torstai 25. toukokuuta 2017

Ajatuskriminologinen katsaus V


Ideologiansa kahleissa Eurooppa heittelehtii


Hiukan jo kulunutta ilmaisua käyttääksemme euvostokansalaiset elävät päiviänsä murmelina. Terrori-iskut seuraavat toisiaan, ja politrukit käskevät olemaan antamatta pelolle valtaa. Toinen toistaan kammottavampia hyökkäyksiä pöyristellään ja tuomitaan jo lähes identtisillä viesteillä, joissa vain uhrien nimiä ja paikkakuntia vaihdellaan. Taudinaiheuttajat ovat turvassa varjoissaan ja edes oireista puhuminen alkaa olla yhä tuomitumpaa.



Pyhä poliittinen valuutta


Viime kuukausien terroriaalto on jättänyt alleen mantereellamme vuosia jatkuneen pankkiirien sodan kansallisvaltioita vastaan. Siinä missä rahvaalle aikanaan heiluteltiin nenän edessä ruusunpunaisia kertomuksia esimerkiksi valuutanvaihdosta luopumisesta elämää helpottavana ja hintoja laskevana kokemuksena jätettiin tarkoituksella kertomatta, että rahaa hallitsevat määräävät käytännössä alamaistensa elämästä. Samalla vasallivaltioiden johtajat ovat lopultakin uransa portailla kapuavia pikkupoliitikkoja. Niin vain aikanaan ärhäkästi Brysseliä arvostellut Timo Soinikin ilmeisesti sai lopulta tarjouksen, josta ei sopinut kieltäytyä. Rukousaamiaiset ja ministerinpesti ovat kiinnostaneet enemmän kuin EU:n ongelmien vastainen taistelu.

Missä EU, siellä ongelma!

Pommit ja villiintyneet rekka-autot ovat pyyhkineet suuren yleisön mielestä Kreikan tilanteen, joka ei suinkaan ole kehittynyt piiruakaan lähemmäksi ratkaisua. Itse asiassa viikkorahat ovat ilmeisesti jälleen loppumassa. Taloussanomat kyselee jälleen uusia ”silmänkääntötemppuja” piinan pitkittämiseksi. Ateenan pitäisi olla malliesimerkki siitä, mitä itsemääräämisoikeuden luovuttaminen pois merkitsee valtiontaloudelle. Jos europrojektissa oikeasti olisi kyse jäsenvaltioiden eduista, Kreikka olisi ohjastettu jo vuosia sitten ulos järjestelmästä. Sen sijaan näemme yhä uudelleen näytelmän, jossa osapuolet kiukuttelevat toisilleen ja rahaa löytyy jostain tragedian jatkamiseksi.

Kreikan tapauksessa puhe vararikosta tai sen muka välttämisestä on lähinnä semantiikkaa; maa on ollut keppikerjäläinen jo kauan.

Pankkiirieliitti pelaa eurolla kuolemantanssia eurooppalaisten kansojen kustannuksella. Suomi on ollut uskollinen renki ainoana noudattaen pilkulleen muun muassa turvapaikanhakijoiden vastaanottamismääräyksiä ja kieltäytyen jyrkästi antamasta kansalle aitoa mahdollisuutta sanoa mielipidettään muuttuneesta EU:sta. Palkinto tuli muutama päivä sitten provinssimme välttyessä seuraamuksilta, jotka valuutta-alueen alkuperäisten sääntöjen mukaan olisi tietyn velkamäärän ylittyessä tulla osaksemme. Jälleen yksi esimerkki, mitä oman rahan menetys on merkinnyt itsenäisyydellemme.

Euvostoliiton vääntelehtiessä kroonikkopotilaana tautivuoteellaan Paavo Väyrynen on ottanut ajaakseen äänestyksen euroerosta. Hänen Kansalaispuolueensa on jopa ottanut käyttöönsä markaksi kutsumansa rahakkeen. Asialle saatetaan avoimesti hymähdellä, mutta sopii miettiä rahan merkitystä keskinäisen luottamuksen ja vaihdannan välineenä. Mikäli kansainvälinen pankkiiriestablismentti jossain aikanaan vihdoin menettäisi vaikutusvaltansa ja väkivalta-asemansa, olisi alamaisten pakko kehittää muita tapoja hyödykkeiden hankkimiseksi niin kuin vaikkapa kananmunat ja autonrenkaat taannoin Neuvostoliiton sortuessa.

Toistaiseksi kuitenkin Bryssel notkeine lakeijoineen hokee mantraansa tiivistyvästä integraatiosta. Vastapainoksi eri puolilla mannerta nousseille vastarintaliikkeille on alkanut liikkua tietoja kaikkien vasallivaltioiden pakottamisesta poliittisen valuutan alamaisuuteen vuoteen 2025 mennessä, mikä toki tapahtunee niiden velkaantuessa housutkin jalastaan. Se tietäisi myös Ruotsille nöyrtymistä euron edessä. Ruotsissa onkin jo alettu tunnustaa maahanmuuton kustannukset tuhoisiksi. Suomen tapaus äsken mainitsemieni velkaetujen kautta on selkeä osoitus pankkiirien kuolemansyleilystä.

Uudessa Suomessa julkaistiin viime vuoden alussa artikkeli, jossa muuan pankkimies maalaili kauhukuvia euroeron seurauksista. Juttu oli aikanaan vastaveto Väyrysen ilmoitettua uusimmista pyrkimyksistään ja ”pesäerosta” keskustaan. Tekstissä mainitut jättikorot, kaaos ynnä muut olisivat toki itsenäistymisprosessin vastustajien sotatoimia eivätkä mikään luonnonlaki. Vaikuttajistamme Sixten Korkman on toiminut julkisuudesta melkein jakomielitautisen tapaan. Toisaalta hän on jopa tunnustanut euroon liittymisen virheeksi toisaalla julistamalla vuodesta toiseen eron tuhoisuutta Suomelle. Toki hiukan toisenlaisiakin arvioita on vuosien kuluessa esitetty, mutta ne ovat jääneet hiukan taka-alalle. Ilman uhkakuvia nekään eivät ole olleet. Ulkopuolelta tulevat neuvot toki sivuutetaan ylimielisesti. Politiikan tavoin taloudessa vallitsee usein hätkähdyttävä oletus, että vastustajat mitenkään helpottaisivat omille yksityisille eduilleen vastakkaisten pyrkimysten onnistumista. Miten esimerkiksi Clintonin kannatatat lainkaan soisivat Trumpin onnistuvan ainoassakaan hankkeessaan? Tämä mielikuvavyörytys ei merkitse, etteikö ero eurosta voisi onnistua, mikäli Euroopan kansat olisivat yhteistoiminnassa. Euro saattaa jopa sortua mahdottomuuteensa yhtä pikaisesti kuin Berliininmuuri.

Toistetaan nyt vielä, että euro on vain väline eurooppalaisten kansojen itsenäisyyden tuhoamiseksi. Kreikan kohtalon pitäisi olla esimerkki sen hävitysvoimasta. Uusille sukupolville on vain niin kovin helppoa väittää, ettei elämää voisi olla vailla tuota poliittista valuuttaa.


* * *


Taru kuolemanvaarasta

Kuolemanvaara on käsite, jonka mukaan suvaitsevaisto on saatu erittäin taitavasti tanssimaan. Ajatusrikollisuuden perustavaa laatua oleva ilmentymä näyttäisi olevan suojelutarpeen epäileminen. Euroopan pitäisi tämän dogmin mukaan ottaa vastaan kaikki merten takaa ja rajojen ylitse vyöryvät. Erityisen tulenarka opinkappale on niin sanottu perheenyhdistäminen, vaikka mainitut ”perheet” olisi aikanaan hajotettu juuri siirtolaisuuden vuoksi. Viime vuosien käsistä ryöstäytynyt muuttoliike on osoittanut selvästi, ettei ainuttakaan tulijaa pitäisi sallia papereitta ja omin luvin. Avuntarpeen arviointi ja pääasiallinen suojelu tulisi tehdä mahdollisimman lähellä lähtömaita, mikä tarkoittaisi myös mahdollisia perheiden yhdistämisiä jo ennen saapumista Eurooppaan.

Vihattu ajatusrikollisuus rehottaa somessa kertoen sotaa ja vainoa paenneiden TM lomailusta kriisialueilla.

Maailmalta on jo tullut tarpeeksi tietoja tulijoiden lomailusta niin Somaliassa kuin Lähi-Idässäkin, mistä on aikanaan lähdetty tarun mukaan kuolemanvaarassa. Manchesterin pommimies oli kuulemma käynyt Libyassa. Hänen on sanottu syntyneen Britanniassa, joten raporteissa hänestäkin voitaneen käyttää tarvittaessa määritettä britti, mikä häivyttää todellista kuvaa maahanmuuttajien ja heidän jälkeläistensä surfailusta lähtö- ja maksajamaiden välillä.

Aktivistit väittävät tietävänsä tilanteen viranomaisia paremmin.

Kirkko ja tietyt muut piirit ovat olleet viime kuukausina törmäyskurssilla valtiovallan kanssa juuri vedoten palautettavien mahdolliseen kuolemanvaaraan. Jokin aika sitten masinoitiin sangen raflaava mielenosoitus lentokentälle kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita oltaessa lennättämässä Afganistanin Kabuliin. Nyttemmin suomalaisnaisen kaappaus on epäilemättä saanutn lisää vettä turvattomuusmyllyyn, vaikka länsimaalaisen ja etenkin naisen lähettäminen Afganistanin kaltaiseen naiseen on kuin keskisormen osoittamista kulttuurille, joka lähtökohtaisesti ei arvota naista järin korkealle. Valtiovierailijat voivat osoittaa mieltään vaikkapa kieltäytymällä huivista Lähi-Idässä, mutta länsimainen nainen on taatusti Afganistanissa kuin huutomerkki. Kuten sanottu, kaikki varmaan otetaan irti kerrattaessa mainitun maan vaarallisuutta.

Mielenosoitukset itsessään ja eri leirien kohtelu kertovat maamme tilanteesta kaiken.


Kummasta arvelemme loppuvan rahoituksen ennemmin: vanhustenhoidosta vai maahanmuuttobisneksestä? Asian pohtiminenkin alkaa olla jo ajatuskriminologisesti arveluttavaa, vaikka kysymys nousee väistämättä miltei päivittäin mieleen astellessamme kaupunkiemme kaduilla. Toisaalta, rahahan on vain sopimuksia ja sitä tahkotaan tyhjästä biteiksi. Toisia vain syyllistetään sen käytöstä ja toisia ei...





lauantai 13. toukokuuta 2017

Vanha mies on poissa


Kokemukseni juuri edesmenneestä presidentti Mauno Koivistosta olivat aina ulkopuolisen kansalaisen ristitiitaisia ja ihmetteleviä tuntemuksia. Vuosia hämmästelin hänen suosiotaan kansan parissa. Itse olen aina epäillyt henkilöitä, jotka vapaaehtoisesti luovuttavat pois omia valtaoikeuksiaan. Tuskin kuitenkaan monella nykypoliitikolla antaisi ego myöten myöntää virheitään niin kuin Koivistolla hänen todetessaan katuvansa toimiaan presidentin valtaoikeuksien karsimiseksi.


Edesmenneistä ei sopisi puhua arvostelevasti. Mauno Koivisto ei kuitenkaan ollut kuka tahansa. Kiistämättä hän osoitti kykynsä noustessaan vaatimattomista työläisoloista maamme poliittiseen kärkeen ja opiskellessaan pitkälle silloisissa oloissa työn ohella. Valitettavasti Euvostotaivaalle piirtyi lähtemättömästi juuri hänen toimintansa presidentti-instituution muuttamiseksi lähinnä operettitirehtööriä muistuttavaksi. Karvaana esimerkkinä kastroidun presidentin voimattomuudesta saimme taannoin seurata mitään aikaan saamattoman Stubbin pellehallituksen roikuttamista kasassa. Uusi valtiosääntömme on nimittäin tehnyt pääministereistä käytännössä erottamattomia, jota astuvat syrjään vasta itse toimeensa kyllästyessään.

Parlamentarismin ”vahvistaminen” on ollut termi, joka on toistunut yhä edelleen muisteltaessa entisen tasavallan presidenttimme uraa. On yhä uuden julistettu dogmia ”Suomen viemisestä Kekkosen ajasta Eurooppaan”. Traagista Suomen kannalta on ollut hakeminen Euvostoliiton vasallivaltioksi, mikä sittemmin on mahdollistanut poliittisten pyrkyriemme toimimisen Brysselin etu isänmaamme edellä. Todella järisyttäviä toimenpiteitä omasta rahasta luopumista myöten on sittemmin käsitelty ilmoitusasiana eduskunnassa. Kokonainen sukupolvi on jo siirtymässä poliittisen toiminnan piiriin ilman kokemusta ajasta ennen euvostovaltiota. Itse asiassa valtamedia uskollisena vallan sylikoirana on pyrkinyt uskottelemaan euvostovaltaa edeltänyttä aikaa varsinaisena eurooppalaisten kansojen vankilana. Tätä taustaa vasten on ollut kuvaavaa kansallisen identiteettimme hapertumiselle muun muassa se, kuinka muuan pikkupolitrukkimme nousi äskettäin esille ehdottaen presidentin viran avaamisesta muille kuin syntyperäisille suomalaisille aikana, jolloin kansalaisuuksia on myönnetty ennätysmäärä ja kaksoiskansalaisten todellista lukumäärää tuskin on annettu edes julki. "96 prosenttia Suomen kansallisuuden saaneista säilytti myös entisen kansallisuutensa".


Näin raflaavasti Mauno Koivisto totesi vuoden 1991 haastattelussa. Tuolloin tällainen toteamus vaikutti vähintään
jotenkin harkitsemattomalta kuluneen vuosisadan katkera historia taustanaan. Nyttemmin taakse päin katsoen emme
voi olla näkemättä idänkaupan romahtamista, Euvostoliiton ja Venäjän tosiasiallisen kauppasodan kurittaman nykyisen
idänkauppamme vaikeuksia jne. Aikanaan vallinneen kauhuntasapainon luhistumisella on ollut maailmassa dramaattiset
seuraukset. Neuvostoliiton romahdus jätti meidät Bilderbergin ja EU:n armoille.

Nyt on kuitenkin aika muistella poliitikkoa ja vaikuttajaa, joka oli uransa huipulla vanhan Suomen vaihtuessa Brysselin juoksupojaksi ja mallioppilaaksi avaten tien Ahon, Vanhasen, Kataisen, Stubbin ja Sipilän kaltaisille politrukeille. Suomeen muuttaneille inkeriläisille Koiviston muisto tulee varmasti olemaan omalla laillaan merkittävä. Koiviston epäonnistumisena on nostettu esille niin sanotun vahvan markan politiikan noudattaminen, vaikka tarkkailijan ajatus viivähtää siinä kysymyksessä, oliko kyseinen kriisi osa tarkoitushaluista, ylhäältä johdettua suunnitelmaa runnoa Suomen kaltainen itsenäisenä sangen menestynyt valtio Brysselin ikeen alle ja luopumaan taloudellisesta itsemääräämisoikeudestaan. Joka tapauksessa Koivisto edusti viimeisiä sodan käyneitä poliittisessa asemassa olleita ihmisiä, millä on ollut suuti merkitys arvioitaessa suhtautumista naapurivaltioihimme. Ylen Elävässä arkistossa on haastattelu vuodelta 1991, jossa Koivisto joutui jo puolustamaan Suomen kansaa kollektiivisia rasismisyytöksiä vastaan. Samalla välittyy kuvaa siitä vaarallisesta tilanteesta, jossa maamme oli Balttian maiden irtaantuessa Neuvostoliitosta. Meillä nykypäivän ihmisillä on tiedossa, kuinka prosessi eteni, mutta aikalaisilta tällainen tietämys luonnollisesti puuttui. Tämä on syytä pitää mielessä silloisia toimia arvosteltaessa.

Sinänsä on nykyään erittäin mielenkiintoista vertailla suhtautumista itsenäisyyttä havitelleisiin Balttian maihin ja euvostouskoisten itkupotkuja Brexit-Britanniaa kohtaan.

Kuten sanottua, viimeisinä vuosinaan Koivisto ilmeisesti koki menneensä liian pitkälle tietyissä toimissaan. Valitettavasti poliittinen nykyeliittimme tuskin noita pohdintoja kuuntelee eikä sille enää Bilderberg-Rothchild -akselilta varmaan vaihtoehtoja annetakaan.




sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Euvostouskovaiset taistelussa kansanvaltaa vastaan


Mikäli Timo Soini olisi halunnut säilyttää puolueensa vakavasti otettavana ja suoraselkäisenä politiikan vaihtoehtona, hän olisi pitäytynyt euvostovastaisena oppositiona. Se olisi tietenkin tarkoittanut pysyttäytymistä poissa ministerinauton takapenkiltä – ainakin jonkin muun puolueen vetämän hallituksen. Lopputulema ei olisi ollut lainkaan huono, koska olisi vältytty tekemästä huonoja ja riittämättömiä kompromisseja.

"Turvat tukkoon!", kuuluu politrukkien käsky. Käskynhaltijoiden ei sovi nousta herraansa vastaan. Kapinaliike
sivukonttorissa tahdotaan tyrehdyttää alkuunsa.


Itsekin tahdoin kauan uskoa, että perussuomalaiset hallituksessa estivät punavihreän matu-painajaisen täyden toteutumisen. Nyttemmin jälkikäteen tarkastellen tämä hallitus ei tehnyt mitään estääkseen kymmenien tuhansien marssin turvallisen Ruotsin lävitse Tornioon. Unkarin Orban on osoittanut, että kansainvaelluksia voi käsitellä toisinkin. Soinista välittyi muutamankin kerran sellainen kuva, että osallistuminen kaiken maailman rukousaamiaisille vaikutti tärkeämmältä kuin Juha Sipilän poppoon pistäminen tiukoille tässä asiassa. Itse asiassa Soinihan alkoi jopa pyörtää kuuluisia puheitaan Euvostoliiton ja ongelmien yhteyksistä. Muistammehan sloganin ”missä EU, siellä ongelma”. Kummasti eu-soppa alkoi hallituksessa pääpersullekin maistua. Edes selvitystä euvostoerosta ei tunnuttu edes vakavasti vaadittavan.

Persupuolue on saanut nyt uusimmissa vaaleissa ansaitsemansa rangaistuksen sössittyään kannatuksensa kivijalan. Soinin perintöprinssit ovat alkaneet havahtua linjan tarkistamiseen. Junckerin juoksupojat ja -tytöt maassamme ovat samalla nousseet takajaloilleen. Suurta ja ikuista totuudenjakajaa Brysseliä ei sopisi kyseenalaistaa edes ajattelemalla eroa poliittisesta valuutasta tai liittovaltiosta. Suomen hallituksen tehtävänä kuuluu siis olevan pysyä Brysselin notkeaselkäisenä palvelijana. Edes sellaisesta vaihtoehdosta ei ilmeisesti saa puhua, että Euvostoliitto hajoaisi meiltä alta pois. Silloin unioniuskovaisemme joutuisivat samanlaiseen tilanteeseen kuin myöntyväisyyspoliitikkomme Venäjän imperiumin luhistuessa vuonna 1917 – aivan, kuin sattumoisin sata vuotta sitten!

Joukossamme on iät ja ajat ollut eliittiä, jonka korkeimpana päämääränä on ollut palvella jotain suurta valtiota ja tulla palkituksi komealta kalskahtavilla nimityksillä. Venäjän palvelijoina tarjolla oli kuvernöörin paikkoja tai vaikkapa mahdollisuuksia olla kukistamassa muiden maiden kapinoita imperiumeja vastaan. Muuan Johan Casimir Ehrnrooth esimerkiksi oli kukistamassa Puolan kapinaa Venäjää vastaan, tuli aikanaan nimitetyksi Bulgarian sotaministeriksi päätyen lopulta siellä sisä- ja ulkoministeriyden kautta pääministeriksi ja jopa diktatoorisin valtuuksin melkein Bulgarian kuninkaaksi ennen kuin muut ulkovallat ja etenkin Itävalta tekivät aikeet tyhjiksi. Eliitiimme on siis kautta aikojen osannut hyötyä imperiumien alaisuudessa. Ei siis ole ihme, että nyt syleillään kiihkomielellä Brysseliä ja hamutaan komissaarinpestejä tai byrokraattisia virastoja. Tiedä vaikka suomalainen kenraali olisi tulevaisuudessa ojentamassa jotain kapinamielistä euvostoprovinssia, mikäli Juncker ja kumppanit saavat aikaan yhteiset joukot.

Ei siis sovi Suomeen, että kerettiläinen ajatus eu-erosta tai kansanäänestyksestä saavuttaisi jalansijaa. Tässä tilanteessa maamme johtava brysselinkeiton juottaja Pertti Salolainen vaati muutama päivä sitten Sipilää ”viheltämään pelin poikki” hallituksessa. Perussuomalaisten puheenjohtajaehdokas, PS:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Sampo Terho oli juuri nostanut esille mahdollisuuden tuon majesteettirikoksen eli eu-kansanäänestyksen järjestämisestä. Salolaisen paniikki pullautti esille itsenäisyyden juhlavuoden kannalta irvokkaan toteamuksen:

"Hanke murentaa ulkomailla huolella rakennettua kansainvälistä Suomi kuvaa itsenäisyyden 100v -juhlavuonna."

Hetkinen. Salolaisen kuvaama ”kansainvälinen Suomi-kuva” siis tärveltyisi provinssimme testauttaessa omien kansalaistensa keskuudessa halukkuuden jatkaa Brysselin alamaisuutta? Ja vielä itsenäisyyden juhlavuonna? Koska Unioni on muuttunut vuosien saatossa aivan muuksi kuin siihen aikanaan suoraan sanoen painostettuna ja harhaanjohdettuna liityttiin, olisi juuri oman itsenäisyyden kunnioittamista järjestää mainittu uusi kansanäänestys. Olihan omasta rahastakin luopuminen lähinnä ilmoitusasia itsensäedustajien kokoontuessa, joten koko itsenäisyys vaikuttaa tässä tilanteessa lähinnä tarulta. Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo on kuuliaisesti säestänyt Salolaista kieltämällä perussuomalaisilta dogmin vastaiset pyrkimykset.

Euvostouskovaiset väittävät liittovaltion olevan ainoa vaihtoehto täydelle eristäytymiselle ja jonkinlaiselle Pohjois-Korean tielle, mikä on räikeätä aivopesua, jota on jo vuosikaudet harjoitettu etenkin nuorison keskuuteen unohtaen tarkoituksella, että suurin osa maailman maista toki on yhä Euvostoliiton ulkopuolella. Nähtäväksi jää, mille portaille eliittimme seuraavaksi polvistuu Brysselin kommuunin luhistuessa.



lauantai 29. huhtikuuta 2017

Vaatimuksia...vaatimuksia...


Puhutaan uskonnoista mitä tahansa, islaminuskoiset ovat pääosissa Euroopaa tulokkaita, joiden kuuluu sopeutua vallitseviin oloihin eikä yrittää muokata ympäristöään jonkinlaiseksi Lähi-idän ja muslimi-Aasian jatkeeksi. Espanjasta heidät aikanaan työnnettiin pois, ja Balkanin muslimiväestö on väkivaltaisten valloitusten seurausta.

Pitääkö pian kysyä imaameilta, milloin sopii järjestää valtiolliset vaalit?

Nykypolven teknokraatti-ateistit tulevat vielä kokemaan karmaisevan herätyksen, mikäli he olettavat Euroopan uskonnollis-etnisen rakenteen muutoksilla olevan olematon tai lähes mitätön merkitys jokapäiväiseen elämään tai yksilönvapauteen koko yhteiskunnassa. Koska uskonnollisten kiihkoilijoiden viha kohdistuu heitä vastustavien ideologioiden edustajiin näiden pelkän olemassaolon vuoksi, elämä muuttunee erittäin tukalaksi.

Yltiösuvaitsevaisina itseään pitävät ihmiset hypistelevät tulta kuin ne kotiväkivallan uhrit, jotka kuvittelevat ”parantavansa” väkivaltaisen puolisonsa pysymällä kotonaan ja ottamalla kerran toisensa jälkeen turpiin. Islamistiset rekkakuskit ovat tuoreimpia turpiinvetäjiä, joiden jälkiä joudutaan siivoamaan kerran toisensa jälkeen. Ajatuksena islamilaisten päästäminen poliittisiin asemiin toki pohjaa pyrkimykseen sopeuttaa tulokkaat uuteen yhteiskuntaan. Länsimaiselta kannalta toimenpide on mielipuolista niin kauan kun uusasukkaat uskontoineen asetetaan jonkinlaiselle jalustalle ja sallitaan välitön yhteiskunnallisen erikoisaseman vaatiminen uskontoon vetoamalla. Vaatimuksia on toki alkanut välittömästi kuulua.

Jokin aika sitten julkisuuteen nousi brittiläinen Labourin parlamenttiedustaja Rushanara Ali valittamaan pääministeri Theresa Mayn julistamien ennenaikaisten vaalien osuvan keskelle Ramadania. Niin Britannia kuin Euvostoliittokin käyvät vähintään vuosisadan vääntöä poliittisesta tulevaisuudesta. Jonkin uskonnollisen ryhmän paaston vetäminen jarruksi prosessiin vaikuttaa teokratian ja menneen ajan haikailemiselta tieteellisteknisellä kehityksellään ja ihmisten henkisen vapauden pyrkimyksillä itseään ylentävään Eurooppaan. Eikö jo olisi aika erottaa uskomukset yksityisasiaksi pois valtakunnanpolitiikasta niin kauan kuin ne eivät uhkaa lähimmäisiä? Valitettavasti on ollut nähtävissä ja koettavissa, että tietyn uskonnollisen ryhmittymän äärisuuntien noudattaminen ja hiljainen myötäily ovat koituneet yhä uudelleen kohtalokkaiksi juuri sivullisille.

Britannian pääministeri joutui taannoin myös verbaalihyökkäysten kohteeksi kieltäytyessään elämöimästä prsidentti Trumpin Yhdysvaltoihin julistaman määräaikaisen, kaiken lisäksi ainoastaan tiettyjä maita koskeneen maahantulokiellon vuoksi. Muslimit vaikuttavat sivuuttavan terrorismi- ja islamistivaikutuksen syynä oman liikkumisensa esteisiin.

Mainitun Rusnara Alin valitus valtiollisten vaalien ajoituksesta on vielä jotenkin ymmärrettävissä hänen etnistä ja uskonnollista taustaansa vasten, mutta Itävallan presidentin taannoiset höpinät naisten huivinkäytöstä sensijaan vaikuttavat lähes seniilin ukon mielipuoliselta horinalta omissa maailmoissaan. 




Poliitikot ovat meilläkin sekoilleet suhteessa muslimikäytäntöihin. Jo vuosia sitten kokoomuksen Kimmo Sasi lehtijutun mukaan tuki sharia-lain osittaista käyttöönottoa maassamme. Jälkeen päin hän onkin joutunut selittelemään kannanottoaan väärinkäsitykseksi jouduttuaan kiusalliseen julkisuuteen. Aivan kuin esimerkiksi kivityksestä voisi olla jokin kevyt kivitys, osua vain leikisti.



Islamin ja sharian suhteen nousee kerran toisensa jälkeen se kiusallinen tosiasia, ettei tietyn uskonnon/ideologian varjopuolista tai kielteisistä seurannaisvaikutuksista kyetä edes keskustelemaan ilman syytöksiä islamofobiasta. Sosiaalisen painostuksen lisäksi havaittavissa on ollut selvää kaksoisstandardia suhteessa lainsäädäntöön. Uuden Suomen mukaan perussuomalaisten kansanedustaja Jani Mäkelä on juuri tehnyt kirjallisen kysymyksen muslimijärjestön yli 450000 euron tuesta. Taustalla on Suomen islamilaisen neuvoston avoin pyrkimys soveltaa islamilaista lakia, joka tietyin osin on ristiriidassa maamme yleisen lakikäytännön kanssa. Aikanaan esillä oleva Kimmo Sasin kompurointi sharia-lain suhteen selittänee osaltaan islamialaisten saamaa erikoiskohtelua. Toisaalta esimerkiksi kirkon toiminta laittomasti maassa viipyilevien suhteen on ollut selkeätä esivallan halveksimista, joten nyt esillä olleet tapaukset lienevät ainoastaan niin sanottu jäävuoren huippu.



Hyvässä yhteiskunnallisessa tai ainakin turvatussa asemassa olevien paremminajattelijoiden on toistaiseksi sopivaa vetäytyä hyvän ihmisen kaapuunsa, mutta jo tähän asti ilmenneet viitteet tulijoiden vaatimuksista on asetettava yleiskuvaan heidän nykyisestä väestöosuudestaan. Kaikki merkithän kertovat muslimiväestön suhteellisen osuuden voimakkaasta kasvusta kantaväestön katsoessa joko klannattamattomaksi lisääntyä tai valuessa niin kutsuttujen uskonnottomien ja pienuskomusten piiriin. Ateistien välinpitämättömyys uskonnoista pohjaa toki siihen, etteivät ne merkitse heille mitään, mutta muukalaismassoille asia on täysin toisin.

Gatestone Insitute on helmikuussa julkaisuut mielenkiintoisen artikkelin Saksan muslimien väestötilastollisesta tulevaisuudesta. Sen pääkohtia ovat vapaasti kääntäen:

  • Saksan avoimen maahanmuuttopolitiikan kriitikot ovat varoittaneet, että äskettäinen muslimitulva on muuttanut Saksan jo ainiaaksi. Ensi näiden väestöosuus ylitti viime vuonna ensi kerran kuuden miljoonan rajan.
  • Saksan väestötilastollisen heikkenemisen hintana Saksa islamisoituu monikulttuurisuuden varjolla.
  • Syntyvyysluvun ollessa 1,6 eli huomattavasti alle 2,1:n Saksa tarvitsee vuosittain 300000 maahanmuuttajaa vuodessa pitääkseen väestötason vakaana vuoteen 2060 mennessä.
  • Tuomme islamilaisia ääriliikkeitä, arabien antisemitismiä, muiden kansojen kansallisia ja etnisiä ristiriitoja sekä erilaista ymmärrystä yhteiskunnasta ja lainsäädännöstä. Saksan turvallisuusviranomaiset eivät pysty käsittelemään näitä tuontituoteita reaktioineen Saksan väestössä.” - Vuotanut saksalainen tiedusteluasiakirja.

Artikkelissa arvioidaan edelleen Saksan asukasluvun laskevan 82 miljoonasta 73 miljoonaan vuoteen 2060 mennessä, pahimman skenaarion mukaan jopa 67,6 miljoonaan. Edellä mainitut vaatimukset maahanmuuttajien hankkimisesta väkiluvun ylläpitämisestä vaikuttavat lähinnä jakomielitautisilta, koska kehittyvä tekninen yhteiskunta joutuu vuosi vuodelta epätoivoisemman tehtävän eteen koettaessaan keksiä tempputöitä alati kasvavalle tarpeettoman väestön osuudelleen. Vain mielipuoli voi kuvitella, että koko populaation henkiset kyvyt riittäisivät korkean yliopistotason töiden toteuttamiseen. Lisäksi voidaan kysyä, montako insinööriä tarvitaan keksimään pyörä uudelleen, tuottavasti.

Keski-Euroopan väestötieteelliset ennusteet saattavat täältä pohjoisesta katsoen vaikuttaa etäisiltä, mutta konkretiaa oli äskettäin tarjolla Ylenannon Teksti-TV:llä, joka kertoi suomalaisten kuolleisuuden olleen viimeisimmässä mittauksessa suurinta vuoden 1944 jälkeen. Valtiollisen Ajatuksenohjauslaitoksen tiedotteen perusajatuksena on toki ollut alleviivata maahanmuuton tarvetta. Vakavasti sen sijaan ei ole käsitelty, miksi kantasuomalaiset eivät enää lisäänny entiseen tapaan. Sen pohdinta olisi toki oman kirjoituksensa aihe. Jätettäköön tässä kuitenkin ilmaan kysymys, olisiko jatkuvan muutoksen vaatimuksilla, epävakaalla tulevaisuudella ja kansainvälisen valtakulttuurin yksilökeskeisyydellä jotain osuutta asiaan.

Merkelin Saksa siis imuroi väkeä Eurooppaan ja vaatii vasallejaan maksumiehiksi. Saksalaisille veronmaksajille itselleen koituu siteeraamani tekstin mukaan oma tukeva osuutensa potista. He ovat maksaneet viime vuonna arviolta 21,7 miljardia euroa turvapaikanhakijoille ja pakolaisille. Laskun arvioidaan olevan samaan luokkaa tänäkin vuonna. Ja yhä Euvostoliitto kieltäytyy estämästä tulijoiden spontaanin saapumisen ja käsittelemästä tulijoiden turvantarvetta ennen näiden saapumista paikalle. Jos hupeneville eurooppalaisille on tulevaisuudessakin tarjolla lähinnä oman työttömyyden ja maksuvelvollisuuden osa eurooppalaisen perinteen murentuessa alta, ei voine olla hankalaa arvioida, miksi pirttiviljely ei järin kiinnosta.

Rikollisuuden kasvusta ja ilmenemismuodoista on paljon kirjoiteltu muualla, joten siitä ei ole tässä aihetta todeta muuta kuin, että yhä useammat alueet mantereelta tullaan menettämään. Kuka vapaaehtoisesti jäisi elämään keskelle älämölöä? Ja vaatimukset. Niistä tuskin loppua tulee, koska niitä kuunnellaan jo tässä vaiheessa lähes liikuttavalla auliudella kykenemättä asettamaan tulokkaita uskomuksineen samoihin velvollisuuksiin ympäristönsä kanssa.

Vielä toistaiseksi Turun tuomiokirkon kello julistaa puoltapäivää. Kuinkahan kauan se sallitaan ja milloin esiin nousee minareetin kutsu?


 

torstai 27. huhtikuuta 2017

Vanhat sanat – uudet merkitykset



Ajatus kielen muuttumisesta on samaan aikaan sekä kiehtova että pelottava. Ylen mukaan Kielitoimisto on uudistanut verkkosanakirjaa, jota voidaan pitää jonkinlaisena puhumisen ja etenkin kirjoittamisen käsikirjana. Koska kieli on kommunikoinnin ikivanha väline, joka luonnollisesti mukautuu vaatimuksiinsa. Toisinaan miltei huvittaa seurata sinänsä viihdyttäviä elokuvia, joissa matkalaiset päätyvät väärään aikaan ja paikkaan. Automaattisesti jo alkuasetelmassa vedetään mutkia suoriksi ja oletetaan sankareiden ylipäänsä ymmärtävän kuulemaansa puhetta. Näinhän ei tietenkään välttämättä olisi.



Hallitus istui juuri niin kutsutussa ”puoliväliriihessä”. Kuvaus olisi varmasti tietyllä tavalla huvittanut sata tai kaksisataa vuotta aiemmin. Toki tunnelma neuvottelijoiden kesken on todennäköisesti ollut niin sanotusti tulikuuma ja ”proput” poliitikkojen kesken hehkuneet. Tuskin kokouspaikka sentään on uhannut tyystin kärähtää niin kuin muinoin huonosti hoidetuilla riihillä oli puima-aikaan tapana. Budjettiriihessä yönsä viettäneet hallituspuolueiden edustajat ovat toki aamuisin kameroiden edessä usein yhtä nuutuneen eli riihen seinästä reväistyn, ”tomuisen” näköisiä kuin itsensä viljanpuinnissa lianneet ja väsyttäneet rengit.

Vielä viime vuosisadalla suurin osa suomalaisista ansaitsi elantonsa maaseudulla, joten moninaiset agraariperäiset sanonnat ovat ymmärrettävästi olleet rikastuttamassa elämäämme. Niiden vähittäinen katoaminen on varsinainen huolenaihe. Kun yhteen ajetaan keinotekoisen nopeasti ihmisiä eri puolilta maailmaa, syntyy jonkinlaisia uuskieliä, joiden käyttäjät eivät osaa hyvin ainuttakaan puhumaansa. Kielten syvimpien vivahteiden ymmärtämisen maallikkokin käsittää vaativan liki syntyperäistä, vuosia jatkunutta elämistä ne synnyttäneessä kulttuuripiirissä.

Euvostotaivaskin on toisinaan pohtinut, minkälaista kieltä tulevaisuuden liittovaltiossa tai sen raunioilla puhutaan. Todennäköisesti emme ymmärtäisi paljon ensi vuosisadan ihmisten puheesta, mikäli tekninen ja taloudellinen kehitys jatkuu samaa, kiihtyvää tahtia. Nykyinen, globaali elämänrytmi sosiaalisine medioineen on niin lyhytjännitteistä ja kiivasta, että sanat ja sanonnat lyhenevät. Vanhemmat ja heidän teini-ikäiset lapsensa puhuvat jo käytännössä usein eri kieltä.

Kieli kuvastelee myös vallankäyttöä ja huolimattomasti tulkittuna saanee aikaan sekä tarkoituksellisia että tahattomia väärinkäsityksiä. Yle on kielen muutoksesta kirjoittaessaan ottanut esimerkiksi muutaman sanan. Se aloittaa luettelonsa sanasta pateettinen. Kyseiseen sanaan on aiemmin yhdistetty paatoksellisuus, mahtipontisuus tai korkealentoisuus. Nuo termit jo sulkevat sisäänsä sangen laajan piirin. Ennen juhlapuheet epäilemättä useimmiten olivat nykykatsannon mukaan pateettisia. Niissä maalailtiin retoriikan keinoin suuriakin asiayhteyksiä ja jopa agitoitiin kuulijoita toimimaan. Kuuluisat puheet ovat olleet sanankäytön mestariteoksia, mutta samalla nykykuulijalle siis sangen pateettisia. Nyttemmin ilmeisesti englannista arkikieleen tullut merkitys säälittävä tai surkea tuomitsee myöhemmin pateettisiksi luonnehditut esiintymiset nuoremman polven mielissä ennalta siis äärimmäisen negatiiviseen valoon. Mahtipontisia edesmenneiden poliitikkojen ja oppineiden puheet ovat voineet olla, vaikka rakenteeltaan tai asultaan taatusti usein huomattavasti taitavampia kuin nuoren polven kyhäelmät.

Edellä mainittu saattaa vaikuttaa saivartelulta, mutta merkitysrakenteen pohtiminen etukäteen auttanee ymmärtämään väärinkäsityksiä, joita kohtaamme tulkitessamme menneiden aikojen puheita tai tekstejä.

Seuraavaksi luettelossa on voimistelutermi jumpata, jota tuskin voi pitää alun alkaenkaan hyvään suomenkieleen kuuluvana, mutta se nyt on vakiintunut ainakin arkikieleen. Sääntöjäkin voi kuulemma nykyään jumpata kevyemmäksi eli kehittää ja parannella. Eipä tuokaan tietenkään maailmaa kaada. Tuleepa mieleen kaikenlainen venyttäminen ja vanuttaminen.

Hybridi on varsinainen muotisana. Biologiasta tuo risteymää, tarkoittava sana on tuotu autotekniikkaan ja poliittiseen terminologiaan. Meillä on toki jo olemassa oma suomenkielinen ilmaisumme asialle.

Jos ihmisille olisi jokin aika sitten puhunut tabletin käyttämisen ongelmista tai turvallisuusriskeistä, lähimmäiset olisivat varmasti ohjanneet apteekkiin. Nykyään apu saattaa löytyä myös tietokoneliikkeestä tai lähimmän tietoliikennefirman tiskiltä.

Uuskielen syntymään ja merkitysvaihteluihin vaikuttaa luonnollisesti myös ulkopuolinen, yhteiskunnan hallitsevien piirien taholta tuleva paine. Viime aikoina on ollut paljon puhetta ajatuspoliittisesta valvonnasta eliitin pyrkiessä tukahduttamaan niin kutsuttua vihapuhetta ja käytännössä unionipolitiikan vastaista ilmaisua. Maahanmuuttopolitiikkaan, rakennemuutokseen ja osattomuudentunteen kokemiseen liittyy ihmistä suurempia ja usein tuhoisia tunteita. Uskontojen ja ideologioiden kilpaillessa sieluista vaatii paljon malttaa mielensä ja pysyä asiallisen ilmaisun tiellä. Kaikki eivät edes koe kiltin puheen enää pysäyttävän, koska nykyinen ärsykkein kyllästetty maailma on niin impulsiivinen ja turruttava. Silti kiellettyjen termien ja sanontojen metsästäminen puuttumatta kapinamielen syntysyihin on päättymätöntä kilpavarustelua. 



keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Hallitus työllistää kolme ministeriä


Provinssihallintomme niin kutsutun puoliväliriihen satoa on käyty lävitse koko aamu. Vaikka Teatteri Sipilä toki on tuonut julki moninaista rahan siirtämistä taskusta toiseen, tarkkailijan tajuntaa iskeytyy ensimmäinenä kolmen uuden ministerin nimittäminen. Jotain konkreettista siis hallituksen työllistämistoimet saavat aikaan.


Varhaiskasvatusmaksujen alentaminen ennen kaikkea pieni- ja keskituloisilta on luonnollisesti köyhien kannalta positiivista. Sinänsä hallituksen ajatus itse maksualennusten vaikutuksesta työhön kannustavana on sikäli hassu, että pääsääntöisesti provinssissamme on ollut lähinnä enemmän työpaikkapula kuin työvoimapula. Lisäksi omakohtaisestikin on tullut huomattua, että työtä olisi kyllä ollut, mutta maksajia ei ole ilmaantunut paikalle. Hakemuksista jokaiseen järkevään työtarjoukseen tuskin on ollut missään vaiheessa pulaa.

Asumistuen muutokset ja sen perusteiden kääntely ei poista perusasetelmaa, jossa asunnontarvitsijan käytössäolevan avustussumman määrää säädellään puuttumatta itse rahastajan eli suurten vuokranantajien rahastukseen. Vuokrasäätelystä on tehty mörkö, vaikka alun perin yleishyödyllisinä perustetut vuokra-asuntoyhtiöt ovat itse lähteneet härskin rahastuksen tielle. Ihmisluonnon ahneus vaatii toisinaan selkeätä suitsimista, joka on yhteiskunnan päätehtäviä. Toki vuokrat pitkällä aikavälillä laskevat, jos köyhimmät ensin viettävät vuoden kaksi taivasalla ja asunnot seisovat saman ajan tyhjillään. Nyt vain tuntuu siltä, että maahanmuuttobisnes on tavalla tai toisella pumppaamassa väkeä noihin asuntoihin. Jos laskettua asumistukea korvataan muilla tuilla, koko tukiin käytettyä rahasummaa ei tietenkään päästä vähentämään. Asumiskustannuksia on ensin rajoitettava vaikka pakolla, jotta siihen liittyviä tukia voidaan terveesti leikata.

Asumiskuluihin yleisesti liittyvät alati lisääntyvät vero- ja asetusluonteiset maksut ovat toki oma luku sinänsä, johon liittyen myös hallituksemme toimia arvostelevan opposition on syytä katsoa peiliin.

Ulosoton huojennukset työllistyneelle pitkäaikaistyöttömälle lykkäyskuukausien muodossa on järjen ääntä, sillä jaloilleen pääsy eli maksukykyiseksi palaaminen ottaa aikansa.

Tietoa liikkumisen avustuksista lisätään. Hallituksen mukaan verovapaan päivärahan käytöstä työmatkalla pitäisi lisätä tietoutta. Myös komennusmiesten olisi mahdollista sitä saada. Työntekijä on voinut vähentää työskentelypaikkakuntansa vuokran.

Työttömien omavastuupäivien vähentäminen ”aktiivisuuden” kautta tuntuu lähinnä kosmeettiselta, mikäli töitä ei kerta kaikkiaan ole. Itsensä työllistäjien työttömyysturvan parantaminen on ajatuksena juuri tätä aikaa, jolloin entisen kaltainen, säännöllinen ja vuodesta toiseen samojen seinien sisällä jatkuva työskentely alkaa olla kuolevaa käytäntöä. Ihmiset joutuvat yhä useammin vuorottelemaan harmaalla vyöhykkeellä perinteisen työntekijyyden ja yrittäjyyden välimaastossa. Nähtäväksi nyt jääneekin, kuinka sanoista siirrytään tekoihin.

Pelkästään näillä toimilla tuskin työllisyyttä lisätään, koska eihän näin sinänsä luoda ainuttakaan uutta työpaikkaa. Eräässä lehdessä katseeni osui kirjoitukseen, jossa Suomen lähi- ja perushoitajaliitto SuPerin asiantuntija totesi, ettei Suomen laki toteudu kotihoidossa. Lyhyesti sanottuna mainitussa kirjoituksessa kerrattiin työntekijältä vaadittava rautainen ammattitaito, riittämätön henkilöstömäärä, eettisen kuormittavuuden kasvu ja edellä mainituista johtuen työntekijöiden suuri sairastuvuus. Palveluaikojen supistaminen on vaikuttanut lopputulokseen. Jossain vaiheessa työntekijäkin joutuu tunnustamaan olevansa vain ihminen ja hakeutuu toisiin tehtäviin, mikäli niitä löytyy. Uusien vähienkin työntekijöiden löytäminen saattaa tällaisissa olosuhteissa olla vaikeata.

Työttömien aktivointi on ilmaisu, jota päättäjät mitä ilmeisimmin ylettömästi rakastavat. Itse hyvissä viroissaan he näyttävät uskovan, että tuolla jossain kadulla odottaa ottajaansa hirveä möykky työpaikkoja, jota röyhkeät työttömät kieltäytyvät ottamasta vastaan. Valtiovallan kannalta työpaikat ovat verotuloja synnyttäviä yksiköitä, mutta yksityiselle kansalaiselle ne ovat oman elämän rakennuspalikoita. Siksi työntekijöille työehdot ovat olennainen osa elämää. Aivan oma asiansa on tietenkin näiden pelisääntöjen muokkaaminen yhteisymmärryksessä vallitsevien olosuhteiden mukaan.

Euvostoprovinssissa on varmasti jotain tehtävä. Ristiriita rahapulaansa ja leikkaustarpeitaan väläyttelevän valtiovallan puheiden ja tekojen välillä on alati levenevä railo. Vakavasti tulisi laatia suunnitelmat itsenäisyyden palauttamisesta ja liittovaltiosta eroamisesta. Tuskin koskaan Brysselin alaisuudessa pääsemme rehellisesti arvioimaan esimerkiksi EU:n Ukrainan seikkailun mukanaan tuoman kauppasodan viennille ja taloudellemme yleensä tuomien tappioiden laajuutta. Pieni, viennistä riippuvainen kansa tarvitsee tiettyä pragmaattisuutta taloudenpidossaan kansainvälisen jeesusteluhötön sijasta. Parhaiten se onnistuu oman, riippumattoman ja puolueettoman kaupankäynnin kautta. Työttömien armeijaa puolestaan tuskin harventavat tuhansittain joka kuukausi Eurooppaan vyöryvät siirtolaiset, joiden vastanottamisesta päättäminen tahdotaan viedä meiltä itseltämme pois. Kenties omia päättäjiämmekin tulisi aktivoida ajamaan enemmän oman kansansa asioita – vaikkapa sitten sen Brysselin palkkioviran hinnalla!

* * *

Uusi salkkujako puolestaan saattaa olla tämän työllisyysteatterin taakse kätkeytyvää valtapolitiikan hienossäätöä. Varaudutaanko tällä jo perussuomalaisten heittämiseen ulos hallituksesta tai ainakin vaikutusvallan minimoimiseen näiden puheenjohtajavaalin seurauksena?

* * *
EDIT:

Kuin vastauksena tähän hallituksen julistukseen on ilmaantunut tällainen tapaus esimerkiksi käytännön elämästä työmarkkinoilla, missä aktiivinen mukautuminen muuttuviin työmarkkinoihin on aiemmin mainitsemallani harmaalla vyöhykkeellä lähes toivotonta.

Kevytyrittäjyys vaihtui kertaheitolla työttömyyteen tai pimeisiin töihin.

Jos Sipilä vain tietäisi...


VIELÄ PÄIVÄN AIKANA TULLUTTA:




Ukko.fi vastaa: Uusi eläketulkinta ei pakota kevytyrittäjiä pimeisiin töihin


Vastineen lopuksi todetaan muun muassa:

" - - - Työttömyysturvalain mukaan kevytyrittäjät on vuoden 2016 alusta tulkittu työttömyysturvassa yrittäjiksi. YEL-vakuutuksen piiriin siirtyminen ei muuta tätäkään tulkintaa. Työttömyystukien kannalta kriittisin kohta on päätoimisuuden ja sivutoimisuuden arviointi. Kuten työ- ja elinkeinoministeriön tilaamassa selvityksessäkin vuoden vaihteessa todettiin, ratkaisevaa on, että kevytyrittäjät voivat luottaa yhteneväiseen tulkintatapaan eri TE-toimistoissa.

Pidämme hallituksen kaavailemaa yhdistelmävakuutusta erinomaisena ratkaisuna. Toivomme, että se toteutetaan esitetyssä aikataulussa. - - -"


Laintulkinnat eivät ole siis yksinkertaisia. Toivottavasti muutokset tulevat olemaan edes liikettä parempaan päin. Jäykät rakenteet eivät ole pysyneet mukana muuttuneessa maailmassa. Eipäs-juupas -väittelyn sijasta tarvitaan oikeasti inhimillisiä ratkaisuja erilaisiin työelämän tilanteisiin.




maanantai 24. huhtikuuta 2017

Toinen kierros


Pankkiirit nostivat kanin hatusta puolustamaan liittovaltiota


Perinteinen oikeisto -vasemmisto -asetelma on ollut jo vuosia mennyttä määriteltäessä Euvostoliiton poliittisia kamppailuja. Globalistit ovat odotetusti omineet itselleen mielikuvan kaikesta kansainvälisestä toiminnasta ja tuominneet puheissaan kansallismieliset jonkinlaisiksi kellariin sulkeutuviksi rassukoiksi.

Valitaanko Galliassa Ranskan vai EU:n tulevaisuus?

Eräässä varhaisessa kommentissa ääntenlaskennan vasta alettua luonnehdittiin Emmanuel Macronia Obaman kaltaiseksi toivoksi ennen [enemmän kuin todennäköistä] pettymystä ja Trump-ilmiön kaltaista tulevaisuutta. Eri asia sitten on, voiko Ranskalla tai Euroopalla yleensä olla enää muutaman vuoden kuluttua mahdollisuutta kääntyä takaisin. Macronin nousu Le Penin päävastustajaksi osoittaa, kuinka tarkasti Brysselin sirkus on suurpankkiirien peukalon alla. Tiedetään nimittäin, että Macron on Rothschildin valinta täsmäaseeksi kansallismielisiä vastaan. Virallisesti hän on ex-pankkiiri, mutta kuka tietää mikä on totuus. Meidän suomalaisten tulisi muistaa Nokia ja tapaus Elop sekä epäilyt tämän myyräntyöstä täällä.

Vasemmiston rippeet ovat kerääntymässä suurpankkiirien juoksupojan taakse. Ylenanto kuvaili jo tammikuussa Macronia ”nyrkkeilevänä ex-pankkiirina”, joka pelottaa oikeistoa ja syö ääniä vasemmalta. Toimittelijat meilläkin jaksavat liturgian mukaan toistella, kuinka Le Pen käyttää hyväkseen pelkoa sivuuttaen sen paradoksin, että vasemmistolaisia kadunihmisiä paimennetaan nyt synkimmän rahavallan vaalikarjaksi aivan kuin jokin Rothchild välittäisi puupennin puolikkaan vertaa köyhästä ranskalaisesta tai eurooppalaisesta yleensä. 39-vuotiaasta Macronista ollaan yllättäen tekemässä jonkinlaista ihmemiestä, vaikka toki tunnustetaan hajoamassa olevan ja väkivallan yhä enemmän raastaman euvostoprovinssin johtamisen vaikeus. Euvostotaivaalla ensivaikutelma Macronista kuvastelee klassista patronus-klientti-suhdetta, jossa yksinkertaistettuna ilmaisten suojattijärjestelmän kautta taataan yhteiskunnallinen nousu palvelusten ja vastapalvelusten kautta.

Euvostoliitto kokonaisuudessaan on maattoman rahan projekti niin kuin kokemamme globaalit mullistukset yleensäkin. Sodat ja sotien välttäminen ovat liiketoimintaa. Olen toisissa yhteyksissä toistanut käsitystä, että mielikuva Brysselin kommuunista rauhanprojektina on silkka harha. Maailman todelliset johtajat Bilderbergien ynnä muiden käskynjakotilaisuuksien takana käyttelevät niin sotaa kuin valerauhaakin kuin pelinjohtajat kenttäpelaajia. Voiko kukaan väittää väkivallan raastamia eurooppalaisia katuja todelliseksi rauhaksi? Tahot EU-teatterin takana ovat saavuttaneet monin kerroin enemmän lainsäädännöllisen hivutuksen kautta kuin avointen sotatoimien. On luotu järjestelmä, jonka piiriin ihmiskarja kilvan juoksee. Saadessaan lopulta verotusoikeuden ja taatessaan lakiteknisen ylivaltansa euvostopiirit tavoittavat maalinsa. Tällä ratkaisevalla hetkellä on noussut estradille Le Pen, joka on tahtonut vetää ranskalaisten lapiot hiekkalaatikolta.

Rothchildin mies ylistää euvostolippua. Ranskalaiset valitsevat nyt itsenäisyyden ja Euvostoliiton välillä.

Macronin on sanottu pelottavan oikeistoa. Ilmaisu on paradoksaalinen ja kuvastelee tilannetta, kuinka ajastaan jäänyttä edellä mainittu oikeisto-vasemmisto -jaottelu onkaan. Samalla lyömäsana äärioikeisto menettää konkreettista merkitystään. Mikäli vanha oikeisto on mielletty vasemmistopiireissä ökyrikkaiksi rahvaanriistäjiksi, nykyään se ”oikeistolainen” ei tarkoita automaattisesti rikasta eturivin säätyläistä. Kansainvälisillä areenoilla jättiansioin mesova politrukki tai hallintoneuvosto-ohjus on usein nk. vasemmistolaisen puoluekirjan esille nostama, ja perikadon kirves niskassa pientä yritystään pyörittävä käsityöläinen tuomittu vanhan katsannon kautta oikeistoon. Jos joku tässä pelissä pelaa peloilla, se löytyy pankkiirien lakeijoina toimivista tahoista, jotka uskollisesti julistavat itsenäisen kansan muka sulkeutuvan vain omaan itseensä ja torjuvan kehityksen. Tuota mantraa olemme saaneet kuulla tänäänkin.

Täältä etäältä reunaprovinssista käsin herää väistämättä kysymys todellisesta pelonaiheesta. Kumpaa sitä oikeastaan pelkää enemmän: oman kansansa tulevaisuudesta ja puolustautumisesta puhuvaa naista vai niitä piirejä, jotka ovat välittömästi masinoimassa huligaaneja kaduille epäsuotuisan vaalituloksen alkaessa häämöttää? Kuvio on ehtinyt näkyä Britannian ja Yhdysvaltain lisäksi nyt siis Ranskassakin. Silti virallinen liturgia kehtaa yhä korostaa nimenomaan ”äärioikeiston” liikehdintää ja etsiä sitä.

On ollut liki liikuttavaa seurata, kuinka toimittelijat ovat ylistäneet Macronin etenemistä ensimmäisen erän voittajaksi. Paine Euroopassa ei kuitenkaan ole mitenkään helpottanut. Ranskan vaalien toisella kierroksella punnitaan kansan tahdon, propagandan ja vapaudenkaipuun suhde. Jonkinlaiselta fatalismilta ei kuitenkaan voi välttyä. Idealismi ja utopia romahtavat vasta viimeisellä rajalla. Eurooppa ei tule koskaan olemaan entisensä. On vain etsittävissä se pienin riesa.

* * *

 EDIT: Tämä kuvaa hyvin asetelmia...