokonaan valloitusten tulosta. Asiasta olen kirjoittanut muun muassa vuosi sitten [Kun kristittyjen kodit palavat] ja muslimivalloituksen seurauksista muun muassa Egyptissä. Tasapuolisuus historianlukemisessa ei kuulu euvostoliittolaisen, kansakuntia tuhoavan poliittisen agendan ominaisuuksiin.

Edellä mainittuja tapahtumia pohtiessa esimerkiksi kirkon toiminta on herättänyt ihmetystä. Kansakunnan rakentamisen aikoina se korosti esivallan kunnioitusta ja lakien noudattamista. Nyttemmin se leikkii jotain moraalimarttyyriä kyseenalaistaessaan viranomaisten ammattitaidon ja  ymmärtäessään tahallisesti aivan väärin esimerkiksi karkotuksiin viime aikoina liittyneet puheet suhtautumisesta laittomasti maassa oleskelevien, kenties lukuisilla identiteeteillä korttia pelaavien kätkijöihin. Lähi-Idän kirkkoiskujen ja kristittyjen vainojen selkeä tuomitseminen puuttuu yhä kirkoltamme.

Väestönvaihtoon täytyy myös liittyä tiettyjen piirien viime aikojen vollotukset laskevasta syntyväisyydestä . Vaikka yhä selvemmin on tuotu esille epävarman tulevaisuuden ja muuttuvan työelämän vaikutus yhdistyneenä entistä minä-keskeisemmäksi muuttuneeseen ihmiskäsitykseemme, jotkut tahot rummuttavat epäkohtana sitä, että väestö aivan luonnollisesti pyrkii sopeutumaan tilanteeseen, jossa yhteiskunta autiomaation ja tietotekniikan kautta tarvitsee yhä pienempää populaatiota. On suorastaan yhteikunnallinen itsemurha tuottaa paikalle ihmisiä, joille pidäkkeetön lisääntyminen on sekä keino lunastaa oleskelulupa että osa nykyaikaan sopeutumatonta ihmiskäsitystä. Tämä ei sovi aikakauteen, jolloin koko työn käsite ja yhteiskunnan rahoittaminen olisi määritettävä uudelleen.

Brysseliläinen Euvostoliitto on valtarakenteena vielä sangen nuori, mutta se on jo ehtinyt kasvattaa sukupolven, joka on omaksunut rajojen ylitse vellovan egoistisen harhailun ihmisoikeudekseen, jota se ei suinkaan ole. Yksittäiset yksilöt eivät kuitenkaan kykene tosipaikan tullessa puolustamaan elämänarvojaan yhtenäisen kansan tavoin, ja juuri kansat tahdotaan nykypäivänä aatteellisina kokonaisuuksina tuhota. Kansalaisyhteiskunta on hajoamassa pankkiiripiirien tahtoessa lanata ihmiset persoonattomiksi kuluttajamassoiksi. Miehet ja naiset harmaissa varjoissa rikastuvat vaikka sitten rukousmattoja myymällä, mutta ovat itselleen varmistaneet pääsyn henkisesti vapaisiin turvapaikkoihin. Euroopalla on edessään Libanonin tie.



torstai 24. elokuuta 2017

Kukkahatut ja jeesustelun sietämätön keveys


Kun nuorena aloin ymmärtää, mitä valtio tarkoittaa, omaksuin käsityksen, että suvereeni kansakunta huolehtii etupäässä omien kansalaistensa turvallisuudesta varmistaen samalla veronkanto-oikeutensa laillisuuden, päättää itse valuuttapolitiikastaan ja huolehtii siitä, etteivät kutsumattomat vieraat vyöry rajojen ylitse. Kaikesta siitä Suomi on luopunut eliittinsä vuodattaessa samalla ylisanoja jonkin Suomi100 -myytin hengessä. Viime viikkoina on taottu yhä mielipuolisempia ennätyksiä oman kansakunnan halveksuntaa kuvastavissa lausunnoissa. Esimerkkeinä mainittakoon ainakin kaksi tapausta.

”Mitä sanon lapsille?”


Järjettömän politiikan toteuttajiin vuosikaudet kuulunut Eva Biaudet intoutui juuri ennen Turun puukkokarnevaaleja kyynelehtimään niin kutsutun perheenyhdistämisen tiukennusesityksen vuoksi. Kyyneltäkään tuskin on vuotanut niiden juustohöylän nirhaisemien suomalaisten tähden, jotka ovat jo työttömyyden tai rahapulassa hoitamattomien tautien kourissa menettäneet tulevaisuutensa. Kukkahattujen eturintama on ollut julistamassa pöyristymistään siitä, että heikoimpien suomalaisten asettaminen etusijalle tai edes samaan asemaan pitkin ja poikin Eurooppaa kruisailevien matujen suhteen merkitsisi jonkinlaisia etuoikeuksia.

Tähän on tultu, että ikänsä maassa asuneet ja todennäköisesti jopa aikanaan vuosikaudet maatansa rakentaneet syntyperäiset kansalaiset eivät voisi olla etusijalla verrattuna siihen nuorten miesten joukkoon, joka on lampsinut Euroopan halki kenties useitakin valehenkilöllisyyksiä vaihdellen. Brysselissä kakonisoitu ja täällä orjan mielellä noudatettu politiikka on tuonut Nälkämaan rajoillekin katusulkujen ja terroriuhan maailman, jota olisi tehokkasti voitu rajoittaa vaatimalla jokaisen rajan ylittäneen identifioimista jo ennen maahan päästämistä.

Biaudet on vollottanut krokotiilinkyyneliään peräten selitystä lapsilleen. Todennäköisesti hän ja kaltaisensa joutunevat jossain vaiheessa aidosti sen tekemään, mutta kaivattu vastaus liittynee ennemmin kansakunnan ajamisesta kaaokseen kuin turvapaikkaturistien käännyttämiseen.


Kenen vapautta riistetäänkään?



Tässä yhteydessä tullaan sitten suvakkien pöyristelyyn jonkun esittäessä identeetiltään epämääräisten muukalaisten asettamista valvontaan. Viimeksi Juhana Vartiainen levittää tuohtumustaa moisesta ajatuksesta. Hän on kirjoittaa ”vapaudenriistosta”. Häntä ei näytä lainkaan huolestuttavan se turvallisuudenriisto, jonka kohteeksi suomalaiset ovat joutumassa synnyinmaassaan. Vain suunnaton onni on varjellut meitä useammalta suurelta joukkomurhalta tuntemattomien saadessa kuljeskella joukkoina kaduillamme. Edes ulkomailta tulleet vihjeet eivät saaneet viranomaisia asettamaan Turun puukottajaa eristykseen.

Mikäli linjana olisi ottaa vastaan enintään virallisen prosessin jo läpikäyneitä ihmisiä suoraan pakolaisleireiltä, kansalaisten ei tarvitsisi arvuutella, mitä uinuvia ihmistorpedoja keskuudessamme harhailee vain odottaen jotain mystistä aktivoitumista. Kuolemanvaarasta pelastetun ihmisen luulisi kykenevän hyväksymään suojelijoidensa asettamat viralliset rajoitukset elämälleen, kunnes häntä on päästy oikeasti kotouttamaan. Säilytystilojen vertaaminen joihinkin keskitysleireihin on halpahintaista ja lisäksi älyllistä vastuuttomuutta. Olennaista on, kuinka eristettyjä kohdellaan valvonnan alla. Unkarinkin tapauksessa tulijat ovat olleet vapaita poistumaan maasta.

Sisäministeriössä on pyöritelty ajatusta palautuskeskuksista. Turun tapauksen kohdalla sisäministeri Risikko höpöttää jotain sellaista, ettei kielteisen turvapaikan saanutta voisi sijoittaa palautuskeskukseen valituksen ollessa vireillä. Mikäli säännöt on muotoiltu tuolla lailla, se kuvastaa täydellistä itsesuojeluvaiston puutetta. Nykyisten lepsujen käytäntöjen aikana jo kielteinen turvapaikkapäätös on jo selvä merkki sinänsä mahdollisesta uhasta. Kuinkahan monta sandaalinläpsyttäjää onkaan kateissa vastaanottokeskuksista?

Uskomattomin selitys mainittujen säilytyskeskusten torjumiseksi on ollut vaarallisen aineksen kasaantuminen yhteen paikkaan. Suomessa on siis jo sellainen määrä potentiaalisia uhkatekijöitä, ettei niitä voitaisi eristää esimerkiksi jollekin saarelle? Sen sijaa yksi jos toinenkin ripotellaan eri puolille maata ja toivotaan, ettei kukaan heistä naksahda? Joku on unohtanut, että yksittäisiä rajoja saatetaan valvoa, mutta jokaisen kadun tai kujan sulkeminen erikseen on ajatuksena mahdottomuus ja hypoteettisena toteutumana seisahduttaisi koko maan.

Meillä on puolustusvoimat ja jonkinlainen rajavartiolaitos. Siitä huolimatta yksittäinen kansalainen joutuu jo harkitsemaan tarkoin niitä alueita, joilla kotimaassaan liikkuu. Mediamme vouhkaa muutamasta lentokoneesta, jotka silloin tällöin koukkaavat väärässä paikassa meren yllä, mutta maahan lasketaan väkeä, jolla on valeidentiteetti jokaiselle sormelle. Betoniporsaiden ilmestyessä kirkkojen eteen ja rekkojen sulkiessa katuja, viranomaisten suurimpana huolena näyttävät olevan turhautumistaan tuhmiin sanoihin purkavat kantasuomalaiset, joiden terveys- ja koulutuspalveluja leikataan ja joiden syyllisyyskuormaa maailmantapahtumista alati kasataan. Tässä ympäristössä ei ole lainkaan ihme, mikäli yhä useampi päättää olla lisääntymättä ja tuomitsematta mahdollista jälkikasvuaan nykyisen vastuuttomuuden seurausten maksajiksi.



maanantai 7. elokuuta 2017

Menkää kotiin!



Kesälomakaudella lehdet ja televisiomainokset pursuavat toinen toistaan houkuttelevampia esittelyjä eri lomakohteista. Vapaaksi sorvinsa äärestä laskettu kesäihminen on sikäli työtöntä naapuriaan paremmassa asemassa, että hän saattaa katsoa liki ihmisoikeudekseen vyöryä laumana rannoille ja kujille, joilla tietää olevan aurinkoa ja lämpöä. Järkytys onkin ollut jonkinmoinen tietojen Espanjassa lomaileviin turisteihin kohdistuneista iskuista alkaessa levitä.

Turistille tarjolla muutakin kuin aurinkoa.
Ajatus turisminvastaisesta toiminnasta vaikuttaa mielettömältä pohdittaessa lomailijoiden tuomia miljardeja. Kannattaa kuitenkin pysähtyä miettimään, että kukin turistikohde on alun alkaen ollut täynnä aivan tavallisten ihmisten asuinsijoja, kalastaja- tai maanviljelyskyliä, kenties provinssikaupunkeja. Paikallisten pelko asumapaikkojensa muuttumisesta öykkäröivien turistien puuhamaiksi lienee monin paikoin jo toteutunut. Jossain vaiheessa turistit ovat tyytyneet rannoille pystytettyihin hotelleihin. Nyttemmin on kuulemma yleistynyt yksityisasuntojen vuokraaminen internetin välityksellä turisteille. Nuo turisteille vuokratut asunnot ovat toki pois paikallisten asukkaiden käytöstä. Alkuasukkaat joutuvat pakenemaan yhä syrjemmälle.

Sopii kysyä, ketkä lopulta keräävät hyödyn turistimassoista. Meille levottomuuksista kertonut Iltasanomat mainitsee taustalla vaikuttaneen muun muassa Katalonian itsenäisyyttä ajavan Arran -separistijärjestön, jonka muista tavoitteista lehti luettelee muun muassa sosialismin ja feminismin. Koska kyynikko saattaa oivaltaa anarkistijoukkion ponnistavan niin kutsutun ”paremman väkivallan” piiristä turismiyrittäjiä vastaan, poliisin passiivisuus sopii kuvaan. Massaturismin haittavaikutuksista lienee kuitenkin turvallisempaa keskustella ja rähistä kuin etelästä vyöryvästä elintasomatkailusta ilman välitöntä rasismileimaa. Onko massaturismi sitten riistäytynyt käsistä? Ekologisesti ajatellen kestävintä olisi kuitenkin mahdollisimman vähäinen ihmismassojen liikehdintä oli kyseessä sitten isomahainen turisti tai turvapaikankalastelija.

Huolimatta Brysselin euvostopolitrukkien loputtomista mantroista Eurooppaan on jo vuosikausia patoutunut aineksia väkivaltaisia purkauksia varten. Yltiöindividualistinen näkökulmamme ilmeisesti työntää liiankin helposti tieltään tosiasian, että ihailemiemme kirkkojen ynnä muiden monumenttien varjoissa koettaa elää myös ihan tavallisia ihmisiä omaa arkeaan. Toki monet heistä saavat toimeentulonsa suoraan lomailijan kukkarosta, mutta kaikkien laita ei ole niin. Tietynlaista turismia on myös ollut havaittavissa meillä suhtautumisessa brittien Brexitiin silloin kun päällimmäisenä huolenaiheena on ollut, kuinka euvostoalamaiset jatkossa pääsisivät nauttimaan saarivaltakunnan antimista. Vielä jokin vuosikymmen sitten tarkkailija olisi pitänyt luonnollisena ja odotettavana, että Britannia huolehtisi etupäässä ja ensinnä omista alamaisistaan kyselemättä Brysselin armollista mielipidettä.

Espanjan turisminvastainen liikehdintä on oletettavasti vain yksi lukuisista repeämistä Euvostoliiton valheellisessa julkisivussa. Keinotekoinen väestönlisäys, nuorisotyöttömyys, pakotettu liittovaltiokehitys päätösvallan keskittyessä Brysselin kyseenalaisesti valitulle politbyroolle, etniset jännitteet ja asuntopula eivät pysy loputtomiin jossain alahuomautuksina. Sinänsä on traagista, että hyökkäykset kohdistuvat nyt edes jollain tavalla palvelustaan maksavia ihmisiä kohtaan mantereen ollessa täydessä ähkyssä rajoiltaan marssivien kutsumattomien vieraiden paineessa. Tämä pistää miettimään eurooppalaisen kaaosliikehdinnän vaikuttimia...