maanantai 24. huhtikuuta 2017

Toinen kierros


Pankkiirit nostivat kanin hatusta puolustamaan liittovaltiota


Perinteinen oikeisto -vasemmisto -asetelma on ollut jo vuosia mennyttä määriteltäessä Euvostoliiton poliittisia kamppailuja. Globalistit ovat odotetusti omineet itselleen mielikuvan kaikesta kansainvälisestä toiminnasta ja tuominneet puheissaan kansallimieliset jonkinlaisiksi kellariin sulkeutuviksi rassukoiksi.

Valitaanko Galliassa Ranskan vai EU:n tulevaisuus?

Eräässä varhaisessa kommentissa ääntenlaskennan vasta alettua luonnehdittiin Emmanuel Macronia Obaman kaltaiseksi toivoksi ennen [enemmän kuin todennäköistä] pettymystä ja Trump-ilmiön kaltaista tulevaisuutta. Eri asia sitten on, voiko Ranskalla tai Euroopalla yleensä olla enää muutaman vuoden kuluttua mahdollisuutta kääntyä takaisin. Macronin nousu Le Penin päävastustajaksi osoittaa, kuinka tarkasti Brysselin sirkus on suurpankkiirien peukalon alla. Tiedetään nimittäin, että Macron on Rothschildin valinta täsmäaseeksi kansallismielisiä vastaan. Virallisesti hän on ex-pankkiiri, mutta kuka tietää mikä on totuus. Meidän suomalaisten tulisi muistaa Nokia ja tapaus Elop sekä epäilyt tämän myyräntyöstä täällä.

Vasemmiston rippeet ovat kerääntymässä suurpankkiirien juoksupojan taakse. Ylenanto kuvaili jo tammikuussa Macronia ”nyrkkeilevänä ex-pankkiirina”, joka pelottaa oikeistoa ja syö ääniä vasemmalta. Toimittelijat meilläkin jaksavat liturgian mukaan toistella, kuinka Le Pen käyttää hyväkseen pelkoa sivuuttaen sen paradoksin, että vasemmistolaisia kadunihmisiä paimennetaan nyt synkimmän rahavallan vaalikarjaksi aivan kuin jokin Rothchild välittäisi puupennin puolikkaan vertaa köyhästä ranskalaisesta tai eurooppalaisesta yleensä. 30-vuotiaasta Macronista ollaan yllättäen tekemässä jonkinlaista ihmemiestä, vaikka toki tunnustetaan hajoamassa olevan ja väkivallan yhä enemmän raastaman euvostoprovinssin johtamisen vaikeus. Euvostotaivaalla ensivaikutelma Macronista kuvastelee klassista patronus-klientti-suhdetta, jossa yksinkertaistettuna ilmaisten suojattijärjestelmän kautta taataan yhteiskunnallinen nousu palvelusten ja vastapalvelusten kautta.

Euvostoliitto kokonaisuudessaan on maattoman rahan projekti niin kuin kokemamme globaalit mullistukset yleensäkin. Sodat ja sotien välttäminen ovat liiketoimintaa. Olen toisissa yhteyksissä toistanut käsitystä, että mielikuva Brysselin kommuunista rauhanprojektina on silkka harha. Maailman todelliset johtajat Bilderbergien ynnä muiden käskynjakotilaisuuksien takana käyttelevät niin sotaa kuin valerauhaakin kuin pelinjohtajat kenttäpelaajia. Voiko kukaan väittää väkivallan raastamia eurooppalaisia katuja todelliseksi rauhaksi? Tahot EU-teatterin takana ovat saavuttaneet monin kerroin enemmän lainsäädännöllisen hivutuksen kautta kuin avointen sotatoimien. On luotu järjestelmä, jonka piiriin ihmiskarja kilvan juoksee. Saadessaan lopulta verotusoikeuden ja taatessaan lakiteknisen ylivaltansa euvostopiirit tavoittavat maalinsa. Tällä ratkaisevalla hetkellä on noussut estradille Le Pen, joka on tahtonut vetää ranskalaisten lapiot hiekkalaatikolta.

Rothchildin mies ylistää euvostolippua. Ranskalaiset valitsevat nyt itsenäisyyden ja Euvostoliiton välillä.

Macronin on sanottu pelottavan oikeistoa. Ilmaisu on paradoksaalinen ja kuvastelee tilannetta, kuinka ajastaan jäänyttä edellä mainittu oikeisto-vasemmisto -jaottelu onkaan. Samalla lyömäsana äärioikeisto menettää konkreettista merkitystään. Mikäli vanha oikeisto on mielletty vasemmistopiireissä ökyrikkaiksi rahvaanriistäjiksi, nykyään se ”oikeistolainen” ei tarkoita automaattisesti rikasta eturivin säätyläistä. Kansainvälisillä areenoilla jättiansioin mesova politrukki tai hallintoneuvosto-ohjus on usein nk. vasemmistolaisen puoluekirjan esille nostama, ja perikadon kirves niskassa pientä yritystään pyörittävä käsityöläinen tuomittu vanhan katsannon kautta oikeistoon. Jos joku tässä pelissä pelaa peloilla, se löytyy pankkiirien lakeijoina toimivista tahoista, jotka uskollisesti julistavat itsenäisen kansan muka sulkeutuvan vain omaan itseensä ja torjuvan kehityksen. Tuota mantraa olemme saaneet kuulla tänäänkin.

Täältä etäältä reunaprovinssista käsin herää väistämättä kysymys todellisesta pelonaiheesta. Kumpaa sitä oikeastaan pelkää enemmän: oman kansansa tulevaisuudesta ja puolustautumisesta puhuvaa naista vai niitä piirejä, jotka ovat välittömästi masinoimassa huligaaneja kaduille epäsuotuisan vaalituloksen alkaessa häämöttää? Kuvio on ehtinyt näkyä Britannian ja Yhdysvaltain lisäksi nyt siis Ranskassakin. Silti virallinen liturgia kehtaa yhä korostaa nimenomaan ”äärioikeiston” liikehdintää ja etsiä sitä.

On ollut liki liikuttavaa seurata, kuinka toimittelijat ovat ylistäneet Macronin etenemistä ensimmäisen erän voittajaksi. Paine Euroopassa ei kuitenkaan ole mitenkään helpottanut. Ranskan vaalien toisella kierroksella punnitaan kansan tahdon, propagandan ja vapaudenkaipuun suhde. Jonkinlaiselta fatalismilta ei kuitenkaan voi välttyä. Idealismi ja utopia romahtavat vasta viimeisellä rajalla. Eurooppa ei tule koskaan olemaan entisensä. On vain etsittävissä se pienin riesa.

* * *

 EDIT: Tämä kuvaa hyvin asetelmia...











perjantai 21. huhtikuuta 2017

Todistettavasti vaaralliset ihmiset


Meillä on viime päivinä levinnyt tieto, kuinka poliisi parisen vuotta sitten salasi tiedot muukalaisten rikollisjengin jäsenten hajauttamisesta eri puolille maatamme vastaanottokeskuksiin. Porukan suunnitelmissa oli kaikenlaisia laittomuuksia aina ryöstöihin ja jopa raiskauksiin asti. Seurattuaan vuosikaudet valitusta virkavallan voimavarojen riittämättömyydestä potentialisten pahantekijöiden levittäminen ympäri maata vaikuttaa uskomattomalta riskinotolta. Ei kulu nimittäin päivääkään, etteikö jostain päin Eurooppaa kantaudu tietoja väkivallanteoista, jotka olisi ollut estettävissä asettamalla yhteisön etu väkivaltaisen muukalaisen hellittelyn edelle.

Kuinkakohan monta tappokoneita liikkuu  keskuudessamme leväperäisen lainsäädännön vuoksi?


Eräässä taannoisessa kirjoituksessani [Turvatonta rauhaa] pyörittelin ajatusta, että ranskalaisille saattaisi tulla tarve avata kuuluisa Pirunsaari uudestaan vaarallisimpien yksilöiden säilytyspaikaksi. Torstai-iltana eli eilen tapahtui Pariisin keskustassa Champs-Elyseellä välikohtaus, jossa ampuja nousi autosta ja avasi tulen. Yksi poliisi kuoli ja kaksi haavoittui vakavasti. Hyökkääjä sai surmansa.

Isis kiiruhti ilmoittamaan ampujan nimeksi Abu Yussef. Viranomaisille tuli hätä selvittää, oliko hyökkääjä toiminut yksin. Ranskan poliisi antoi pidätysmääräyksen toisesta epäillystä, joka oli saapunut junalla Belgiasta Ranskaan.

Teon motiivin pohdiskelu on miltei toissijaista pohdittaessa, kuinka joku saattaa keskellä Ranskan pääkaupunkia nousta autosta Kalashnikov-rynnäkkökiväärillä aseistautuneena ja alkaa tyhjentää lippaitaan väkijoukkoon. Ampuminen ei suinkaan ole ensimmäinen Euvostoliitossa viimeksi kuluneiden vuosien aikana. Terroristi oli ollut ilmeisesti kauan poliisin seurannan kohteena. Jo vuonna 2001 hän oli varastanut aseella uhaten auton ja törmännyt sillä toiseen ajoneuvoon. Toisessa autossa ollut poliisiharjoittelija ja eräs toinen mies haavoittuivat tuolloin hyökkääjän ampumista luodeista, mutta tämä saatiin kiinni myöhemmin.

Vankilassa hyökkäyksen kohteeksi joutui vartija, jolta tämä ihmishirviö otti aseen ja ampui useita laukauksia.

Vuonna 2005 tämä mies sai tuomion kolmesta murhan yrityksestä, joista kahden kohteena oli poliisiupseeri. Viime helmikuussa oli vuorossa jälleen pidätys ja aiheena – kuinkas muuten – poliisien murhaamisen suunnittelu. Epäilty päästettiin kuitenkin vapaaksi todisteiden puuttumisen vuoksi. Tietojen mukaan Ranskan sisäisen turvallisuuden virasto oli seurannut miehen tekemisiä. Hän oli kaikesta päätellen päässyt vapaasti matkustelemaan rajattomassa Euroopassa, joten käytännössä tarkkailu on ollut liki mahdotonta. Lopputulos kertoo murheellista kieltään.

Idealismi ja utopia edellä johdettu liittovaltio uhraa kerran toisensa jälkeen omia kansalaisiaan pahoin aikein paikalle marssineiden muukalaisten käsiin. Jossain pitäisi mennä se raja, jonka jälkeen yhteisön edun pitäisi asettua yksittäisen pahantekijän edelle. Ilmeisesti on turha olettaa lainsäätäjien ymmärtävän niin kutsutuilla rangaistuksilla olevan myös selkeä sivullisia suojeleva merkitys. Pyrkiessään hajottamaan yksittäisten vasallivaltioidensa yhteiskuntarakennetta Brysselin liittovaltiolla on myös selkeä vastuu kehitellä ratkaisua maattomien väkivallan jakojäännösten säilyttämiseksi eristyksessä, vaikka sitten Pirunsaarella ellei heitä varten varata myrkkypistosta. On nimittäin olemassa tietty määrä ihmisinä menetettyjä tapauksia, joiden uhriluku alkaa välittömästi kasvaa vankilanporttien avauduttua. Tämän Abu Yussefin tapaus on osoittanut, ettei vankilakaan sinänsä ole este ampumisille. Myös jonkinlainen kansainvälinen yhteishallintoalue Euroopan ulkopuolella voisi olla sijoituspaikkana massamaahanmuuttajille yleensäkin, jotta väestöliikkeet saataisiin hallintaan.

Tulevaisuus näyttää löytyykö se hetki, jolloin todellinen itsesäilytysvaisto herää. Onko silloin jo liian myöhäistä?


keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Keppostelijoita jaeltiin eri vastaanottokeskuksiin


Vuoden 2015 loppu oli maahanmarssijoiden vastaanoton suhteen kaoottinen. Joissain yhteyksissä viranomaiset ovat tainneet jo taputella toisiaan selkään selvittyään vaikeasta tilanteesta. Moni kuitenkin ehti kauhulla seurata, kuinka bussi toisensa jälkeen kuljetti nuoria miehiä eri puolille maata. Huhut liikkuivat, ja uusia vastaanottokeskuksia vastustustettiin. Nyt myöhemmin on paljastunut, että poliisi pääsi loppuvuonna 2015 kahdeksan miehen keppostelujengin jäljille.




Savon Sanomat kertoo, että kyseiset miehet turvapaikanhaun ohella suunnittelivat laajaa rikossarjaa, johon kuuluivat kaikenlaiset pahanteot ”varkauksista, näpistyksistä, ryöstöistä jopa raiskauksiin”. Lurjukset luulivat voivansa ilman kiinnijäämistä touhuta lähtemällä heti vapaaehtoisesti kotimatkalle. Poliisi kuitenkin pääsi tekijöiden jäljille. Tarkkailijassa herättää paljon kysymyksiä tapa, jolla ilmiselviä rikollisia ja rikollisin aikein maahan marssineita muukalaisia kohdeltiin: paljastuksen mukaan heidät ”hajautettiin heti pitkin poikin Suomea eri vastaanottokeskuksiin ja rikokset estettiin”.

Jengi siis hajautettiin eri puolille Suomea samaan aikaan kun maahan asteli pahimmillaan satoja identiteetiltään epämääräisiä muukalaisia päivässä! Haluammekohan edes tietää, millainen valvonta noille kelmeillä oikein lopulta on ollut? Olisiko apureita löytynyt sijoituspaikoista?

Ellei kyseisiä kahdeksaa rikollisin aikein saapunutta vahdittu vieressä 24/7 jotain olisi voinut tapahtua. Koska tämä tieto on salattu, herää kysymys, nitä kaikkea maasta poistumiseen onkaan liittynyt. Nyt heidän kyllä kerrotaan poistuneen maasta. Tämä tapaus ei ole suinkaan omiaan kasvattamaan luottamusta viranomaistoimintaa kohtaan, vaan kertoo selvää kieltään uskomattoman hyvästä onnesta vakavimpien seurausten välttämisessä. Paljas järki toki olisi kehottanut eristämään nuo rikollisin pyrkimyksin vilpillisesti maahamme saapuneet miehet, kunnes maastapoistaminen olisi saatu aikaiseksi.

” - Tämäkin kuitenkin osoittaa, että poliisin omat toimet ja yhteydenpito vastaanottokeskuksiin ovat toimineet hyvin. Itä-Suomessa on ollut jopa poikkeuksellisen rauhallista turvapaikanhakijamäärään nähden, koska varautumissuunnitelmat tehtiin heti, aloitimme kummipoliisitoiminnan ja nopeasti myös laillisuusvalistuksen vastaanottokeskuksissa, ” todetaan vielä Savon Sanomissa lopuksi.

Kuinka onkaan, ettei tämä tieto kokonaisuudessaan herätä järin suurta turvallisuudentunnetta tai luottamusta vastaanottokeskuksessa notkuneita kohtaan? Toivoa ainakin sopii, että nyttemmin Euroopassa romahtanut turvallisuustilanne olisi jämäköittänyt muukalaisten vastaanottajien toimintaa. 




tiistai 18. huhtikuuta 2017

Pelurit pelaavat – iloiset maksajat taputtavat käsiään

Euvostoarki on jatkuvaa taivasosan hankkimista aneilla


Idealistisella puppu-uskovaisuudella höystetty uskollisuus maailmanvaltiota kohtaan ei riitä yhteiskunnan täyspäiseen johtamiseen tai kansojen olemassaolon turvaamiseen. Sen on meille euvostoarki kaikessa karuudessaan osoittanut. Energiaa kyllä löytyy kurkkujen käyryyden mittaamiseen ja hehkulamppukieltoihin, mutta tappajarekkojen edessä ollaan voimattomia. Viime vuosien Kreikka-tukipakettien päättymättömän humpan olisi täytynyt jo osoittaa pelin hengen. Euvostovaltio on parketti, jonka kulmissa touhuavat toisaalla härskit pelurit ja toisaalla lammasmaiset maksajat, jotka vain odottavat tilaisuutta osoittaa "hyvän ihmisen" itsetuhoisuuttaan.

Jos olemme luulleet vielä nähneemme mitä tämä meille tulee maksamaan...

Brysselin kaitsemat direktiivikansat on kuohittu ottamaan kaiken vastaan ylenmäärin – ja vielä ylistämään sitä rankkojen syytösten uhalla. Turkissa touhuaa uuden vuosituhannen sulttaani, jonka herkkähipiäisyyden ovat saaneet tuta vuoron perään niin hollantilaiset kuin saksalaisetkin. Peustuslaki on kuulemma haitannut Recep Tayyip Erdoganin mielenrauhaa matkalla yksinvaltaan. Niinpä koitti aika järjestää vaalit, joissa tervellinen tapa äänestää tehtiin enemmän kuin selväksi. Jossain vaiheessa niin Alankomaissa kuin muuallakin Keski-Euroopassa ei osattu käyttäytyä noiden Turkin vaalien suhteen Eerdoganin mielen mukaan. Siitä oli seurauksena melkoinen polemiikki, ja natsikortit täyttivät siivillään taivaan. Toisaalta on hyvä muistaa, että meillä Suomessakin perustuslaki oli taannoin kevyttä tavaraa euvostolainsäädäntöä sorvattaessa kuosiin.

Turkissa kuitenkin runnottiin oikeinäänestys lävitse ja palanpainikkeeksi hyväksyttiin läjäpäin leimaamattomia äänestyslipukkeita. Turkkilaisten ”kotoutumisesta” Eurooppaan kertovat sulttaani Erdoganin eri puolilta Keski-Eurooppaa saamat messevät tuenilmaukset, joiden vapaaehtoisuuden pohtiminen lienee sivuseikka. Kyseessä on nimittäin vasta näytelmän ensimmäinen tai toinen näytös. Lisää on taatusti tulossa. Nyt Erdogan on ottanut jälleen esille kansanäänestyksen EU-jäsenyydestä. Vaikkei Turkki tiettyjen euvostopolitrukkien mieliharmiksi toistaiseksi Brysselin kansojenneuvostoon olekaan kuulunut, mies Istanbulista on haistanut uuden pelinpaikan. Munattomat euvostokanaljat ovat taatusti kauhusta kankeina Erdoganin alkaessa spekuloida jäsenyydestä tilanteessa, jossa tämä osoittaa tyhjiksi höpötykset ”ihmisoikeuksista” tai ”eurooppalaisista arvoista”. Mitä merkitsevätkään mukavuudenhalussaan sohvillaan rötköttävien eurooppalaisten vastalauseet  kaksoiskansalaisia masinoitaessa toimintaan?

Erdogan uskoo selvästi voivansa marssia Brysseliin, mikäli nyt sitten lopulta sattuisi sitä tahtomaan. Hän taatusti olettaa Euvostoliiton olevan valmis maksamaan mitkä tahansa lunnaat tai alistuvan – in facto – vasalliksi. Hänellä on käytössään mahtava siirtolaisarmeija, jonka ylläpidosta ei tarvitse itse huolehtia sen marssiessa eurooppalaisten kirkkojen ynnä muiden järjestöjen suojiin. Siinä sivussa hän voinee ainakin kuvitella pelailevansa Putin-kortin vilauttelulla koettaen lämmitellä suhteita Moskovaan.

Turkkilaisten esimerkki ei toki ole jäänyt huomaamatta pienempien pelureiden keskuudessa. Nyt on kantautunut tietoja, että Albania on alkanut maustaa omia vaatimuksiaan EU-neuvotteluissa uhkaamalla kaaoksen nostattamisella. Paljaimmillaan euvostopolitrukkien avuttomuus on kuvastunut Expressin lainaamissa Junckerin sanoissa Yhdysvaltain varapresidentti Mike Pencelle:

Jos jätämme heidät yksin – Bosnia-Herzegovinan, Serbian, Makedonian, Albanian – kaikki nuo maat ovat jälleen sodassa.


Euvostovaltio on sikäli ristiriitaisessa tilanteessa, että toisia vasalleja pyritään pitämään väkisin sisällä ja toisia ollaan ajamassa hiekkalaatikolta. Toteutuessaan Britannian lähtö on toki mittava isku liittovaltiolle, vaikka sillä onkin ollut tiettyjä erioikeuksia maksuissaan. Pitkin Brexit- äänestyksen jälkeisiä kuukausia on ollut kirjoituksia brittejä odottavasta laskusta, jolla on pyritty selkeästi pelottelemaan kapinallisia ja pakottamaan mahdollisia seuraajia ruotuun. Etenkin tulilinjalla on ollut Ranskan Le Pen, jonka hirveyttä on pyritty toistavasti rummuttamaan korostamalla äärioikeistolaisuutta. Tämä on ollut osin paradoksaalista, koska toisinaan hänen ohjelmastaan tänne kaukaiseen euvostoperiferiaan kantautuneiden palasten valossa radikaaleinta mullistusta tai uhkaa sikäläisen kansan tulevaisuudelle ovat näyttäneet edustavan euvostopankkiireja myötäilevät kanonisoidut ehdokkaat.

Euvostoautuuden mannaa ahmimaan halajavien ja Brysselin ikeen alta pyrkivien lisäksi nykyisen poliittisen humpan rytkeessä hytkyvät myös ne itäeurooppalaiset maat, joiden silmät ovat auenneet arvostelemaan kreivi Richard Nikolaus Coudenhove-Kalergin säveltämän tanssin seurauksia. Niin sokaistuneita euvostopiirit ovat omasta erinomaisuudestaan, että esimerkiksi kapinallista Unkaria on uhattu erottamisella niin kuin Luxemburgin ulkoministeri viime syyskuussa. Euroopan kaaoksen syventyessä Unkarin tie saattaakin koitua edullisemmaksi kuin brittien lunnasrahojen maksu. Joitain viitteitä on on ollut huomattavissa säröistä euvostoliittolaisessa unelmassa jo ennen viimeisimpiä käänteitä. Esimerkiksi juuri Unkari ja Slovakia ovat syyttäneet alkuvuodesta Unionia läntistä Eurooppaa huonompien elintarvikkeiden päästämisestä itäisille markkinoille. Tarkkailija voi pohtia, ovatko kyseessä olleet rangaistustoimet vai yleinen vika valvontajärjestelmissä.

Euvostoliiton taloudellisen jakaantumisen ja turvattomuuden kasvamisen keskellä meitä suomalaisia tervehdittiin valtiollisen mielipiteiden säätelijän Ylen toimesta tänäkin aamuna luettelemalla turvallisuusuhkia. Koska jokainen tajuissaan kulkeva voi ne jo havaita, Ylenanto katsoi aiheelliseksi korostaa uhkista pahimmaksi ”Venäjän kasvanutta sotilaallista uhkaa” aikana, jolloin kaupunkien aukioilla ja yleisötapahtumissa saadaan pelätä aivan jotain muuta kuin venäläistankkeja. Yhtä kaikki, show jatkuu ja marionetit kootaan kerta toisensa jälkeen taputtamaan ja ylistämään tätä euvostojen unelmaa. Ellei sana muuten tehoa, kaikuvat kujat anarkistien sotahuudoista.



torstai 13. huhtikuuta 2017

Turvatonta rauhaa


Euvostoliiton ”rauhanprojekti” toi turvattomuuden kaduille



Kulunut fraasi euvostouskovien suussa kuuluu, että Bryssel on taannut Eurooppaan vuosikymmenien rauhantilan. Kriitikoiden rauhantahtoa on pyritty ainakin rivien välistä kyseenalaistamaan. Käsittääkseni pelko, terrori ja epävarmuus yhdistyneenä alati läsnäolevaan kuolemanvaaraan liittyvät sotatilaan. Viime päivien tapahtumat kautta Euroopan Tukholmaa myöten ovat viestittäneet olotilasta, jonka voi mielestäni liittää sotaan. Niin kuin poliisijohtaja eilen totesi, poliisin toimintaympäristö on muuttunut dramaattisesti. Myös Supo-johtaja taannoin tunnusti uhkien lisääntymisen.

Lehtiotsikot kertovat virkavallan haasteista. Juuri äskettäin uhka marssi jo Ruotsin Haaparantaan, josta se kyllä
valuu meidänkin niskoillemme.

Euvostomaa on oman idealisminsa uhrilammas. Johtotasolla se on kieltäytynyt tunnustamasta pahuutta, joka ihmisjoukkoja ympäröi. Kauhistuneet, valveutuneet alamaiset ovat vuosikausia koettaneet saada poliitikkoja järkiintymään. Valtioita ei voi johtaa tunteella ja halailumentaliteetilla. Massasta löytyy aina ennen pitkää kuolemansyleily. Keskiaikaiset ja keskiaikaisina itsepintaisesti säilyvät uskomukset pysyvät kurissa ainoastaan ankaralla kädellä. Lähi-Idän luulisi olevan ohittamaton esimerkki siitä, ettei inhimillisyyden kannettu vesi pysy kaivossa. Saksan, Tukholman ja Pietarin terrori-iskut ovat sentään saaneet jo pääkirjoituksetkin kirkumaan iskujen mahdollisuudesta Helsingissä. Tietyssä mielessä helsinkiläiset ovat miltei kutsuneet moista kuritusta itselleen sietämällä sadunhohtoista multikultturismia ja maastakarkotettavien paapomista. Esimerkkiä taidetaan tässäkin ottaa viimeistä piirtoa myöten vanhasta emämaasta Ruotsista, jossa on vastattu tappajarekkailijoiden itsensätoteuttamiseen massiivisella joukkohalauksella. Ruotsin tullin on kerrottu osaltaan jatkaneen piirileikkiä laiminlyömällä tehtävänsä jättämällä Tukholman lentokentän ja satamat vartioimatta terrori-iskun jälkeen.

Terroristipiirien toisinaan esittämät väitteet esimerkiksi Ruotsin pikaisesta kukistamisesta eivät äkkiä vaikuta kovinkaan liioitelluilta, itse asiassa Ruotsi taitaa olla jo alistunut. Suomen poliisi sentään on kuulemma kaivanut lentoasemalla konepistoolit repusta pääsiäisen ajaksi.

Maikkarin uutisen mukaan vain kaksi viidestä suomalaisesta uskoo poliisin kykenevän nykyisillä resursseilla turvaamaan kansalaisten arkea. Ei tarvitse olla nobel-tutkija oivaltaakseen virkavallan tehtävän toivottomuuden. Vaikka suurimmat yleisötapahtumat turvattaisiinkin sotilasleirien tapaan, jäljelle jäävät säännölliset kokoontumiset kauppakeskuksissa ynnä  joukkoliikenne niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Tekijä tai tekijät saattavat marssia vaikka suoraan Ruotsista tunteja ennen iskuaan. Eihän nykyään ketään saisi heti rajalta käännyttää, vaan kirkkokin rientää kätkemään noita ”vastarintataistelijoita”. Edetessään uhka ajaa alamaiset kyhjöttämään omissa betonikuutioissaan. Päävastuullinen Euroopan ihmisuhreille itse tekijöiden ohella on liittovaltio, joka on ollut kiihkoinen viedessään vasalleiltaan oikeuden sulkea omat rajansa. Brysselin raivon on saanut kokea etenkin uppiniskainen Unkari.

Poliisiylijohtaja Seppo Kolehmaisen pyrkimys henkilöstövajeen korvaamisesta jonkinlaisella eläkeläispoliisien nostoväellä kertoo yhteiskunnan hätätilasta. Olemme itse asiassa sodassa, jonka muukalaisten on sallittu tuoda mukanaan ja agitoida jälkikasvunsa keskuudessa. Ajatus virkavallan ahdingosta ei suinkaan ole uusi tai ihmeellinen. Jo vuonna 2015 silloisen poliisiylijohtaja Mikko Paateron mukaan syrjäseutujen hälytysajat olivat jo liian pitkiä. Lapissa ei olisi ollut syytä enää vähentää yhtäkään poliisia. Nyt viime tammikuussa ministeri Risikko yritti rauhoitella, ettei poliisin toiminnassa tingittäisi ”olennaisesta”. Nyt sitten hallintoalamainen voi vain todella kainosti toivoa poliisin todella keskittyvän tuohon olennaiseen ajatuspoliisitoiminnan sijasta.

Viime elokuun kaltainen propaganda Suomesta turvallisuuden onnelana olisi syytä jo haudata. Mainitussakin tutkimuksessa kuitenkin todettiin Suomen virkavallan tietty heikkous uhkien edessä. Koko Euvostoliiton tulisi ottaa ankara ote eurooppalaiseen elämään sopeutumattomia kohtaan. Jotain reaktiota voimme olla huomaavinamme Saksan valtiovarainministerin ”jyrähtäessä maahanmuuttajille”. Kaikki tuo vain on vuosia liian myöhään aikana, jolloin Turkin diktaattori harjoittaa sisäpolitiikkaansa avoimesti kautta Saksan ja muun Keski-Euroopan ["Hollanti saa maksaa"] sekä uhkailee saksalaisia kansanedustajia niin kuin syksyllä tapahtui. Euvostojärjestelmässä pankkiirit ovat toki pääarkkitehteina, mutta ohjaamoon on myös päästetty leikkirattinsa kanssa puppuidealistit, joiden tehtävänä on ollut halvaannuttaa eurooppalaisten itsesuojeluvaisto.

Paras vaihtoehto eurooppalaisten kannalta olisi pitäytyä tarkasti säädellyssä maahanmuutossa. Tiedä sitten, joutuuko Ranska avaamaan uudestaan Pirunsaarensa mantereella muhivia sopeutumattomia varten. Joka tapauksessa paperittomat ja identiteetiltään tuntemattomat olisi pitänyt saada pois vaeltelemasta keskuudestamme. Oma lukunsa olisi toki heidän kohtelunsa eristyssaarella ja muiden kuin selvien rikollisten vapaa oikeus poistua takaisin lähtömaahansa. Yhteiskunnan ensi sijainen velvollisuus on turvata jäsentensä turvallisuus. Muuten se ei eroa tyranniasta. Vastaanottavia maita tulisi maksajina kunnioittaa edes sen verran, että ne saisivat päättää ketä ja kuinka paljon ne ottavat vastaan. Muun muassa Halla-ahon ehdotus kokoamisleireistä ja hakemusten käsittelystä Euroopan ulkopuolella olisi ollut järkevän hallinnon toimintaa. Samoin Unkaria on arvosteltu perusteetta sen majoittaessa tulijat leireihin, joista on toki oitis saanut lähteä lähtömaahansa. Leirien yhdistäminen jollain lailla sodan ajan keskitysleireihin edes mielessä on henkistä vastuuttomuutta. Koska toimenpiteisiin olisi pitänyt ryhtyä jo vuosia sitten, jonkinlainen jälkiviisauden leima on väistämätöntä. Turvapaikkaturismin bisnes on jo päässyt juurtumaan.

Tiedoksi euvostopolitrukeille: Olemme sodassa. Jihadistit ovat kyllä toistuvasti julistaneet tuhoavansa tilaisuuden tullen meidät. "Rikomme ristinne ja orjuutamme naisenne"  - siinäpä pääsiäissanomaa kerrakseen jo kolmen vuoden takaa. Vuosikausien rintamalinjojen aika näyttäisi olevan ohitse. Etuvartio aukeaa jokaisella rautatieasemalla ja kauppakeskuksessa, koska avasitte rajat.




maanantai 10. huhtikuuta 2017

Vihreän hämärän maa?


Poliittiset egot saivat eilen jälleen näytelmänsä. Ruudussa pönöttivät iltaansa poliittiset eläimet, ja toimittelijat koettivat selostella tapahtunutta kuin elähtänyttä tosi-tv -farssia. Oman osansa varasti jälleen nikotteleva tekniikka, joka ei ollut parasta mainosta sähköiselle asioinnille pantatessaan lopullista äänestysprosenttia. Jonkinlaisena halaajaväen ”kapinana” pyrittiin nostamaan esille vihreän joukon kannatuksen nousu, joka toki prosentteina oli muikea jääden valtakunnan voimasuhteissa yhä selkeästi kokoomuksen, demarien ja kepulin taakse.

Tällä kertaa politrukkien karusellissa taputeltiin vihreätä
selkää. Väestökatastrofi kätkettiin taitavasti koulutus-
jeesustelun alle.
Toki paikallisesti Ville Niinistön kaaderien eteneminen tulee näkymään. Muun muassa Ylenanto on jo ehtinyt todeta puolueen saaneen saaneen ykkösaseman Jyväskylässä, mikä ei suuren yliopisto- ja koulukaupungin tapauksessa liene yllätys. Mitä enemmän väki pääsee huseeraamaan toisten tienaamilla rahoilla sitä helpommin jalat irtoavat maasta. Turussa väestöllinen ja poliittinen kehitys on ollut Varissoineen punavihreätä agendaa ajavaa. Tampereen tapausta ei kai liene syytä juuri selitellä.

Seurasin illalla Ylenannon tulosiltaa miltei loppuun asti. Toimittelijoille ja vihreille näytti olevan kaikin puolin vaikeata niellä kokoomuksen ja etenkin Jan Vapaavuoren menestys pääkaupungissa. Sivulauseissa kummitteli lähestyvä pormestarinvaali. Luonnollisesti kellään ei ollut munaa ottaa esille suurta möykkyä eli uhkaavaa suurmoskeijaa. Eihän toki sellaista olisi voinut Yleisradion kanavalla todeta. Jossain kommentissa tuskailtiin, että ”eiväthän äänestäjät tehneet päätöstä pormestarista [taustalla päätöstä moskeijan rakentamisesta]”. En tiedä, olenko sentään ainoa, jolle tuli mieleen ihmetellä, kuinka yksinkertaisina politrukit rahvasta oikein ovat pitäneet. Elleivät ihmiset pääse itse sanomaan viimeistä sanaa islamistien hankkeesta he tietenkin tahtovat varmistella päättäviin asemiin väkeä, jonka kanta asiaan on ollut mahdollisimman selvä.

On ainakin annettu ymmärtää esimerkiksi Uusimaa-lehden mukaan, että Vapaavuoren ja Sinnemäen moskeija-kannoissa on ollut selkeä ero. Ennen vaaleja Sinnemäki julisti, että suurmoskeijan rakentamiselle ei ole esteitä. Asiaa ei muuttanut miksikään väite ”lopullisen kannan” puutteesta. Ajatteleva äänestäjä ei tahdo riskeerata antamalla avaimet Sinnemäen kaltaiselle henkilölle. Suurin yksittäinen tekijä Vapaavuoren menestyksen takana on epäilemättä ollut hänen mielipiteensä suurmoskeijasta.

Tulosillassa ei sanaakaan moskeijasta. Hyvin sensuuri toimii.


Helsingin Pravda on kiiruhtanut ilakoimaan perussuomalaisten arvojen hävinneen. Johtopäätös on punavihreältä kannalta turhan idealistinen. Unkarin ja jossain määrin Puolankin poliittisen johdon toiminta Brysselin matu-pumpun edessä osoittaa, ettei olemattomien rajojen politiikka ole Euroopassa ainoa mahdollisuus. Kun Ruotsi vuonna 2015 päästi kymmeniä tuhansia matuja marssimaan maansa halki Suomeen, hallituksemme alistui muukalaistulvaan ja pisti jopa varusmiehet tulijoiden laukunkantajiksi. Samalla sinetöitiin perussuomalaisten tulevat tappiot. Soinin joukot itse pettivät arvonsa jäämällä hallitukseen.

Merkille pantavaa illan kommenteissa oli vihreiden piehtarointi koulutusasioissa aivan kuin leikkaukset ja muutokset sillä saralla olisivat jotenkin erillisiä, irrallaan suuresta kokonaisuudesta. Vihreän hämärän maassa käytännössä alle viisi miljoonaa ja heistä vielä toistaiseksi työllä siunattua kannattelee harteillaan koko maailman tuskaa. Avoimet rajat imevät jokaisen paikalle eksyvän sisälle eikä ketään saisi kuljettaa maasta. Kysyä ei saa, olisikohan joissain tapauksissa tulijan omilla teoille jotain merkitystä hänen aiemmin kokemiinsa vaikeuksiin.

Vihreiden okeata merkitystä yhteiskunnassa lukija voi itse pohdiskella esimerkiksi silmäilemällä Ylenannon tulospalvelua:




Näinä viikkoina niittävät rekat Euroopassa idealismin satoa. Karmeat tapahtumat ovat saaneet punavihreän väen polkemaan jalkaa, koska maailma ei pyöri heidän oppiensa mukaan. Näyttävästi Tukholmaan pystytettiin halauskampanja vastineena väkijoukkoihin kaasuttaville terrorikuskeille. Häveliäästi terroristit häivytetään otsikoista syyllisten rekka-autojen taakse.

Juopa maaseudun ja kaupungin välillä syveni eilen taas tuntuvasti. Niin kuin laajan euvostomaan sydänmailla Keski-Euroopassakin pian täälläkin suurimmat kaupungit ovat eriytymässä omiksi aatteellisiksi pesäkkeikseen, joiden asukkaat eroavat etnisesti ja uskonnollisesti ympäristöstään jakaen yhä vähemmän yhteisiä perusarvoja. Ennen yhteinen maa jakaantuu segmentteihin, joissa talvisodan hengen kaltainen yhtenäisyys sulaa mahdottomuudeksi. Itäkeskuksen imaani ei voisi olla käsityksineen kauempana kainuulaisella huoltoasemalla pilsneriä ryystävästä harjastukasta.

Tulevaisuus näyttää, kuinka paljon vihreiden esiinmarssi on ollut punavihreätä haavekuvaa ja harhaa tai maamme sortumista vihreään hämärään.



sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Symbolien päivä


Puhe vaalipäivästä on nykyään lähinnä vertauskuvallista lähinnä kahdesta syystä: ensiksikin ”viivansa” on päässyt vetämään jo useana päivänä vaikkapa lähimmässä ostoskeskuksessa. Toiseksi havainnot viime vuosien euvostotodellisuudesta ovat osoittaneet, että todella tärkeät päätökset on tehty jossain aivan muualla kuin alamaisten keittiönpöytien ääressä. Jos jokin olennainen ratkaisu lipsahtaa rahvaan käsiin ja putkahtaa ulos vääränlaisena, pistetään pystyyn uusi äänestys. Tänään ratkaistaan ainakin edes tarujen tasolla paikallishallintoa sen täydellisen myllerryksen kynnyksellä. On sanottu ja sana on ilmassa kiirinyt, etteivät tulevat valtuutetut tiedä, millaisen päätäntäpöydän äärelle pääsevät. Sotea ja uutta maakuntahallintoa ahdetaan kuin hevosen syönyttä käärmettä pulloon. Ilmeisesti käsky pääkonttorilta on kuulunut, että Suomessa kautta kuntien vuosikymmeniä toimineet järjestelmät on survottava sekaisin. Ai niin, kalenterin mukaan tänään on myös suomen kielen ja Mikael Agricolan päivä, symboleja nekin.

Vielä toistaiseksi euvostovalta sallii vanhojen
kansallisten symbolien käyttämisen mm.vaalipäivinä.
Tossujen pitäisi siis torpasta kuin kartanoltakin talsia lähimpään äänestyspaikkaan. Onhan niitä äänestysteemoja tarjoiltu. ”Korruptiovapaa” provinssimme marssittaa esille väkeä, jonka pitäisi ainakin mielikuvatasollamme hallita paikallista päätösvaltaa, joka taas monessa kunnassa pääsee hellimään suuruudenhulluja ja jopa vaarallisia suunnitelmia. Helsinkiläiset ovat uuden edessä minareettien varjon uhatessa langeta pääkaupunkimme ylle. Suurmoskeija on vieraan valtamerkin tunkeutumista reviirillemme. Käytännössä sen ulkoisten mittojen olemus näyttäisi viestittävän uutta valta-asemaa. Tiettyjen puolueiden edustajat ovat kautta linjan antaneet ymmärtää alistuvansa epämääräisesti rahoitetun ja vierasta aatetta julistavan kolossin tulemiseen. Henkilövaalista on turha puhua, sillä valtuustoissa vallitsevat puoluevallan säännöt. Muuan tapaus Sisä-Suomessa sai vaalikaudella valtakunnallistakin julkisuutta ja olkoon esimerkkinä kunnallispolitiikan limaisesta sammiosta. Vastaan pullikoivia valtuutettuja uhkaavat ääritapauksissa erottaminen toiminnasta ja syytetoimet. Vaikka kyseisen tapauksen huijarin toiminnasta on melkoisesti tietoja, silti esimerkiksi Yle julkaisi vielä tammikuussa artikkelin, joka lähes uhriutti tätä, mikä kertoo selkeästi paikallispolitiikankin taakse kätkeytyvistä rakenteista.

Vaikka ehdokkaan valinta saattaa olla enemmän kuin vaikeata, äänioikeutensa käyttäminen on tärkeätä etenkin niille, jotka tahtovat muutosta nykymenolle ja estää pähkähulluimpien projektien etenemisen. Hankkeiden kannattajat kyllä saavat omat kaaderinsa liikkeelle. Äänestäjien nukkuminen edistää yhteiskuntamme hajottamista, mikäli poissa kopista pysyvät etenkin rappion ja liittovaltaisen ahneuden vastustajat. Vaikeneminen on tässä tilanteessa tuen osoittamista. Kunnallisvaaleja voidaan tietyssä mielessä pitää myös lähestyvien valtakunnallisten vaalien lämmittelykierroksena, jossa poliitikot etsivät säätöjä suurempiin mittelöihin. Vähättelyn sijaa ei ole, koska juuri kunnallisvaaleissa toimii myös valtakunnanpolitiikkaan ponnistavia ja siellä jo puuhastelevia henkilöitä. Tämä on paikka pyrkiä ampumaan alas kaikki hirvittävimmät poliittiset otukset ennen kuin ne nostetaan Arkadianmäen jalustalle ja sitä tietä edustamaan provinssiamme Brysselin lihapatojen ääreen.

Olemme siis heränneet symbolien päivään. Vielä toistaiseksi salkoon on vedetty Suomen lippu. Saattaa koittaa aika, jolloin ainoa sallittu on muuan tähtilippu sinisellä pohjalla elleivät eurooppalaiset lopulta järkiinny. Omista koulupäivistäni on niin kauan, etten tiedä, miten uusia sukupolvia valistetaan Mikael Agricolasta. Onkohan hänkin tulevaisuudessa vaarallinen, separatismia symboloiva provinssin kirjakielen isäksi kutsuttu vertauskuva, josta ei saa puhua – ei varsinkaan väistyneen uskonnon yhteydessä?