torstai 8. joulukuuta 2016

Voiko ratkaisu lähestyä Syyriassa?


Koska Syyrian pakolaisongelma koskettelee niin tuskallisesti koko Euroopan vakautta, ei täälläkään ole yhdentekevää, kuinka kauan rumputuli Assadin valtakunnassa jatkuu. Kapinallisten joutuessa vetäytymään Aleppossa jonkinlainen liikahdus kohti ratkaisua näyttäisi olevan tapahtumassa. Kauhut ja tuska siellä ovat kiistattomia, ja sisällissodan selvittelyjen erityisen julmaa anatomiaa ei ole syytä epäillä. Puuttumatta perusteisiin lännen olisi pitänyt jälkikäteisen jeesustelun sijasta ottaa ne julmuudet huomioon, joita kansojen sisäisten nousujen rohkaiseminen ja tukeminen väistämättä saavat aikaan.




Brittilehti Guardian käsitteli eilen tilannetta Aleppossa, jossa kapinalliset ovat joutuneet vetäytymään vanhasta kaupungista. Sota on aina inhimillinen kärsimys. Lännessä on vetäydytty helppohintaiseen ratkaisuun tyytymällä syyttämään sodan seurauksista ainoastaan Syyrian laillista hallitusta ja sen avukseen kutsumaa Venäjää. Kaksinaismoraali kukkii verrattaessa asetelmaa esimerkiksi Libyaan tai Irakiin. Jopa meiltä löytyi vuonna 2011 puhdasotsaista väkeä vaatimaan suomalaishävittäjiä Libyaan.

Jouduttuaan ahdinkoon kapinalliset ovat vaatineet tulitaukoa käyttäen hyväkseen siviilien kärsimyksiä, vaikka jokainen ajatteleva oivaltaa tarkoituksena olevan ainoastaan epätoivoinen yritys järjestäytyä uudelleen. Seurauksena olisi sodan pitkittyminen. Euroopan etu olisi tunnustaa tosiasia, että Syyrian laillisen hallinnon olisi saatava koko maa mahdollisimman pian hallintaansa keskenään epäilemättä heti tilaisuuden tullen kahinoivien kapinallisryhmittymien sijasta. Assadin tapauksessa lännellä olisi ainakin jokin selkeä taho neuvotella ja koettaa painostaa jollain muulla tavalla kuin repivällä sisällissodalla. Sen verran olisi luullut Lähi-Idän muiden sotien opettaneen. Laillisen hallinnon kaatamista ideologisista syistä ajavilla tahoilla on ollut sokea piste kuvitella Lähi-Idän kansoja perimmältään länsimaista arvomaailmaa tavoitteleviksi, mikä on heijastunut myös massiivisen maahanmuuttoaallon käsittelemisessä.

Katastrofin selittäminen vaatii kuitenkin maailmantalouden ulottuvaisuuden ottamista huomioon eikä siinä valitettavasti paina kenenkään syyrialaisen tai yhdenkään kriisialueen asukkaan kohtalo. Arkistostani löysin mielenkiintoisen linkin sangen laajaan Kiinan taloudellista stratediaa käsittelevään artikkeliin vuodelta 2013, CHINA´SSTRATEGIC SHIFT TOWARD THE REGION OF THE FOUR SEAS: THE MIDDLEKINGDOM ARRIVES IN THE MIDDLE EAST. Eurooppalaiselle on terveellistä pohtia välillä valtapolitiikkaa oman mantereen ulkopuolelta käsin. Samalla on syytä ymmärtää, ettei kvartaalipolitiikka tai ihmisoikeusnäkökulma sovellu politiikan suurten linjojen hahmottamiseen. Päättäessään kaataa Gaddafin ja tukea niin kutsuttua Arabikevättä länsi tuli laukaisseeksi monitahoisen tapahtumaketjun.

Koska yllä mainitsemani kirjoitus on laaja, pyrin käsittelemään siitä niitä kohtia, jotka koskettelevat mielestäni eniten nykytilannetta ja selittävät niin Kiinan kuin Venäjän reaktiota Syyriaan.

Energian tuotanto- ja kulutusvyöhykkeet vuonna 2010.
kuva CHINA´S STRATEGIC SHIFT TOWARD THE REGION OF
THE FOUR SEAS: THE MIDDLE KINGDOM ARRIVES IN THE
MIDDLE EAST
/
Source: Clingendael International Energy Programme,
May 3-4, 2010
Eri yhteyksissä on käynyt selväksi, että Gaddafin valtakaudella Libyassa työskenteli kymmeniätuhansia (yli 36 000) kiinalaisia, joiden evakuoimistarve ilmeisesti jollain tavoin yllätti Kiinan. Samalla Arabikevän myötä muuttunut tilanne vaikutti suoranaisesti asetelmiin, joilla sen oli puolustettava intressejään Lähi-Idässä Yhdysvaltain alkaessa samalla kiinnittää entistä enemmän huomiota Tyynenmeren suunnalle. Kiina on jättiläinen, jolla on suunnaton energiantarve. Tärkeä aspekti onkin tuon tarpeen tyydyttäminen. Jopa kiinalaisen puoluejärjestelmän ylläpitämisen on sanottu liittyvän talouskasvuun ja sen turvaamiseen. Olennainen osa Kiinan energiahuollosta on kulkenut Malakansalmen kautta. Jännitys Etelä-Kiinanmerellä, Koreassa tai Taiwanissa on osa tuon energiahuollon turvaamisen anatomiaa. Lännen vaikutusvallan lisääntymisen Lähi-Idän öljykentillä on Kiinassa pelätty vaikeuttavan sen pääsyä noille energiamarkkinoille. Ei siis ole yhdentekevää, millaiset hallitukset alueella istuvat.

Lähi-Itä on ollut vuosituhansia elintärkeä kauppareitti. Kiina tarvitsee sitä turvatakseen tuotteittensa pääsyn Euroopan ja Afrikan markkinoille. Gaddafin kaatuminen merkitsi Kiinalle yli 20 miljardin dollarin investointien menetystä. Ei siis ihme, että yleensä sangen huomaamattomasti toimimaan pyrkineen talousjätin sisällä on ilmennyt pyrkimyksiä puuttua aiempaa aktiivisemmin Lähi-Idän politiikkaan.

Päämerisatamat ja rahtireitit, [Source: NESTEAR, reproduced from ”Policy Actions for Developing Efficient Inland Transport Links between Asia and Europe,” paper presented by Alain Rathery, Deputy General Secretary, International Transport Forum, 1st Black Sea & 4th Silk Road Conference, Istanbul, Turkey, May 14-16, 2007.]

Rautatievisio vuodelle 2025
kuva CHINA´S STRATEGIC SHIFT TOWARD THE REGION OF
THE FOUR SEAS: THE MIDDLE KINGDOM ARRIVES IN THE
MIDDLE EAST /

Source:”The Railways the Middle East , Visions
2025,” UIC strategy, February 2008, International
Union of Railways.

[SUURENNA]
Turvatakseen energiahuoltonsa Kiina on ottanut käyttöön kaksitahoisen strategian. Se on kehittänyt termillä ”Uusi Silkkitie” kutsuttuja rakennushankkeita. Historiallisia kauppareittejä on hyödynnetty modernein [kaasu/öljy]putkin, maa- ja rautatein. Ne on ympäröity laivastoasemin, jotta mahdolliset saarrot voitaisiin estää. Toiseksi laivastovoimaa merillä on lisätty niin kutsuttua Rannikkopuolustusta on lisätty ”Kaukomerien puolustuksella”. Strategia käyttää hyväkseen taloutta, politiikkaa ynnä sotilaallisia keinoja.

Near Seas and Far Seas, [Source: Andrew Erickson and Gabe Collins, China Sign Post, No. 55, March, 2012]

Koska artikkeli on vuodelta 2013, on sen tietoihin suhtauduttava tietyllä varauksella. Siitä huolimatta se tarjoaa mielenkiintoista tietoa kiinalaisten toiminnasta alueella sen jäätyä länsivaltojen ja Venäjän offensiivien varjoon. Esimerkkinä mainitaan vuoden 2012 sopimus, jonka mukaan kiinalaisten yritysten on ollut määrä rakentaa tavarajunayhteys israelilaisesta Ashodin satamasta Punaisellemerelle, jotta Muslimiveljeskunnan hallinnan uhan alla ollut Suezin kanava olisi mahdollista kiertää. Myös Egyptin johdossa heinäkuun 2013 sotilasvallankaappaukseen asti olleen Mohammed Mursin kansa Kiina neuvotteli sopimuksista rautateiden, tekekommunikaation ynnä muiden infrastruktuurihankkeiden toteuttamisesta. Tuollakin rintamalla siis lännen tukeman hyökyaallon vaahdot ovat pyyhkineet idän jättiläisen pyrkimyksiä.

Kiinan sota-alukset liikkuivat vuonna 2012 aktiivisesti niin Välimerellä kuin Mustallamerellä.
kuvankaappaus CHINA´S STRATEGIC SHIFT TOWARD THE REGION OF THE FOUR SEAS:
THE MIDDLE KINGDOM ARRIVES IN THE MIDDLE EAST

Vuonna 2013 oli nähtävissä Kiinan pyrkimys tasapainottaa talous- ja turvallisuuspoliittista vaakakuppia niin sanottujen BRICS-maiden (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina, Etelä-Afrikka) ja liittoutumattomien maiden kautta. BRICS-maiden Teheranin kokous lopetti vuonna 2012 Iranin eristyksen. Jo vuonna 2013 oli nähtävissä Kiinan etujen ajaneen sen yhteyteen sellaisten maiden kanssa, joilla oli ongelmalliset suhteet Yhdysvaltain kanssa, kuten Iranin ja Syyrian. Siksi viime vuosien tapahtumat muun muassa Mustallamerellä, Välimerellä ja Persianlahdella eivät ole voineet olla aiheuttamatta reaktioita Pekingissäkin. Tätä taustaa vasten meidän olisi syytä olla tuijottamatta pelkästään lännen ja Venäjän toimia Syyriassa ja ymmärtää Venäjän yhteistoimintaa Kiinan kanssa tietyissä YK:n turvallisuusneuvoston kokouksissa.

NATO ja Shangain Yhteistöimintajärjestö
kuva CHINA´S STRATEGIC SHIFT TOWARD THE REGION OF
THE FOUR SEAS: THE MIDDLE KINGDOM ARRIVES IN THE
MIDDLE EAST /
Wikipedia
[SUURENNA]
Syyrian Bashar al-Assad on ollut hahmottelemassa maataan osaksi tärkeätä kauppareittiä. Vuonna 2013 siteeraamani artikkelin kirjoittaja esitteli Ankara-Damaskos-Teheran -kolmiota ytimeksi Irakin ja Kaukasuksen liittämiseksi niitä ympäröiville merialueille.

Iranin Ali Khamenei vuonna 2009: ”Once the economic space between Syria, Turkey, Iraq and Iran [becomes] integrated, we would link the Mediterranean, Caspian, Black Sea, and the [Persian] Gulf…. We aren’t just important in the Middle East…. Once we link these four seas, we become the compulsory intersection of the whole world in investment, transport and more .

Mainittu ”Neljän meren” strategia näytti vuonna 2013 olevan reaktiota Euroopan Komission pyrkimyksiin itse Unionin kautta integroida Itämeri, Välimeri, Mustameri ja Kaspianmeri omaan taloudelliseen vaikutuspiiriinsä. Näin jälkikäteen vuoden 2016 lopulla voimme tarkastella tapahtumia niin Ukrainassa ja Syyriassa ja pohtia eri talousmahtien reaktioita. Näkökulma ei vain saa rajoittua muutamaan viime vuoteen. Vuonna 2012 kiinalaiset sota-alukset olivat sangen aktiivisia niin Välimerllä kuin jopa Mustallamerellä. Vaikka huomio Syyrian sisällisodassa on kiinnittynyt lähinnä Venäjän tukeen Assadille pitää meidän pitää mielessä ne huomattavat taloudelliset edut, joita kiinalaisilla on ollut Syyriassa. Koska he eivät luonnollisesti halua samanlaisia menetyksiä kuin Libyan tapauksessa, lännellä on ollut selkeä vaara ajautua konfliktiin Kiinan kanssa.

Meillä Suomessa Yle havahtui viime elokuussa otsikoimaan; ”Kiina aktivoituu Lähi-Idässä ja Syyriassa – rakentaako se sotaa vai rauhaa?” Se pohti jopa, aikooko Kiina lähettää sotilaita Syyriaan. Myös pelot Isis-terroristijärjestön yhteyksistä kiinan uiguurivähemmistöön Ylen artikkelissa mainittiin. Edellä siteeraamani artikkeli vuodelta 2013 osoittaa, ettei Kiina lainsinkaan ole vasta nyt aktivoitumassa, vaan kyse on valta- ja talouspoliittisesta shakkipelistä, jonka ensimmäiset siirrot on tehty jo vuosikausia sitten. Syyria on alueella, jossa itä ja länsi kohtaavat, Jonkinlainen yhteys vallitsee niin Libyan, Ukrainan kuin Syyriankin tapahtumilla. Höpsöidealistit liputtavat yksioikoisesti Assadin kaatamiseksi, mutta hänen hallintonsa on enemmän kuin vain tympeäksi koettu lännen valtapyrkimyksiä vastustava tai omia kansalaisiaan kurittava establismentti. Hänen jatkonsa tai seuraajansa asemoituminen idän ja lännen välille on selkeä edellytys hahmottaa kehitys Syyrian sodan ratkeamiseksi. Ei ole yhdentekevää, kuka johtaa tärkeätä risteysasemaa, kaaos vai järjestäytynyt hallinto, vaikka sitten väkivaltainenkin.



keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Euroopan rahavalta teeskentelee sokeata ja kuuroa

Toisin kuin eliitti väittää olemme eläneet jo vuosikausia jatkuneessa keskeytymättömässä eurokriisissä


Talouselämä kommentoi Italian viime viikonlopun äänestystulosta. Vaikka täkäläinen rahaväki suu vaahdossa pyrkii lieventämään syntynyttä tunnelmaa, rivien välistä on aistittavissa paniikkia. Poliittisessa valuutassa riiputaan uskonnollisen fanaatikon lailla.

Euvostopolitrukkien painajaisunissa alkaa jo möyriä
melkoinen mörkögalleria. Siihen kuuluu Italiassa
EU-kriittisen Viiden tähden liikkeen johtaja Beppe Grillo,
Yhä useamman euvostoalamaisen on mahdotonta nähdä muuta kuin Brysselin klikin epäonnistuminen. Euro on Unionin pseudouskonto, jonka alttarille talouspolitiikka on naulattu kärjistäen pankkiirien elinpiirin eron alamaisten reaalitodellisuudesta. Ekonomistit saattavat palvoa rahaansa, mutta ihmiset unionivallan ikeessä yrittävät pitää kiinni isiensä tavoista ja omasta kulttuuriperimästään. Unioni mieltää itsensä jo liittovaltioksi ja tekee politiikkaa, joka käy yksittäisten vasallivaltioiden taloudellisia ja poliittisia intressejä vastaan. Maahanmuutokriisin etulinjassa ja epäonnistuneen pankkijärjestelmän sylissä Italiasta ei ole tullut keinotekoisesti pohjoiseuroopalaista maata.

Talouselämä siteeraa Roger Wessmania: ”Jos hän [Beppe Grillo] alkaisi viedä maata ulos eurosta, saataisiin täysi eurokriisi .” Tuossa lausumassa tiivistyy Euroopan murhenäytelmän, eliitin ja alamaisten jyrkkä ristiriita. Ensin mainitut ovat tähän asti saaneet turvattua rahavirtansa, mutta euvostokansalaiset kokeneet tukimaksatusten seuraukset velkaantumisena ja sillä selitettyinä peruspalvelujen leikkaamisina. Eliitti osallistuu talkoisiin vasta pakkounionin ja/tai poliittisen valuutan hajotessa. Brysselin pankkiireille koittaa kriisi vasta euron alkaessa murtua, taviksille euron ylläpitäminen takaa kriisin jatkumisen. Joka tapauksessa ne ajat ovat jo kaukana takana päin, jolloin olisi katastrofista voitu pelastautua jokseenkin kuivin jaloin ja vähin tuskin. Siitä ei totisesti voi syyttää Euroopan euvistovastaisia piirejä, sillä varoituksia on matkan varrella koetettu tuoda julki.

Aivan niin kuin naapurissamme ruotsidemokraattien tapauksessa, euvostopolitrukit pohtivat keinoja Italian oppositiovoimien pitämiseksi poissa vallasta sen sijaan, että tehdyt virheet aidosti tunnustettaisiin ja otettaisiin tarvittavat taka-askeleet. Samalla etsitään merkkejä euvosto- ja euromyötäilystä.

Jos ajattelee Italian taloutta ja pankkien asemaa, niin voisi kuvitella, että heilläkin olisi intressit ankkuroitua mahdollisimman vahvasti sisämarkkinoihin ja EU:hun poliittisesti”, Tiilikainen sanoo.”

Pankkiiriväki ei viitsi edes uskotella euvostojärjestelmän palvelevan eurooppalaisia. Kansalaisten kasvavassa hädässä niin Teija Tiilikainen kuin Roger Wessman paljastavat ymmärtämättömyytensä tai ainakin väittävät olevansa ymmällään siitä, mitä tai ketä vastaan Italian protesti kohdistui. Tuollainen asenne mantereen murroksessa merkitsee ainoastaan paineen kasvamista kohti lopullista räjähdyspistettä.



maanantai 5. joulukuuta 2016

Euroopan vaalivuosi: Eliitin katkeraa viivytystaistelua


Voimme nähdä, ettei tietyllä väellä ole viime aikoina ollut helppoa, sillä vastoin ohjekirjaa Britannia äänesti Brexitin, Trumpetti soi Jenkkilässä ja kansojen kapinan airuet soivat kautta Euvostoliiton. Syystäkin populistinmetsästäjät ovat mörköjahdissaan epätoivon vallassa. Meillä taistelu euvostoeliittiä vastaan on saatu häivytettyä Guggenheimin ja Talvivaara-jätteen alle. Direktiivienviilaajien selittelyviikot silti jatkuvat.


Kuluneet kuukaudet ovat vahvistaneet sitä vakaumusta, että euvostoikeen alta nouseminen tapahtuu toisaalla kuin täällä uskollisista uskollisimpien alamaisten Pohjolassa. Vasta äskettäin eliitti sai hymyssä suin naurettua suohon kokeneen poliitikko Väyrysen ajaman aloitteen, jonka tavoitteena oli tutkia mahdollisuutta euro-jäsenyydestä eroamiseksi. Jotta päättäjillemme ikävät soraäänet saatiin vaimennettua, tuli sopivasti niin Guggenheim-äänestyksiä kuin pääministeri Sipilän ja erään toimittelijan polemiikki liittyen pääministerin klaanin touhuiluun kaivosbisneksessä. Eurooppa elää kuitenkin elämäänsä, ja siellä on saatu jokseenkin tarpeeksi Brysselin takapuolen nuolemisesta.

Euvostouskovaiset saivat eilen lievitystä kipuihinsa riippumattoman ehdokkaan Van der Bellenin voitettua äänestyksessä vastaehdokkaansa Norber Hoferin. Poliittisesti korrektin lehdistön kirjoittelusta voisi päätellä, että aikanaan vihreiden parlamenttiryhmän johtajana toimineen Bellenin vastaehdokkaana olisi ollut itse vanha vihtahousu. Lähes kaikkien oppositiovoimien kutsuminen ”äärioikeistoksi” alkaa kuitenkin näin euvostokansalaisen näkökulmasta jokseenkin murentaa mainitun termin voimaa. Koska brysselistit ovat tahtoneet jatkuvasti tuoda esille euvostokriittisten piirien väitettyä yhteyttä liki pimeisiin voimiin, täytyy heti tuoreeltaan verrata hävinneen osapuolen reaktioita niin Itävallassa kuin Britanniassa tai etenkin Yhdysvalloissa.

Siinä missä Hofer kannattajineen ilmeisesti hyvissä ajoin eilen illalla rehdisti tunnusti häviönsä sekä Britannian remain-väki että Yhdysvaltain Clinton kannattajineen ryhtyi oitis liki teatraalisiin vastalausemellakoihin. Itkupotkut Britanniassa ja Yhdysvalloissa tuskin ovat vieläkään laantuneet. Yksittäisistä toimijoista toki on täältä ulkopuolelta vielä turha mitään koettaa kirjoittaa. Kuitenkin paljon ryhmittymien välisestä ajatusmaailman erosta kertoo Hoferin muun muassa Guardianissa välittämä Facebook-lausunto:”I congratulate Alexander Van der Bellen for his success and ask all Austrians to pull together and work together.

Ei siis merkkiäkään  hävinneen osapuolen Britanniassa tai Yhdysvaltoissa osoittamista lähes lapsellisen katkerista reaktioista. Toki saattaa taustalla olla sitäkin, että Euroopan euvostokriittisillä on vahva vakaumus liittovaltiounelman romahtamisesta ja siitä, että Itävallankin osalta kyseessä on enintään liittovaltion apulaisten väliaikaisesta voitosta viivytystaistelussa. Viime vuosinahan on käynyt selväksi, ettei kasaantuvia ongelmia kyetä ratkaisemaan Brysselin tai Junckerin tarjoamilla resepteillä.

* * *

Jos Hoferin sangen selkeä tappio Itävallassa oli pienoinen yllätys, Italian vaalituloksesta ei sellaista muodostunut. Italialaisten raivo vaalien alla on kuitenkin ollut aistittavissa. Valtamedian uutisoinnin tyyli kuvastelee syitä Euroopan vaalikurimukseen. Koska kansoille ei ole suotu rehellistä mahdollisuutta äänestää euron ja koko Euvostoliiton tulevaisuudesta, protestit etsivät padosta kaikki halkeamat noustakseen esille. Toimittelijoiden välittämissä jutuissa koetaan pahimmiksi virheiksi sitä, että kansoille annetaan mahdollisuus tuon huolensa tai mielipiteensä ilmaisemiseen. Euroopan sairaus tiivistyy tosiasiassa, että demokratian nimeen vannottaessa vallanpitäjien suurimpiin huoliin kuuluvat kansanäänestykset. Alamaisten liikehtiessä oman ahdinkonsa ajamina media suoltaa pelästyneitä kommentteja rahakeinottelijoiden epävarmuuden kasvamisesta, mikä kertoo selkeätä kieltään siitä, mitkä ovat piirit Euvostounelman takana.

Pääministeri Matteo Renzin juuri julkistettu ero on johdonmukainen seuraus tilanteesta, johon saapasmaa on päätynyt. On kerrottu, että sinänsä hänen ajamiaan uudistuksia maan hallintojärjestelmään on pidetty tarpeellisina, mutta yleinen asetelma euvosto- ja maahanmuuttokriisin keskellä on syönyt kaiken tuen häneltä. Tässäkin yhteydessä valtamedia on pyrkinyt kauhistelemaan enemmän vastaliikkeiden, kuten Lega Nordin tai Five Starin, nousua kuin arvostelamaan itse ongelmien ydintä eli siis Euvostoliiton epärealistista unelmaa. Kuten jo edellä mainitsin, kaikkinainen arvostelu liittovaltiossa alkaa törmätä poliittisen korrektiuden lasikattoon ja päätyä sysätyksi ”äärioikeiston” leiman alle.

Vielä parisen päivää ennen Italian vaaleja euron suhteen kiihkouskovaisen Suomen Yleisradioyhtiö esitteli
päällimmäisenä pelkona mahdollisen euro-eron. Niin kuin edellä totesin, vaikka täkäläiset politrukit pikku-
apulaisineen kuinka tyrmäävät kansalta mahdollisuuden vapautua poliittisesta valuutasta, tapahtumat muualla
eivät ole onneksi heidän hallittavissaan. Jo vuosia sitten on ohitettu piste, jonka jälkeen on turha toivoa
mitään kivutonta siirtymää. Varoitettu euvostouskovaisia toki matkan varrella on, turhaan.

Italian vaaleja on kommentoitu etenkin jonkinlaisena euroalueen kohtalonkysymyksenä. Pankkijärjestelmän on kerrottu olevan vaarassa. Tämä kertoo Brysselin koplasta kaiken. Euroopan Unioni on yhtä kuin pankkijärjestelmä, joka hallitsee maksajien joukkoa reaalimaailmasta irronnutta idealismihöttöä hyväkseenkäyttäen. Koska kansoilta voidaan ulosmitata vain rajallinen määrä varallisuutta, unionin on ollut alati laajennuttava. Kansallisvaltiojärjestelmä on luotu puolustamaan tietyn alueen väestön etuja ynnä toimeentuloa. Itsenäisyyttä ajavien piirien vastustaessa perimmältään vaikutusvallan ja varallisuuden siirtoa ylikansallisille pankeille niiden tuhoaminen on ollut Brysselin tavoitteena. Ei ole mikään ihme, että mitä raivokkaammin euvostopolitrukit pyrkivät johtajiensa tavoitteisiin sitä selkeämmin ja paljaammin oppositio turvautuu kansallisiin symboleihin. Jopa kiellettyjen natsisymbolien ilmestyminen voidaan siis joissakin yhteyksissä nähdä pelkästään liittovaltiolle alistettujen voimattomaksi huudoksi eliittiä vastaan.

* * *

Italian jälkeen katseet alkavat kääntyä jo Ranskan puoleen, jonka presidentinvaalit ovat edessä ensi vuoden keväällä. Viime kuun lopulla Uusi Suomi otsikoi: ”Ranskassa jytisee – keväällä vastakkain kaksi Putin-myönteistä, maahanmuutto- vastaista presidenttiehdokasta?” Sikäläisen keskustaoikeiston esivaalit voittanut Francois Fillon on kuulemma julistanut vasemmiston merkitsevän epäonnistumista ja äärioikeiston vararikkoa. Hänen ajamansa tavoitteet Venäjä-pakotteiden purkamisesta on tulkittu venäjämielisyydeksi. Hän on myös ottanut tavoitteekseen islamilaisen totalitarismin kukistamisen. Samalla maahanmuutto tulisi laskea aivan minimitasolle. Tässä yhteydessä Fillon on siis asettumassa törmäyskurssille euvostojohdon kanssa.

Erona Le Peniin ja tämän johtamaan Kansalliseen rintamaan Uusi Suomi kirjoittaa suhtautumisen julkisen sektorin menoihin ja työpaikkoihin. Fillon leikkaisi rajusti noita menoja ja työpaikkoja rajusti ja kasvattaisi työaikaa 35 viikkotyötunnista jopa neljäänkymmeneenkahdeksaan. Le Penin Kansallinen Rintama haluaa pitää kiinni julkisista palveluista. Tämä on mielenkiintoista, koska varsinkin meillä valtamedia on pitänyt juuri Le Peniä mainittujen vaalien synkimpänä ehdokkaana.

Fillonia on kuvattu konservatiiviseksi katolilaiseksi. Juuri hänen kaltaisensa alkavat jo lähivuosina olla Ranskassakin katoavaa kansallisvarallisuutta islamisaation kiihtyessä. Juuri maahanmuutto-ongelmien ja etnisten ristiriitojen on viime kuukausina keottu ajaneen Ranskaa sekasortoon. Maailmantapahtumia seuraavilta eivät ole voineet jäädä huomaamatta tapahtumat Calais´ssa tai Pariisissa. Poliittisen valuutan ylläpitämien ongelmien lisäksi juuri maahanmuutto onkin protestien ehtymättömänä lähteenä ja syys avointen rajojen kylvämiin murhenäytelmiin.

Tuoreessa muistissa on yhä muun muassa ranskalaispapin teloitus.

Osana Euvostoliiton viivytystaistelua voidaan pitää kamppailua sikäläisten sosialistien vaaliehdokkuudesta. Francois Hollanden kieltäydyttyä ehdokkuudesta Italian vaalituloksen mainingeissa odotetaan, että Manuel Valls sittenkin asettuisi ehdolle, vaikka on aiemmin joutunut lupaamaan päinvastaista. Tämä kuvastaa epäjärjestystä Ranskan sosialistien riveissä.

Mitä vastaan sitten Euvostoliiton oppositio taistelee? Kansallinen itsemääräämisoikeus koetaan luovutetun liiaksi Brysseliin. Maahanmuuttovyöryn edessä euvostopolitrukit ovat liiaksi pyrkineet sanelemaan vasallimaiden omia päätöksiä. Rasisti- ja vihapuhejahti on koettu välineeksi tukahduttaa opposition mielipiteet. Vieraan uskonnon sisäänmarssin kielteisten seurausten tuominen esille tai omien perinteiden puolustaminen on eliitin taholta pyritty estämään. Suuri symboliarvo on ollut pyrkimyksellä erilaisten kristilliseen perinteeseen kuuluvien juhlien ja merkkipäivien julkituomisen rajoittamiseen, jotteivät ne loukkaisi tänne vapaaehtoisesti tulleiden toisuskoisten vakaumusta. Usein aloitteet ovat tulleet yhteistoimintahenkilöiden taholta.

Jo ennen nykyistä kansainvaellusten purkausta Euvostoliiton taloudellisen pohjan oikeudenmukaisuus oli osoittautunut olemattomaksi. Poliittisen valuutan ylläpitämiseksi vasallivaltiot pakotettiin osallistumaan mitä erilaisimpiin tukiohjelmiin ja velkaantumaan itse muka tukeakseen milloin Kreikkaa, milloin Portugalia jne. Puuttumatta tässä sen enempää Ukrainan surulliseen tilanteeseen mainittakoon, että Euvostoliiton toiminta sillä suunnalla on jo sylkenyt tuohon läpikorruptoituneeseen valtioon miljarditolkulla rahaa. Siitä ei sattuneesta syystä ole juuri polemiikkia käyty. 

Päästämällä muukalaislaumat Euroopan sydänmaille täysin välittämättä käynnissä olevasta rakennemuutoksesta ja työvoimantarpeen uusjaosta, eliitti on avannut Pandoran lippaan. Tuhoisten tapahtumien ketjureaktiota ei voida seisauttaa heristämällä sormea tai huutamalla suu vaahdossa rasismista tai natsismista. Paljas totuushan on, että maapallon resurssien hallinnan keskittyessä yhä pienemmälle piirille edes järjettömän väestönkasvun pysäyttäminen ei yksin riitä, jotta tuleville polville voitaisiin turvata edes jotenkin siedettävä tulevaisuus. Terve itsekkyys on tarpeen, sillä koko maailmalle ei ole tilaa Euroopassakaan. Kolmansien maiden väestön tulisi oppia tulemaan toimeen omilla alueillaan. Liikaväestö on liikaväestöä missä tahansa maapallolla. Syntyväisyys on saatava kuriin. Siinä tavoitteessa tietyt uskonnot ovat asettuneet suoranaiseen vastahankaan.

Liitän tähän selkeän Purkkapallo-esitelmän, joka kuvaa hyvin sitä todellisuutta, jota vastaan Brysselin puolustajien maailmansyleilykin silmät ummessa marssii.



Euvostoeliitti on tietoisesti johtanut kansakuntia harhaan lupaamalla kollektiivistaan yhteistä ruusutarhaa. Viime viikkoina se on raivokkaasti pyristellyt alamaisten heräämistä vastaan. Opposition demonisoinnillakin on kuitenkin omat rajansa. Itävallassa pelottelu ilmeisesti yhä toimi, mutta jossain vaiheessa valhe ei enää riitä peittämään totuutta alleen. Jonkinlaisen herätyksen on saattanut saada se euvostovirkailija, jonka tytär joutui yksin Eurooppaan saapuneen sotalapsosen rikastuttamaksi, lopullisesti. Valitettavasti murhenäytelmien sarja tullee kiihtymään niin kauan kuin Unionia pyritään vastoin järkeä tekohengittämään.




maanantai 28. marraskuuta 2016

Väyrynen ja kerettiläiset ajatukset


Tähän mennessä yleisessä tiedossa lienee jo se, että PaavoVäyrysen kansalaisaloite eurosta eroamiseen liittyvästä kansanäänestyksestä on tyssännyt kalkkiviivoilla perustuslakivaliokuntaan. Juuri päättyneessä Ylen Aamutelevision haastattelussa hän tuli johdonmukaisesti luetelleeksi sekä Suomen että koko Euroopan nykyisten ongelmien ytimen.

Läntisen eliitin kaksinaismoraalin suhteessa ´maailman
diktatorisiin ja korruptoituneisiin hallintoihin 
pitäisi olla yleisessä tiedossa. Samoin tiedetään
hyvin yleinen epäluulo muun muassa TTIP-sopimusta
kohtaan. Siksi onkin merkille pantavaa, kuinka meillä
on tahdottu sivuuttaa Ukrainan levottomuuksien
leimahtaneen pahimmilleen juuri Ukrainan nyttemmin
kaadetun hallinnon päätettyä jäädyttää niin kutsutut
vapaakauppaneuvottelut Euvostoliiton kanssa.
Oikeastaan koko haastattelun lähtökohta oli tahattoman koominen. Toimittaja aloitti miten tässä nyt tällä tavalla kävi -tyyliin. Kun haastateltava totesi ainoaksi umpikujan ratkaisumalliksi nyttemmin jälleen edes ajatuksena tyrmätyn euroeron, toimittelija jatkoi inttämällä keinoja pelastaa tilanne niin sanotusti entisillä kiskoilla jatkaen. Nythän on niin, että Väyrynen kuuluu siihen joukkoon, jonka mukaan todellinen talouskasvu alkaisi vasta erottuamme poliittisesta valuutasta tai ainakin ottamalla sen rinnalle oman kansallisen valuutan. Samalla toki ongelmamaat eroaisivat kokonaan tuosta ideologisesta pakkopaidasta. Olennainen asia Väyrysen sanomasta onkin, että Suomi kuuluu tuohon nykyisestä järjestelmästä erityisesti kärsineiden maiden joukkoon, mikä luonnollisesti on establismenttimme perusdogmia vastaan.

Osa eliitistä näyttäisi valinneen viivytystaktiikan, jossa vedotaan eroamisen olevan vähemmän haitallista kuin epäonnistuneessa järjestelmässä pysyttelemisen. Samalla se kantaa huolta itse Euvostoliiton säilymisestä niin kuin se olisi jokin pyhä jumalallisen ilmoituksen tuotos eikä ihmisen laatima hallintomalli, joka joutaa romukoppaa ellei ole hyödyllinen. Kyse onkin siitä, että tavalliselle kansalle valtaideologian epäkohdat alkavat näyttäytyä yhä selvemmin, mutta viivytetty ero nostaa toki kustannuksia, joita uhkaa kaatua myös eliitin niskaan.

Ylen toimittelija otti ovelasti esille niin kutsutun venäjämielisyyden, johon Väyrynen vastasi tyynen asiallisesti pyrkien kääntämään näkökulmaa kauemmaksi kuin muutaman kuukauden päähän. Ehkä kaikkein kerettiläisin toteamus oli ottaa esille Venäjän joutuneen puolustuskannalle jo ennen Krimin tai Ukrainan tapahtumia. Euvostoliitolla ja lännellä yleensä esiintynyt laajentumishalu on tallonut Kremlin etuja. Tässä yhteydessä toki jäi nyt leijumaan lausumattomana se tosiasia, ettei euvostopoliitikkojen ja heihin liittyneiden piirien toimintaa esimerkiksi Ukrainassa ennen niitä levottomuuksia ole puolueettomasti käsitelty. Etenkin Clintonin kannattajien jenkeissä' masinoivat mellakat ovat pistäneet ainakin minut jälleen pohtimaan, mitä globalistit ovat voineetkaan häärätä maassa, joka ei ole Yhdysvaltain tavoin ollut jatkuvan erittäin laajan kansainvälisen tarkkailun alla. Tosiasiahan on, että väkivaltaisuudet Ukrainassa repesivät sen ilmoitettua jäädyttäneensä neuvottelut vapaakauppa- ja yhteistyösopimuksesta EU:n kanssa. Ylen uutisessa vuodelta 2013  todetaan muun muassa: "Ukrainan presidentti Viktor Janukovits ilmoitti tiistaina, että Ukraina harkitsee sopimuksen allekirjoittamista sitten, kun sopimuksen ehdot täyttävät maan tavoitteet ja tyydyttävät sitä." Kyse ei siis itse asiassa ollut edes sopimuksen täydestä hylkäyksestä.

Kuka oikeastaan voisi väittää tietävänsä kaikki tuohon sopimukseen liittyvät yksityiskohdat? Ajatellaanpa vaikka omia pelkojamme TTIP:stä, Clintonin ryhmittymän suhdetta vapaakauppaan ja globalismiin sekä sitä raivopäistä intoa, jolla huippupolitrukkimme ovat tuota nk. vapaakauppasopimusta läpi ajaneet. Ukrainaan liittyen olen kirjoittanut muun muassa Monsantosta [Siemenet-oikeus ruokaan, Rikkaruohojen valtakausi]. Syksyllä ilmoitettiin Bayerin ostavan Monsanton, joten itse kukin voi arvioida kulissien takaista kuviota Monsanton investoitua jo aiemmin Ukrainaan.

On aivan eri asia tunnustaa ja ottaa esille vallanahneiden ja ameeban lailla laajentumaan pyrkineiden euvostopolitrukkien omat virheet kuin yksioikoisesti muka hyväksyä kaikki Venäjän toimet. Silti pitäisi olla realisti ja hyväksyä, ettei maailmanhistoria ole alkanut Krimin liittyessä tai tullessa liitetyksi takaisin Venäjään.

Olennainen osa Väyrysen sanomaa oli myös sodanuhan käyttäminen euvostoalamaisten hallitsemiseen. Anakin jokainen 30-40 vuotta sitten koulunsa käynyt varmaan muistaa sen historiantunnilta opetuksen, että murtuvat hallinnot ovat käyttäneet ulkoista uhkaa hyväkseen kääntääkseen katseet pois omista epäonnistumisistaan. Viime kuukausina selkeä pyrkimys valtamediallakin on ollut nähdä Venäjä ja Putin joka puolella. Milloin Venäjä on sen mielestä ollut sorkkimassa Britannian äänestystä, milloin Putinin on sanottu ohjailleen Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Yhtä jalkaa euvostoalamaisten tuskastumisen kanssa eliitti on tahtonut väittää kaiken pahan lähtevän juuri Venäjältä ja Brysselin päätösten vastustamisen olevan yhtä kuin putinismia.

Brysselin pikkuapulaiset Helsingissä ovat siis tyrmänneet kansanäänestyksen, joka olisi ollut selkeä voitto kansanvallalle. Samalla voimme odottaa, milloin ruutuun taas marssitetaan joku kirjanoppinut ihmettelemään kansan vieraantumista politiikasta. Juuri Väyrysen aloitteen kokema kohtalo on osa sitä prosessia, joka nostaa eri puolilla Eurooppaa esille ääriryhmiksi kuvattuja tahoja. Mikäli kuulin oikein, Väyrynen totesi myös perussuomalaisten olleen torjumassa kansanäänestystä. Koska persujen kannatusnousun taustalla olivat aikanaan etenkin nykyiseen korruptoituneeseen järjestelmään kyllästyneet ja oman äänensä kuuluville tahtovat, moinen käyttäytyminen on sinetöimässä koko perussuomalaisen ryhmän ajautumista poliittiseen perikatoon. Kansat ovat nousemassa kapinaan, mutta Soinin joukot ovat kumartuneet vanhojen puolueiden kuormajuhdiksi.

Väyrysen aloitteen kaltaiset pyrkimykset kansan äänen tuomiseksi julki voidaan toki väliaikaisesti tyrmätä, mutta sillä ei pelasteta läpimätää euvostojärjestelmää.



tiistai 22. marraskuuta 2016

Sharia-partioilla kotoutumista vastaan


Onko Saksan oikeuslaitos aseeton islamistivyörytystä vastaan?


Pari vuotta sitten äärikonservatiivinen muslimiryhmä herätti suuttumusta järjestäessään saksalaisen salafisti-käännynnäisen Sven Laun johdolla Sharia-katupartion Wuppertalin kaupungissa. Ihmisiä kehotettiin lopettamaan alkoholin juominen, uhkapeli ja musiikin kuunteleminen. Varsinkin musiikin kuuntelemisen kielto tuo vahvasti mieleen Afganistanissa taannoin vallinneen uskonnollisen hallinnon. Saksalainen oikeusistuin on juuri antanut päätöksen, ettei seitsenmiehinen katupartio ole rikkonut lakia [ Guardian , Digital Journal ].

Olennainen osa syytettä oli Saksassa vallitseva kielto käyttää poliittisia univormuja, mikä tietenkin juontaa juurensa natsismin vastaisesta kamppailusta. Sharia-partion asuja ei kuulemma koettu uhkaaviksi. Ilmeisesti tapaus ei ole kuitenkaan vielä loppuunkäsitelty, mikä on luonnollista. Ovathan toiminnan takana radikaalit salafisti-ryhmät, joita on liikkunut myös muissa eurooppalaisissa kaupungeissa, kuten Lontoossa, Kööpenhaminassa ja Hampurissa.

Meillä Suomessa on viime aikoina noussut keskusteluun joidenkin turvapaikanhakijoiden kääntyminen kristinuskoon. Islamilaisesta maailmasta on selviä tietoja toiminnasta, jolla nimenomaan sharia-oikeudet ovat niin ruumiillisin tuomioin kuin sakoinkin rankaisseet uskostaan luopuneita ynnä alunperinkin vääräuskoisiksi koettuja. Kansanryhmien keskinäisen integraation kannalta edes puheet sharian sallimisesta ovat kuin strykniinin syöttämistä potilaalle. Lähtökohtaisesti tiettyä ahdaskatseista puhdasoppisuutta varjelemaan luodun järjestelmän ei vain voi kuvitella soveltuvan maailmaan, jossa erilaista maailmankatsomusta edustavat ja eri uskomuksia omaavat yksilöt toimisivat tasa-arvoisina keskenään ja valiten vapaasti oman jumalakäsityksensä. Näin ollen sharia-oikeuksien tai -partioiden salliminen on selkeätä maahantulijoiden kotoutumisen vastustamista. Islamististen katupartioiden selkeänä tehtävähän on juuri estää länsimaisten tapojen ja ihmiskäsitysten omaksuminen. Samalla annetaan avaimet uuden, eurooppalaisille vieraan monokulttuurin väkivaltaiselle istuttamiselle.

Kauhistellessamme muun muassa Ranskan levottomuuksia meidän tulisi muistaa, että juuri salafistit on liitetty moskeijoista takavarikoitujen aseiden taustalle. Ranskassa on sanottu olevan noin 2500 moskeijaa ja rukoushuonetta, joista suunnilleen 120 on arvioitu levittävän radikaalia salafismia. Aseiden löytämisen yhteydessä on suljettu ainakin kaksikymmentä moskeijaa. Helsinkiinkin on suunnitteilla suurmoskeija, jonka taustatahot lienevät vähintäänkin epämääräiset. Samaan aikaan kun harjastukkien mahdollisia vihapuheita kammataan täikampaakin tiuhemmalla hangolla vahvistuu epäillys, että kielimuurin suojassa meitä kantaväkeä voidaan solvata miten tahansa ja ties mitä päämme menoksi voidaan julistaa.


Shariasta aiemmin tekstissä Kun ehtoollisviini todella muuttuu vereksi.



torstai 17. marraskuuta 2016

Kun ehtoollisviini todella muuttuu vereksi...


Viime toukokuussa Britannian nykyinen pääministeri kohahdutti väittämällä Sharian ”hyödyttävän suuresti” brittejä. Sittemmin ottaessaan vastaan virkansa pääministerinä hän joutui puolustamaan ja tarkentamaan kantaansa. Erityisen kiusalliseksi olivat nousseet kyseisen uskonnollisen oikeusjärjelmän käsitykset naisten asemasta. Länsimaalaisten sinisilmäisyyttä kuvastelee kritiikin muotoileminen joksikin tasa-arvokysymykseksi, vaikka taustalla on kiitotie takaisin erittäin brutaaliin tuomitsemiskäytäntöön ja yksilöiden uskonnolliseen kontrolliin. Kun suvaitsevaistomme vaahtoaa Trumpin valinnasta paluuna vuosikymmeniä taaksepäin, se samalla sivuuttaa sharia-oikeuksien sallimisen olevan syöksy suoraan keskiajalle.

Sharian hallitessa ehtoollisviinikin muuttuu vereksi
ruoskan tanssiessa selässä ja henkikin saattaa mennä.
Vallitsevien kansainvaellusten yhteydessä on toistuvasti otettu esille etnisen epäjärjestyksen lisäksi väestön uskonnollisen muutoksen pelätyt seuraukset. Länsimaat leikkivät tulella kuvitellessaan voivansa hallita voiman, jonka ovat antaneet marssia kaupunkeihinsa. Viime kesänä Turkissa vallankaappausyrityksen seurauksena maassa alkaneet puhdistukset ovat jonkin verran hätkähdyttäneet ihmisiä. Euvostopolitrukit ovat päätyneet kiusallisen ongelman äärelle tunnettuaan vuosikausia kiihkeätä tarvetta liittää Turkki Euvostoliiton kansojenyhteisöön. Turkissa saatetaan pitää kansanäänestys euvostojäsenyydestä, johon liitettäisiin mukaan myös kuolemantuomion palauttaminen. Eurooppa on pitänyt yhtenä periaatteena, että kuolemantuomion salliminen estäisi jäsenyysneuvottelut. Vasallivaltiot näyttäisivät kuitenkin olevan valmiita luistamaan tuostakin kannasta. Pääpropagandatoimistomme Ylen mukaan Suomen kanta on, että neuvotteluja tulisi jatkaa.

Kesän aikana on todettu Turkin olevan liukumassa islamisaatiossaan entistä lähemmäksi Irania. Viimeksi mainittu puolestaan on tahdottu nähdä etenkin Obaman hallinnon suunnalla siirtymässä lähemmäksi länsimaiden hyväksyttävissä olevia linjauksia, muuttumassa entistä hyväksyttävämmäksi kumppaniksi. Juuri Iran on kuitenkin edelleen yksi selvimmistä esimerkeistä, mitä tiukka islamin ja sharian tulkinta merkitsevät – sivuuttamatta toki saudeja tai pieniä emiirikuntia, jotka kuitenkin ovat olleet vuosikausia Yhdysvaltain käymien sotien jonkinasteisia liittolaisia. Siksi onkin syytä nostaa esille Iran äskettäin julki tulleen uutisen valossa. Kuten tiedetään hengellinen kääntymys uskosta on muslimille vakava paikka ja todennäköisesti myös hengelle hupaa. Äskettäin pienessä, ilmeisen suljetussa piirissä nautittu ehtoollinen on koitunut Iranissa joukolle kristinuskoon kääntyneitä entisiä muslimeja ruoskintatuomioksi, viini on heidän kohdallaan kirjaimellisesti muuttunut selästä vuotavaksi vereksi. Express on julkaissut ainakin kaksi tapaukseen liittynyttä juttua: ”Christians sentenced to 80 lashes by Sharia court for drinking communion wine” ja hiukan aiemmin ”BRUTALITY IN IRAN: Four charged with‘threatening national security’ by BEING CHRISTIAN”.

Indonesiakaan  ei ole tahtonut pehmoilla  rangaistessaan kurittomia.




Sharia ei ole pelkästään jotain merkillistä ”avioliittoneuvontaa”, jonka kaltaisen kuvan on esimerkiksi joistain kirjoituksista ollut lukevinaan. Saadessaan lukumääränsä kautta entistä enemmän vaikutusvaltaa tietyt uskonnolliset käsitykset alkavat vaatia entistä enemmän tilaa. Tällöin kyse ei ole enää joistain pahastuttavista sanoista tyyliin joulu. Silmä silmästä ja rankin tuomio tietyille vähemmistöille ovat vain tulkintakysymyksiä järjestelmässä, joka pidäkkeettömästi toimiessaan heittää happoa silmille, silpoo jäseniä ja suistaa homoseksuaaleja katoilta alas.

Suuri paradoksi suvaitsevaistomme keskuudessa on ollut sokeus uhalle, jonka uskontosuhteiden muutos
merkitsee erilaisille vähemmistöille.

Britanniassa sharia on jo yleisesti tunnustettu tosiasia. Saksasta on tullut julki erityisten sharia-partioiden toiminta. Ruotsissa on niin kutsutuille NO GO -vyöhykkeille vaadittu voimaan shariaa. Tuossa naapurimaassa maahantunkeutujien suhteellinen osuus väestöstä onkin jo todella huomattava, joten heidän keskuudessaan vaatimusten shariasta kerrotaan lisääntyneen. Meillä ovat sinnikkäästi ollut tarjolla rahoitusta arabimaista Helsingin suurmoskeijaa varten. Kielimuuri estää tehokkaasti saarnaajien sanoman ymmärtämisen kohderyhmän ulkopuolella. Mainittakoon, että ainakin tätä kirjoitettaessa adressit.com -sivustolta löytyy vielä seuraava teksti:

Sharia laki suomeen

Sharia on Jumalan ihmisille antama muuttumaton laki.

Kuufassa syntyneessä hanafilaisessa koulukunnassa puolestaan on viitteitä Persiansassanidiperinteestä. Koulukuntien väliset tulkintaerot ovat kuitenkin yleisesti ottaen varsin pieniä.

Nykyisin islamissa vaikuttaa viisi pääkoulukuntaa, joiden katsotaan olevan keskenään yhdenvertaisia. Nämä koulukunnat ovat:

  • Hanafilainen koulukunta, perustaja Abu Hanifa
  • Malakilainen koulukunta, perustaja Malik ibn Anas
  • Shafi'lainen koulukunta, perustaja Muhammad ibn al Shafi'i
  • Hanbalilainen koulunta, perustaja Ahmad ibn al-Hanbal
  • Ja'farilainen koulukunta, peruistaja Ja'far al-Sadiq

Laki sopisi suomeen kun kondomi penikseen,

Imaami Khodr Chehab


Silmä silmästä. Tulevaa lainkäyttöä Euroopassakin?
Laajemmin ajatellen tietyn uskonnon edustajhilla
vaikuttaisi olevan perverssi taipumus turvautua
happoon vaatiessaan hyvitystä loukatuiksi kokemiinsa
tunteisiin.
Aloitteen saamat kommentit toki näyttäisivät olevan vähemmän mairittelevia. Merkille pantavaa kuitenkin, että julistuksessa mainittu koulukuntien tasa-arvoisuus keskenään. Tarkoittaisiko tuo sitten tien silaamista ruumiinrangaistuksille ajan koittaessa? Olikohan muun muassa Kimmo Sasi vuonna 2010 silloisena eduskunnan perustusvaliokunnan puheenjohtajana tutustunut tarpeeksi kannattaessaan sharia-lain osittaista käyttöönottoa? Aivan kuin sharialle kelpaisi mikään vääräuskoisten määrittelemä osittainen kevytversio!

Viime vuonna jopa Helsingin Pravda julkaisi uutisen, jossa täkäläiset muslimit ilmaisivat huolensa sharia-lain puolesta vannovista ”valeimaameista”.

Ateistit tahtovat tuoda julki maailmalla kokemiaan epäkohtia. Erityisesti he ovat kuitenkin panneet merkille Iranin synkän historian, ihmisoikeusrikkomukset jo Yhdysvaltain tukemasta vuoden 1953 vallankaappauksesta ja vuoden 1979 kumouksesta lähtien, vahvan teokraattisen puolikapitalistiseksi kuvatun Vallankumouskaartien järjestelmän vallitessa. Sekä islaminuskoista että toisuskoista väkeä on tuomittu sharia-lain nojalla kuolemaan uskostaluopumisen pykälien mukaan. Protestanttisia pappeja on raa´asti teloitettu . Sharia-lain puitteissa on myös pantu toimeen murhia, joista ei ole julkistettu. Nuoren ja koulutetun sukupolven on sanottu olevan havahtumassa, mutta mitäpä se kykenee tekemään vahvasti kontrolloidussa yhteiskunnassa.

Sharia-partio Saksassa syksyllä 2016.
Olen jo aiemmin viitannut Lähi-Idän varhaisempaan historiaan aikana, jolloin muslimivalloitus hyökyi ensimmäisten kristillisten seurakuntien ylitse [Kun kristittyjen kodit palavat]. Aluksi valloittajauskonto vaikutti ellei edulliselta niin ainakin siedettävältä vallanpitäjältä. Balkanillakin alkuperäisväestö kääntyi joukoin islamiin saaden veroetuja ja entistä paremman yhteiskunnallisen aseman. Historia on kuitenkin osoittanut, kuinka agressiivisesti islamistit ovat puolustaneet uskontulkintojaan. Eurooppalaisten yhteistoiminta-henkilöiden ei ole syytä unohtaa, että heidän valitsemansa tie on yksisuuntainen ja sitoo heidän jälkeläisiäänkin.










perjantai 11. marraskuuta 2016

Trumpetti soi, euvostopolitrukit kauhuissaan


Euvostopolitrukkien painajaisissa soi nyt Trumpetti Brexitin sävelin. Liittovaltiorakennelman ylle on alkanut kasaantua uppiniskaisten alamaisten protestin synkkiä pilviä. Kumu kantautuu vähitellen mannulta toiselle. Ideologia kamppailee reaalimaailmaa vastaan. Sylikoiratoimittajat itkeskelevät ruudussa kuin ydinsodan syttyessä. Läntinen maailma on rikki, mutta se ei suinkaan ole Trumpin syy vaan Trump-ilmiö on syntynyt juuri siksi, että läntisten yhteiskuntien on annettu luisua sosiaalisen jakautuneisuuden ja jakomielitautisen unelmahötön syöksykierteeseen.


Trump on jälleen uusi aallokko, joka heittelee pahasti
vuotavaa Euvostoliiton purtta. Joko kansojen alkaa
murtua Brysselissä kehitelty kansojen pakkoavioliitto?
Nyt on saatu Euroopassakin jokunen päivä nikotella Yhdysvaltain vaalien tuloksen aikaansaamaa hyperventilaatiota. Eri puolilta on ollut mielenkiintoista seurata selityksiä ja selitysten selityksiä tapahtuneelle. Päivän paperi-Iltis julistaa pääkirjoituksessaan, ettei populismi ole kirosana. Edistystä sekin toki lienee, mutta näennäisen avarakatseinen hyytyneen talouskasvun, talouskriisin, suurtyöttömyyden ja eriarvoisuuden luetteleminen ei enää valitettavasti riitä. Mielenkiintoinen piirre mainitussa kirjoituksessa kuitenkin löytyy: harvoin nimittäin viime aikoina on pyritty tapahtunutta lähestymään myös Clintonin tekemien virheiden ja hänen kiistattomien puutteidensa kautta. Tekstissä jopa uskaltaudutaan toteamaan Clintonin ylenkatsoneen työttömiä, työläisiä ja alemman keskiluokan pienituloisia äänestäjiä eli väkeä, jolla ei ole ollut sanansijaa suvaitsevaiston unelman hahmottelussa.

Ensireaktioissa vaalituloksen jälkeen on yhä pyritty alleviivaamaan kouluttamattoman valkean väestön protestia. Heti alkuun tuossa vedetään kuilu rannikon juppi-hipsteriväen ja sisämaan kansan välille. Taustalla värisee lausumattomana ajatus, että kasvukeskusten teknologisten propellipajojen nörtit olisivat jotenkin arvokkaampia kehitellessään uusia bittisovelluksia puhelimiin tai keskenään keskustelevia kodinkoneita kuin taantuvien paikkakuntien hoitajat kaitsiessaan vanhuksia tai monenlaisten vanhojen kädentaitojen osaajat tai roskakuskit vailla komealta kalskahtavia korkeakoulututkintoja. Yksi selkeä jakolinja on ollut nähtävissä lokalistien ja globalistien välillä. Ääni väristen lausutut uhkaukset muuttaa maasta epämieluisen äänestystuloksen jälkeen ovat nekin selkeä osoitus elitistisestä etuoikeudesta aikana, jolloin köyhimmät ja heikoimmat ovat sidottuja maahan jalkojensa alla.


"Koulutetut" ja suvaitsevaiset ovat olleet kykenemättömiä kunnioittamaan demokratiaa. Kuka heitä
ohjailee? Onko sanoma kuitenkin suunnattu lukuisiin vaaleihin valmistautuvaa  Eurooppaa varten?

Jossain on sanottu, että poliitikko tai aate todistaa kypsyytensä ja arvonsa vastoinkäymisten hetkellä. Parisen päivää ennen äänestystä media oli saanut tilanteen näyttämään Clintonin voitolta. Trumpin lausumista irrotettiin mahdollinen epäily epäsuotuisan tuloksen hyväksymisestä. Asiasta nostatettiin täkäläisisssä toimittelijapiireissä melkoinen mekkala. Nyt olemme saaneet seurata, kuinka demokraattiväki on masinoinut mellakoita eri puolille Yhdysvaltoja bussien kuljettaessa väkeä kokoontumispaikoilleen. Spontaanin mielipahan sijasta kaikesta tuosta saa kuvan tarkoin ennalta suunnitellusta vastatoimesta huonon vaalituloksen koittaessa. Vaalien jälkeiseen liikehdintään on ottanut jopa muun muassa englanninkielinen Aljazeera kantaa hemmotellun väen itkupotkuna. Samankaltaista liikehdintää on ollut havaittavissa myös Brexitin yhteydessä. Kaikki mulle nyt -sukupolvi on kiihotettu osoittamaan mieltään demokraattista vaalitulosta kohtaan, mikä ei anna mairittelevaa kuvaa heidän taustaryhmiensä pohjimmaisesta suhtautumisesta kansanvaltaan.

Hiukan hämmentävä pääkirjoitus antaa populismille
jopa osittaisen synninpäästön. Tässäkö syy, etten
toistaiseksi ole tekstiä verkosta löytänyt? Vai
onko sitten syynä Clintonin kiiltokuvan säröjen
huomioiminen?
Liikkuessani äänestystuloksen selvittyä kaupungilla sain kuulla keski-ikäisen väen keskuudessa ääniväristen lausutun, että ”täytynee katsoa taivaalle, jos kohta alkaa ohjuksia lentää”. Mielenkiintoinen ilmiö onkin mediamme rummuttama kuva Trumpista sotahaukkana, vaikka hän on nimenomaan alleviivannut edeltäjänsä suhteen toisenlaista suhtautumista suurvaltasuhteisiin. Clintonista on pyritty tuomaa julki jonkinlainen harha pullantuoksuisesta täti-ihmisestä, vaikka hänen osuutensa Libyan pommittamisessa Isis-kaaokseen on ollut aivan olennainen. Viha Gaddafia kohtaan on sanottu olleen jotain henkilökohtaiseen viittaavaa. Gaddafin ajan Libyan sosiaalisista kokeiluista on ollut monenlaisia kirjoituksia, mm sen terveydenhuollosta ja koulutuksesta tai ilmaisesta sähköstä. Gaddafin kaatamisen yhteydessä koko järjestelmä luonnollisesti demonisoitiin ja saavutukset kiistettiin. Joka tapauksessa kyseessä on täytynyt olla rakennelma, joka länsieliitin oli pakko yhtäkkiä tuhota, vaikka Gaddafi oli juuri saavuttamassa jonkinlaista asemaa neuvottelukumppanina lännen kanssa. Suurimpana sotakirveenä näyttäisi heiluneen juuri Hillary Clinton. Tuloksena oli Afrikan johtavan vierastyöalueen (mm. 30000 kiinalaista) muuttuminen ihmiskauppiaiden temmellyskentäksi ja Eurooppaan suuntautuneen laittoman siirtolaisuuden pumppuasemaksi. [EU sätkii Välimeren aalloilla]

Lukiessani edelle linkittämääni vierastyötekstiä huomioni kiinnittyy seuraavaan kohtaan:

Although Gaddafi has opened the tap of migrant labor when it has served his political and economic purposes, variously invoking Pan-Africanism and Pan-Arabism, he has also cracked down hard on illegal migrants when the political winds have shifted. In recent years, the Libyan government has amped up the threat of deportation and randomly rounded up undocumented migrants or contract workers who have not renewed their licenses. Once rounded up, they are taken to one of at least ten known detention centers, where, according to Human Rights Watch, they have limited access to food, water, and sanitation. Detainees interviewed by Human Rights Watch report numerous instances of physical and sexual abuse, as well as accounts of detainees being unloaded into the desert or directly to human smugglers.

Jos asiasta kehittää salaliittoteorian Euroopan väestön pakotetusta hämmentämisestä, mieleen nousee lännen selkeän talouspoliittisen hegemonian varmistelun ohella siirtolaisaallon tulpan poistaminen. Kirjoittajan viittaamille salakuljettajillehan sen sijaan ovat koittaneet kulta-ajat.


Valtamedia meillä on tahtonut luoda Trumpista sotaisan ja arvaamattoman kuvan, vaikka nimenomaan
Hillary Clinton oli haukkana runnomassa Gaddafia päiviltä ja Afrikan tärkeintä vierastyöläisaluetta
sekasortoon.


Tietyssä vaiheessa ainakin osa eurooppalaisista olisi
tahtonut kokeilla toista tietä. Kabineteissa oli silti
päätetty eliminoida Gaddafi. Jälkeen päin on selkeösti
nähtävissä yhtymäkohtia Syyriaan. Minkälainen
tulevaisuus olisikaan Syyriassa ollut luvassa
Clintonin istuessa presidenttinä?
Hillary Clinton nimenomaan on edustanut viime vuosina maailmaa kaaokseen ajanutta valtaryhmittymää. Äänestäjien suunnatonta aliarvioimista on ollut rakentaa hänestä jonkinlainen ensimmäisen naispresidentin toteemi. Paketin kääriminen naiseuden käärepaperiin on ollut vain myyntikikka, johon täkäläisetkin feministit myötäilijöineen vaahtosuin tarttuivat. Clintonin valinta presidentiksi olisi ollut viime vuosien synkimmän valtapolitiikan palkitsemista. Umpikujaan ajautuneita idänsuhteiden kannalta uskoisi olevan eduksi, mikäli näppinsä Lähi-Idän ja Ukrainan energiateollisuuteen sotkeneiden taustavoimien vaikutus hallinnossa heikkenee. Olen jo usemman kerran viitannut Biden nuoremman touhuihin Ukrainassa.

Trumpin vaalivoitto soittaa luonnollisesti hälytyskelloja Brysselissä ja Berliinissä. Pelätyn populismin nousun päivittely kuvastelee sitä samaa ylimielisyyttä, jota eliitti on noudattanut niin Brexitin alla kuin valmistauduttaessa Yhdysvaltain presidentinvaaleihin. Euvostoliiton globalistisen ideologian kansoille vihamielinen perusta on taattu maaperä protesteille. Suostumatta ottamaan taka-askelia euvostopolitrukit vaativat lisää integraatiota ja neuvottelevat salaisia vapaakauppasopimuksia, joista tavallinen kansa ei muuta ymmärrä kuin niiden yksilöille ja kansakunnille mitä todennäköisemmin hyvin epäedulliset seuraukset. Asiaa eivät muuta politrukkien väitteet sopimusten ”välttämättömyydestä”.

Merkel on hiljakseen hirttäytymässä pakolaispolitiikkansa seurauksiin. Meillä Suomessa näytettiin jokin aika sitten seisahduttava dokumentti kansaneläkeläisten tilanteesta, jossa poliitikot selittivät pienimpien eläkkeiden alentamisen tarvetta, jottei valtio menisi konkurssiin. Katkeruuden ilmeneminen on ymmärrettävää VOK-bisneksen samaan aikaan kuitatessa avoimella piikillä suunnattomia summia laittomasti maahan saapuneiden elättämiseen. Jotta saisimme jotain perspektiiviä edellä mainittujen presidentinvaalien henkilöasetelmiin, on vielä syytä toistaa, että Hillary Clinton on kuulunut kiinteästi nykyisen pakolaiskriisin luoneeseen establismenttiin ajaessaan demokratiakäsityksensä savuverhossa muun muassa Libyan ja Syyrian hallintojärjestelmien kaatamista kaaokseen. Sekä aikanaan käyty keskustelu Libyan rauhan edellytyksistä että nykyään Assadin väistymisestä ennakkoehtona rauhalle ovat olleet silmiinpistävän samankaltaisia. On taatusti totta, etteivät Gaddafin tai Assadin järjestelmät ole täyttäneet länsimaisia arvomääritelmiä, mutta eipä noita kansoja hallitsevat kulttuuri- tai uskontoarvotkaan edusta länsimaisia standardeja. Vai voiko joku väittää eri puolilla Britanniaa vaikuttavat shariaoikeudet jotenkin moderniin länsimaiseen yhteiskuntaan kuuluviksi?

Yhdysvaltoihin masinoiduilla levottomuuksilla on todennäköisesti tavoitteena viestiä Eurooppaan pelolla. Eliitin tahdon vastaisesti äänestäminen on saatava näyttämään mahdollisimman paljon yhteiskunnallista levottomuutta synnyttäväksi. Kiihkoton tarkastelu kuitenkin osoittaa, että sekä Britannian että Yhdysvaltain rettelöiden takana ovat juuri ne piirit, joilta kansa on tahtonut viedä lelut kädestä. Euroopassa on lähestymässä sarja tärkeitä vaaleja, muun muassa Itävallan presidentinvaalien uusinta ja Italian perustuslakikansanäänestys. Myös Romaniassa, Alankomaissa, Ranskassa, Tsekissä jne äänestetään. Kaikkiaan kaksitoista äänestystä vuoden sisään. Kansoilla on mahdollisuutensa ottaa oppia Brexitistä ja Trump-ilmiöstä. Euvostopolitrukit ovat syystä paniikissa. Alamaisten ylimielisen käskyttämisen ajan pitäisi olla ohitse.