maanantai 4. joulukuuta 2017

Sirkus tuli Euvosto-Suomeen


Provinssimme on viettänyt karnevaalivuotta Suomi100 -hengessä. Toisaalta meille on tahdottu kertoa uskomattomasta satavuotiaasta taipaleesta ja toisaalta sieltä ja täältä on nostettu esille äyskähdyksiä, ettei mitään suomalaista kansaa ole koskaan ollutkaan. Tarkkailijasta tuntuu, että meille on tarjottu useampaa todellisuutta yhtä aikaa. Lähipäivinä huipentuu joka tapauksessa ”satavuotiaan” Suomen juhlinta maassa, joka ei saa itse päättää edes kellonviisarien asennosta. Juhlahumun tauottua arkeen koittavat vaalit, joiden jälkeen sopiikin muistella sisällissotaa.

Viimeistään nyt tulisi unohtaa vanha oikeisto-vasemmisto -asetelma. Vastakkain ovat ainoastaan globalistinen,
liittovaltiolle uskollinen euvostouskovainen blokki ja paikallista, oman maan etua ajava katsantokanta. Jos
globalistien käsiin ajautunut YK ajaa ihmisvyöryä vasten vastaanottavien kansojen tahtoa, ei liene epäselvää,
mille kannalle Brysselin palvelijat kallistuvat seurauksista piittaamatta.

Heti vaalitaiston ensi metreillä olemme päässeet seuraamaan mielenkiintoista näytelmää euvostojärjestelmän ainoan todellisen kriitikon Laura Huhtasaaren julistaessa teesinsä vallitsevan asiaintilan vahingollisuudesta. Huhtasaari syyllistyi oitis suurimpaan syntiin vallanpitäjiemme silmissä kehdatessaan tunnustautua Liittovaltion vastustajaksi ja Suomen asian ajajaksi. Nykypäivinä politrukkiemme täytyy epäilemättä elää jakomielitautista aikaa: yhdellä kädellä on viittelöitävä jo mainitussa Suomi100 -hengessä ja toisella käteltävä direktiivihallinnon kielellä. Pian tuo tuska kuitenkin hellittää.

Paavo Väyrynen on luku sinänsä; hän voisi olla vaikka kuinka oikeassa, mutta monet sivuuttavat hänet, koska hän nyt sattuu olemaan Väyrynen. Kun Huhtasaari kehtaa sanoa ääneen Brysselin pankkiirien luomuksen vertautuvan Neuvostoliittoon, kalikan on pakko kalahtaa. Establishmentin selkein luomus Stubb ehtikin jo heti tuoreeltaan älähtää saaden oitis taustatukea viime vuosina suomalaisia vähintäänkin penseästi kommenteissaan kohdelleelta poliittiselta kirjailijalta Jari Tervolta. Tervo kiirehti toteamaan: ”Neuvostoliitto oli kansojen vankila. Euroopan unioniin liitytään ja siitä erotaan vapaaehtoisesti. Tämän tajuaminen ei vaadi paljon. Joillekin se on silti liikaa.

Hetkinen, euvostouskovaisille juuri tuo ajatus liittovaltiosta eroamisesta vasta vastenmielistä onkin hyväksyä. Jo asiaa ajaneet kansanäänestykset on manattu syvimpään helvettiin. Itse asiassa paljon aivokapasiteettia on käytetty sen todistelemiseen, etteivät kansat osaisi itse päättää tuollaisista asioista. Itse muistan selvästi, ettei meillä aikanaan surullisenkuuluisassa euvostoäänestyksessämme puhuttu mitään omasta rahasta luopumisesta tai yhteisestä perustuslaista ja verotuksesta. Kansanäänestysten vastustajien yksi sinnikkäimmistä argumeneista on myös vedota äänestysten arpajaisluonteeseen, mikä tuntuu sangen hassulta pohdittaessa myöhemmin eduskunnassa ilmoitusasioina runnottuja päätöksiä, joiden tekemiseen edustajat eivät suinkaan ole aikanaan saaneet nimenomaista valtuutusta. Kovin sallitulta ei ole vaikuttanut brittien Brexit-päätöskään. Rahapiirit ovat luonnollisesti tehneet kaikkensa hankaloittaakseen brittien eroneuvotteluja vaatien suunnattomia erorahoja. Jari Tervolle tahtoisin tässä yhteydessä huomauttaa, ettei ”vapaaehtoisuuden” määritelmää suinkaan täytä vielä euvostotankkien puuttuminen Lontoon kaduilta. Sodankäynti on nykyään enimmäkseen taloudellista. Sitä Bryssel on hiljaisesti käynyt vuosikausia nujertaessaan kätyreineen Euroopan kansallisvaltioita.

Mutta palataanpa nyt vielä neuvostojärjestelmän allegoriaan keskuudessamme. Laura Huhtasaari on todennut muun muassa, että ”Neuvostoliitossa oli ideologia, dogmi, jossa ei ollut mitään väärää. Eli suu kiinni epäkohdista ja sosialismi toimii. Kokeilkaapa vaihtaa sanan ”sosialismi” tilalle monikulttuurisuus.” Juuri tämä kuvastelee aikaamme kaikkein tuskaisemmin. Järeimmät koneistonsa Euvosto-Suomi on valjastanut tämän johtoaatteen ajamiseen. Ainakin Kuopiossa on itsenäisyyspäivän juhlinta valjastettu monikulttuurisuuden aatteen ajamiseen. Mitä se pitääkin tuossa yhteydessä sisällään uho kuitenkin muistuttaa takavuosien marsseja valtiollisen ja kansainvälisen kommunismin puolesta. Kansainvaellusten vanavedessä elämäämme on ujuttautunut aiemmin uskomattomaksi olettamani järjestelmä, joka pyrkii ”puhdistamaan” kieltä milloin sukupuolittuneiksi milloin vihapuheeksi tulkitsemiaan ilmauksia. Korostettakoon, että jo tätä kampanjaa ennen on ollut selvä raja, jota ihmisten ei ole ollut sallittua ylittää toisiaan kohtaan. Nyt vain tuomittavuuden määritelmää on hivutettu entistä epämääräisemmälle vyöhykkeelle, jolla tulkinnanvaraisuus mahdollistaa tarvittaessa ajojahdin aivan ketä tahansa vastaan. Siinä yhteydessä väitteiden todenperäisyydellä ei ole mitään merkitystä, koska julkinen tuomitseminen tapahtuu jo ennen todisteiden esittämistä. Käytännössä minkäänlainen rehalibisointi tuskin on tietoverkkojen aikakaudella mahdollista. Tämä kollektiivinen ajatusvalvonta on perinteisesti liitetty sellaisiin diktatorisiin järjestelmiin, joiden pitkäikäisin edustaja on ollut juuri Neuvostoliitto.

Kyttäys- ja ilmiantokulttuurin esimerkkinä on pidetty Saksan Demokraattista Tasavaltaa lyhenteenään DDR. Mainittu neuvostosatelliitti oli lopulta paavillisempi kuin paavi itse. Yksilöiden kollektiivinen hallinta meni niin pitkälle, että urheilijoistakin tehtiin poliittisia välineitä. Heidät pumpattiin terveysvaikutuksista piittaamatta niin täyteen mömmöjä, että ennätykset ja mestaruudet seurasivat toistaan.

Mainittu ”demokraattinen” tasavalta on muutenkin hyvä esimerkki allegoriasta nykypäiväämme. Hyllyssäni on Frederíck Taylorin teos Berliinin muuri. Siinä on itse muurin tarinan ohella hyytävän mainio kuvaus hallinnon ottamisesta tietyn aatteen haltuun. Saksalaiskommunisti Walter Ulbricht totesi kommunistisesta strategiasta vasta vallatussa Berliinissä nuoremmalle aatetoverilleen Wolfgang Leonhardille seuraavasti: ”Sen on näytettävä demokraattiselta, mutta kaikki on pidettävä meidän käsissämme”. Niinpä kommunistien hyppysiin syntyi rykelmä pikkupuolueita, jotka käytännössä olivat heidän vallassaan, ”Antifasististen demokraattisten puolueiden yhtenäisyysrintama”.

Walter Ulbricht ja Antifasististen demokraattisten puolueiden yhtenäisyysrintama vuonna 1945. Jottei koko
totuus tavoitteista olisi liian pikaisesti selvinnyt kommunistien piti haalia mukaansa hyödyllisiä idiootteja
antamaan vaikutelman demokraattisesta muutoksesta. Meillä Suomessa Sauli Niinistön voitto tulevissa vaaleissa
on vaikuttanut niin selvältä, että mukaan on täytynyt haalia merkityksettömiä vastaehdokkaita. Vallanpitäjien
yllätykseksi on kuitenkin esille noussut myös ääni euvostovaltaa vastaan. Se aiheuttanee vatsanpuruja koti-
globalistiemme piirissä.
Kuva Wikimedia Commons

Meillä Euvosto-Suomessa käydään kohti uusia vaaleja liki pohjoiskorealaisissa tunnelmissa. Valtamediamme on jo käytännössä julistanut voittajan. Epäselvyyttä on vain siitä, ajaudutaanko kosmeettiselle toiselle kierrokselle. Istuvan presidentin vastaehdokkaat yhtä lukuunottamatta vaikuttavat lähinnä marioneteilta vailla yhtäkään omintakeista ajatusta. Ainoat rakentavat ja vallitsevaa järjestelmää ravistelevat kommentit ovat tulleet juuri Huhtasaarelta. Esimerkiksi ajatus eduskunnan toimikauden betonoimisesta neljään vuoteen on osoittautunut järjettömäksi. Myös se, että pääministeri käytännössä ainoastaan itse kykenee erottamaan itsensä on mieltä vailla. Joku saattaa pohtia toistuvien vaalien kustannuksia, mutta silloin hän sivuuttaa tyystin soten kaltaisten iäisyysprojektien jääräpäisen vatvomisen synnyttämät tavattomat menot. Nykyisellään eduskunta on poliittinen marionettiteatteri, jonka käsiteltäväksi voidaan vaikkapa Brysselistä heittää jokin ajatus yhteiskuntamme sopeuttamiseksi liittovaltiota varten. Kun vasallivaltion pikkupoliitikot on sidottu vuosikausiksi tukkanuottasille etenemättömien asioiden kanssa, voivat Ulbrichtin aatetoverien tapaan näennäisdemokraattisesti ulkopuolelta valitut euvostokomissaarit, komissio ynnä muut junckerit ujuttaa tahtomansa muutokset liittovaltiotasolla.

Huhtasaaren kannanotot liittovaltiokehityksen suunnan muuttamiseksi ja vallan palauttamiseksi takaisin kansalle tulevat viimeisellä hetkellä. Tietyllä tavalla voimme katsoa joidenkin peruuttamattomien päätösten jo tapahtuneen esimerkiksi Lissabonin sopimuksen kautta. Tuokin euvostotason sopimus aikanaan äänestytettiin niin monta kertaa kuin oli tarpeen Brysselin mieleisen ratkaisun saamiseksi – siis niissä harvoissa vasallimaissa, joiden oli pakko sallia äänestys edes tehtäväksi. Se siis siitä vapaaehtoisuudesta siinäkin asiassa!

Seuraavina kuukausina ympärillämme tanssii kiihkeä sirkus, jonka lankoja pyrkii vetelemään euvostopolitrukkien joukko. Oma asiamme on, annammeko heidän saarnojensa vaikuttaa meihin.





torstai 30. marraskuuta 2017

Tämä itsemurhainen yhteiskunta


Viime yönä ainakin osa maatamme seurasi henkeään haukkoen uskomatonta tekopyhyyden, hurskastelun ja naiiviuden näytelmää Helsingin julistautuessa laittomasti maahan tulevien pääkaupungiksi. Hetken elimme yhteiskunnassa, jossa ei ole leikkausjonoja, ruuhkia perusterveydenhoitoon tai päättymätöntä SOTE-kiistelyä.

Tieto Helsingin anteliaasta päätöksestä tarjota laittomasti maassa oleskeleville terveydenhoitoa tuskin
kantautuu sen hitaammin maailmalle kuin TARINA PÄÄMINISTERISTÄ, joka lahjoittaa asuntonsa tulijoille. Nyt
tiedonvälitystä varten kasataan jopa monikielistä mainoskampanjaa. Koko maa saa vielä kirota helsinkiläisten
sinisilmäisyyttä.

Jo aiemmin heillä on kuitenkin ollut jo oikeus kiireellisiin terveyspalveluihin kuten ensiapuun sekä raskaana olevien ja lasten terveyspalveluihin. Olennainen osa strategiaa on markkinoinnin hoitaminen mahdollisemman monella kielellä, jotta sanoma on muutamassa päivässä kiirisi tietoverkkoja pitkin maailman ääriin asti. Pääministerin talojupakasta ei ole tahdottu oppia mitään.

Tätä maailman terveydenhoitoa ajanut vihervasemmisto ja globaali hörhöhumanistiporukka on viitannut kintaalla kaikille varoituksille hetkellä, jolloin jo soten vuoksi kansalaisten omakin terveydenhoito on vaaravyöhykkeellä. Vihervasemmistolainen kupla joko valehtelee tai kaikki opetus korkeakouluissa on vieraannuttanut ihmisen raadollisesta perusluonteesta ja käynnissä oevasta resurssitaistelusta. Kun esimerkiksi Paavo Arhinmäki jeesustelee, ”kuvitteleeko joku, että Helsinkiin tulisi ihmisiä odottamaan karkoitusta kylmällä, paljaalla lattialla saadakseen lääkkeitä” hän elää jossain rinnakkaistodellisuudessa, joissa laittomasti maassa maleksivia yhteistoimintahenkilöiden toimesta ei piiloteltaisi tai lain porsaanreiät mahdollistaisi loputtoman valituskäytännön ja oleskelun maassa. Kuka poloinen luulee tulijoiden joutuvan mihinkään betonilattialle aikana, jolloin ohituskaistat kautta yhteiskunnan väreilevät positiivisen syrjinnän tahtiin? VOK-bisnes kaappaa tarvittaessa vaikka kyläkuntien ainoat hotellit. Se on jo nähty.

Kun vihreä lääkäri höpötti, ”ettei tässä olla tarjoamassa paperittomille ohitusleikkauksia tai tekonivelleikkauksia”, kuulijan kyllä pitäisi tietää, ettei yhtäkään mainituista leikkauksista edes tehdä, jos perusterveydenhoidon tai eksoottisten tautien lääkitsemiseen kulutetut verovarat ovat ehdyttäneet resurssit.

Ja kyllä, vaikka ainoastaan promille tulijoista lähtömaissaan olettaisi hakevansa lääkkeet ja asunnon kadottamalla henkilöllisyytensä, kyseessä on melkoinen määrä ihmisiä, jotka on nyt kiistämättä kutsuttu matkalle kohti Suomea.

Euvostoliiton laajuisesti mantereelle katoaa jatkuvasti rikollisesti maassa liikkuvia, joille punaviherväki on nyt pystyttänyt ohituskaistan. Tautien hoitaminen on kaunis ajatus, mutta verovarojen ensi sijainen tarkoitus on taata ripeä hoito maan omille kansalaisille. Tästä päivästä lähtien on väistämätöntä verrata kuinka ja miten nopeasti kantasuomalainen pääsee hammashoitoon tai yleislääkärille verrattuna tuntemattomaan muukalaiseen, joka ei ole elämässäään tehnyt päivääkään tämän yhteiskunnan eteen ja tilaisuuden tullen lähettää verovaroimme kustannettua varallisuutta ”kehitysapuna” ulkomaille.

En hetkeäkään usko, ettei todellisessa tarpeessa ollut muukalainen tähänkään asti meillä hoitoa olisi saanut. Pahemmin huolissamme saamme olla nyt köyhistä ja heikoista suomalaisista, heistä, joilta on viety koneiden kautta henkilökohtainen kontakti terveydenhoitohenkilöstöön ja joiden ohitse ollaan avoimesti oltu rakentamassa ohituskaistoja asuntoihin. Kuin pisteenä kansallisen itsemurhan tiellä eliitti taputti eilen suurimman kirjallisen palkintomme saajaksi kynäilijän, jonka tärkeimpänä sanomana oli, ettei meidän kulttuurissamme ole mitään omaa. Tämä on sitä samaa liturgiaa, jonka mukaan kansallisomaisuutemme rippeet kuuluvat kaikille, mutta ennen kaikkea sitä olisi jaettava muille kuin suomalaisille itselleen.

Eliittimme ei voi olla niin tyhmä, ettei se tietäisi iskeneensä syvän viillon kansalliseen sieluun. En väitä, etteikö ahneus ja tuhovimma olisi iskenyt ihmisiin. Palkittu vain on intoutunut ruoskimaan väärää kohdetta. Viiden miljoonan kansalaisen valtio on ylellisyyttä ja suunnattomien uhrausten tuotosta. Sen vähätteleminen - in facto – joka käänteessä on aikamme ylimielistä maailmankansalaisuuden tavoittelua. Tulisi muistaa, että maailmankansalaisina suomalaiset muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hukkuvat nimettömään massaan.

Eilinen oli kansallemme erittäin murheellinen päivä. Uskomattominta tässä näytelmässä on, että tuo sama ylimielinen ja suomalaisvihamielinen joukkio muutaman päivän kuluttua keekoilee prenikat kilisten itsenäisyys[muisto]päivän kemuissaan. Tuota näytöstä katsovista yhä useampi saattaa jo pohtia, mitä varten he ylipäänsä enää ahkeroivat keräten verovaroja.


keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Tuntematon suomalainen


Kuuluin itsekin vielä äskettäin heihin, joiden mielestä kolmas filmatisointi Tuntemattomasta sotilaasta oli jo liikaa. Epäilin pitkään ennen kuin päätin käydä katsomassa filmin, oikein isolta kankaalta ja läheltä. Louhimiehen elokuvaa näkemättömät ja sen käänteisiin myöhemmin perehtyvien ei liene syytä jatkaa tämän tekstin lukemista pidempää, mikäli he tahtovat säilyttää elokuvan yllätykset. Näin tuoreeltaan elokuvan juuri nähneenä olen päättänyt kuitenkin kiskoa korteni elokuvaa käsittelevään keskusteluun.

Voimakas ponnin omalle tutustumiselleni Louhimiehen tuotokseen on ollut sivistyneistömme alati kipuileva suhtautuminen aiheeseen. Tätä kirjoittaessani vilkuilen toisella silmällä juuri löytämääni muun muassa opetusalan eettisen neuvottelukunnan puheenjohtajaksi itseään tituleeraavan Arno Kotron kirjoitusta ”Tuntematon sotilas on vaarallinen elokuva”. Siinä vedetään esille katkerien arvostelijoiden repertuaari juoksuhaudoista vanhentuneeksi koetun sodankäyntitavan osana, sankarisotilaiden inhottavuudesta ja pullamössösukupolvien kokema vastenmielisyys kansallista maanpuolusta ja asevelvollisuutta kohtaan. Niin kuin eräässä aiemmin nykykriitikoiden uusinta Tuntematonta kohtaan tuntemaa asennevammaa käsitelleessä kirjoituksessa olen saanut lukea siitä nykyisessä esittävässä taiteessa vallitsevasta anakronismin vaatimuksesta, joka vaatii väärien asioiden ja ajattelutapojen ujuttamista historialliseen epookkiin [mallia Musta Mannerheim].

Kotrolla on toki oikeutensa mielipiteeseensä, mutta hän hirttäytyy omaan pasifistiseen harhaluuloonsa väkivallan ja sodankäynnin pohjimmaisesta muuttumisesta. Hän kirjoittaa muun muassa:

Sodankuva on yksinkertaisesti muuttunut. Vuosia kestävän ja miesmääräisesti valtavin massa-armeijoin käytävän rintamasodan sijaan uhkana ovat nopeat strategiset iskut yhteiskunnan avainkohteisiin ja arvaamattomat kyberhyökkäykset. Olennaista on laatu, ei määrä: ei teknistyneen ja ammatillistuneen sodankäynnin maailmassa ole käyttöä isoilla mutta kehnosti varustetuilla ja huonosti koulutetuilla reserviläislaumoilla.

Paradoksaalista kyllä globalisoituvassa maailmassa älymystö on ollut ajamassa alas kansallisvaltioiden otetta populaatiosta. Kansainvaellusten Euroopassa kuka tahansa saattaa päätyä järjettömän hyökkäyksen kohteeksi. Jopa Ruotsissa on ollut merkkejä klaanivallan päännostosta. Yksilön oma taito kohdata väkivalta ja puolustaa itseään ja omaa reviiriään todennäköisesti tullee korostumaan. Globalistin näkökulmasta itsepuolustuksensa osaava kansa on myrkkyä. Asevelvollisuusarmeija löytyy tarvittaessa joka portilta.

Kyllä, Tuntematon sotilas on ”vaarallinen” elokuva, mutta juuri siksi se olikin syytä kuvata, vielä kerran. Kotron elokuvasta vetämä viiva yhteiskuntamme nykypäivään pyrkii ainoastaan korostamaan hänen omaa agendaansa. Meillä on yhä suuri naapuri, ja poliitikkomme tahtovat heittyä selälleen sopivan aatteellisen isännän kuten Junckerin edessä. Nykyistä Euvostojärjestelmää ei olisi mantereellamme elleivät maailmansodat olisi jauhaneet vanhaa eurooppalaista kulttuuria rikki. Murros ei ole vieläkään ohitse.

Toki vertailu eri filmiversioiden välillä ei ole kaikin osin edes reilua. Alkuperäinen Laineen Tuntematon on toki se, jolla sodan itse käynyt sukupolvi aloitti trauman käsittelyn vallinneissa henkisissä olosuhteissa. Joka tapauksessa kaikista edes otsikkotasolla lukemistani Suomen merkkivuoden tapahtumista juuri uusi Tuntematon on ainoa, jota oikeastaan kehtaa esitellä nimenomaan ”satavuotiaan” Suomen teematapauksena. Siinä missä sisällissotamme veteraaneista on jo aika jättänyt toisen maailmansodan kokeneista viimeiset ovat yhä keskuudessamme. Viimeinenkin yhteys murrosajan ihmisiin katkeaa pian lopullisesti. Kenties tässä on viimeinen yritys luoda vuoropuhelua.

Sodan uhraukset muovasivat ratkaisevasti Suomea; juuri sota selittää yhä monta seikkaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Vuosikymmeninä jälleenrakennuksen ajasta näihin päiviin juuri Väinö Linnan romaanin henkilöistä on kehittynyt jonkinlaisia sotasukupolven arkkityyppejä. Heistä on tullut kuin sukulaisiamme, ja jokaisella varttuneemmalla kansalaisella taitaa olla oma käsityksensä, millaisia ihmisiä ovat olleet Rokka, Hietanen, Vanhala ja kumppanit. Se on sekä tarinan vahvuus että heikkous. Louhimies on ryhmineen selvästi pyrkinyt syventämään kosketuspintaamme noihin ihmisiin. Siinä missä esimerkiksi Eino Pietolan tai Onni Palasteen romaaneissa olisi yhtä lailla ollut ainesta aikakauden ihmiskuvaan -  kenties joltain osin jopa syvemmin - kansakunta ei ole ottanut niitä henkilöitä tuolla tavoin omikseen ja vertailu Tuntemattomaan olisi väistämättä kuitenkin syntynyt.

Louhimiehen elokuvaa on kutsuttu jossain Rokan elokuvaksi. Totta onkin, että kannakselaista Tikkakosken mannekiinia seurataan perusteellisemmin kuin mielestäni aiemmissa versioissa. Hänet on valittu aiempaa enemmän edustamaan aikansa sukupolvea, toki aseveljiään jonkin verran varttuneempana. Elokuva on jotain muuta kuin vuosikymmenen takaisten otosten orjallista filmaamista uudelleen. Edellä vertasin jo Linnan luomia hahmoja kuin meidän kaikkien suomalaisten sukulaisiksi. Niinpä katsojan näkökulma on tällä kertaa kuin aivan jonkun toisen verrattuna aiempiin filmauksiin. Tämä uusi joku on ollut läsnä koko ajan, mutta toisinaan muutaman metrin päässä tai joskus satojenkin kilometrien päässä päätapahtumista. Silti hän on ollut mukana koko ajan kiinnittäen kenties enemmän huomiota johonkin toiseen yksityiskohtaan kuin me. Nyt uusi tekniikka saa aistimme kokemaan luotien vihellykset tai maan tärähdykset tykistökeskityksessä aivan toisin kuin vielä vuosikymmen takaperin. Hetki ennen raastavaa hyökkäyskäskyä saa katsojallakin miltei metallin maun nousemaan suuhun. Että sitä pitäisi lähteä liikkeelle, tuonne!

Oli kylmäävän niskakarvoja nostattavaa, kuinka ohjaaja on päätynyt nivomaan tapahtumat aiempaa lähemmäksi myös Pohjantähden Koskelan perheen tragediaa, sillä täydentyihän sekin Tuntemattoman lopussa. Koska työkaluina olivat juuri Linnan henkilöt, on ollut mahdollista liittää muutamalla lyhyellä otoksella mukaan huomattavasti enemmän merkityksiä kuin täysin neitseellistä materiaalia muovattaessa. Näin pyhäinpäivän lähestyessä ja vainajien muistelun ollessa muutenkin ajankohtaista on syytä muistaa, että Tuntematon sotilas on etenkin kertomus heistä, jotka antoivat kalleimpansa Suomen vuoksi, siis Suomen. Heidän päätymisensä loskan, mudan, lumen ja kranaatinsirpaleiden keskelle oli toki osa suurempaa kehityskulkua kuin pelkästään suomalaisten edesottamukset. Tämä on syytä muistaa myös niiden poliitikkojemme, jotka meitä tänäkin päivänä tyrkyttävät maailman ytimiin.

Elokuvan aiemmasta vaihtunut näkökulma antaa yhä vähemmän tilaa huumorille. Laineen Rokka kyllä kertoo vaimonsa leikkaavan raskaana eloa Kannaksella, mutta Louhimies näyttää sen musertavan hetken tuvassa, jolloin uusi evakkohetki koittaa, samaan aikaan kun rintamalla on tuskin päästy asettelemasta pyöreitä kiviä komentokorsujen eteen. Viimeisten lopputekstien hiipuessa kankaalta tämä katsoja ainakin jää odottamaan, tarttuuko ohjaaja jossain vaiheessa kuvaamaan Rokan lasten varttumista siihen Suomeen, jota ei ilman sotaa olisi olemassa. Epäilemättä tuolloinkin olisi kyseessä vaarallinen elokuva, mikäli se pyrkisi esittämään asiat enemmän sellaisina kuin ne ovat olleet kuin ne nykyisin tahdottaisiin monissa piireissä kokea olleen. 




sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Tuleeko Vekkarikapina?


Vaikeudet osoittavat jälleen Euvosto-Suomen ”itsenäisyyden” suuren harhan


Edes aikamme Suomessa ei ole meille omaa. Jo vuosikausia on pohdittu, mitä mieltä kellonviisareiden vääntelyllä oikeastaan on. Monelle ihmiselle aiheuttaa ikäviä tuntemuksia vuorokausirytmin keinotekoinen vaihtelu, ja eläimethän kieltäytyvät omaa aikatauluaan muuttamasta. Mikäli Suomen kansalaiset tahtoisivat Suomessa lakkauttaa joutavanpäiväisen vekkarin kanssa puuhastelun, sen luulisi olevan vähintä, mitä itsenäinen kansakunta yhteisellä päätöksellään voi tehdä. Nykyinen käytäntö ei vain ole niin yksinkertainen. Noudattamamme aika päätetään Brysselin pääkonttorilla.


Suurta ironiaa on, että lähes kiihkomielisen brysselhenkisen hallituksemme takuumiehiksi kyhätyn Sinisen ryhmän jonkinlaisena keulakuvana toiminut Sampo Terho on lähtenyt omalle ristiretkelle kesäajasta luopumisen puolesta. Samalla hän on tullut astuneeksi jälleen isäntien varpaille. Toki tämä Vekkarikapina on sangen turvallinen tapa yrittää häivyttää vaikutelmaa seisomisesta Junckerin ja kumppanien talutushihnassa. Suuri osa kansasta luonnollisesti kokee viisarien vääntelemisen typeräksi.

Sampo Terho toteaa ykskantaan, ettei siirtelemisestä ole ollut toteennäytettävää hyötyä. Ihmiset ovat oireilleet eikä luonto todellakaan kunnioita ihmisten oikkuja tässäkään asiassa. On uutioitu muun muassa masennuksen, sydän- ja verisuonitautien ynnä aivoinfarktien yhteydestä kesä- ja talviajan vaihtelemiseen, univaikeuksista puhumattakaan. Tietenkin yksilölliset erot ovat suuria tässäkin asiassa, ja oireettomien on helppoa pitää käytäntöä yhdentekevänä.

Suurin mielettömyys asiassa on ollut Euvostoliiton vasallivaltioiden alistuminen tässäkin asiassa direktiivihallinnon ikeeseen. Siinä missä tietyillä muilla tahoilla on ollut riittävästi kanttia ja selkärankaa vastustaa mielipuolisia euvostopäätöksiä paljon rankemmissa yhteyksissä meillä politrukit jaksavat kyyristyä Brysselin selän taakse ja vaatia ”yksimielisyyttä”. Sampo Terhon mukaan Suomi voisi kenties jopa rikkoa tässä asiassa pääkonttorin ukaaseja, sillä hän on luonnehtinut asiaa:

Enpä usko, että kukaan tohtii meitä viedä siitä mihinkään sääntö- tai oikeusmenettelyihin tarpeettoman ylisääntelyn korjaamisesta. (...) En näe sitä päivää tulevan, että Euroopassa meidän jäsenmaiden kanssakansalaiset nousevat barrikadeille sen takia, että Suomi luopui kesäaikaan siirtymisestä.

Luonnollisesti toverit hallituksessa ovat Orpo etunenässä kiiruhtaneet ilmoittamaan, ettemme me sentään voi ilman Brysselin siunausta viisareitamme kääntää. Tässäpä olisi sopiva yksityiskohta satavuotiaaksi kutsutun ”itsenäisen” Suomen juhlapuheisiin. Luonnollisesti suomalaismepit ovat tarttuneet tilaisuuteen räksyttääkseen niskoiltaan liian säyseän sylikoiran imagoa. Vekkarikapinan kaltaista tilaisuutta ei kovin usein ilmaannu. Raha- tai maahanmuuttokriisistä viis, kesäaika lienee, kuten jo edellä olen todennut, sopivan harmiton aihe kiukutella pääkonttorille.

Riittääkö mallioppilaalla sisu ottaa vastaan satojen miljoonien eurojen sakot kellokapinastaan? Viime vuosina nähdyn valossa epäillä sopii. Jäävätpä kuitenkin samaan aikaa puljatut lehmänkaupat tämän episodin varjoon. Itsenäisyytemme irvikuvaksi sopii lopuksi lainata Ilta-Sanomien aihetta käsittelevän tekstin kaksi viimeistä virkettä:

Suomalaismepit ehdottivat, että kellojen siirtoa koskevaa direktiiviä muutettaisiin niin, että jäsenmaat voisivat itse valita käytäntönsä. Jatkossa ne maat, jotka haluavat siirtää kelloja, tekisivät sen edelleen samalla hetkellä, suomalaismepit ehdottivat.

Siinä on tunnelma kuin suomalaisedustajien matkalta Pietariin tsaaria tapaamaan – otetaanko vastaan, onko vastassa Aleksanteri vai Nikolai!




lauantai 28. lokakuuta 2017

Hyvä paha itsenäisyys


Toisille se suodaan ja toiset julistetaan rikollisiksi. Tarkoituksella unohdetaan, että valtiokokonaisuudet perustuvat aina väkivaltaan, käytännössä toteutettuun tai sillä uhkaamiseen. Paradoksaalisesti näkökulma muuttuu tarkasteltaessa, esiintyykö separatismia ideologisen vastustajamme leirissä vai ”omissa” joukoissamme.




Katalonian tapahtumat ovat ymmärrettävästi tällä hetkellä monien huulilla ja mielessä. Itsenäisyystaistelut Afrikassa tai Aasiassa ovat vuosikymmeniä herättäneet varsinkin vasemmistossa sympatialiikkeitä ja mystifisoineet Che Guevaran kaltaisia vallankumouksellisia eri puolilta maailmaa. Viime vuosisadan loppupuolella lännessä epäilemättä hierottiin käsiä innoissaan Neuvostoliiton hajotessa ja entisten neuvostotasavaltojen ja satelliittivaltioiden ponnistellessa kohti itsenäisyyttä, jonka monet niistä - in facto -  ovat nyttemmin Brysselille luovuttaneet tai ainakin sellaista tavoittelemassa.

Euvostoliittoa ovat ravistelleet viime vuosina vasallikansojen peräämät kansanäänestykset, jotka ovat olleet myrkkyä euvostopolitrukeillemme ja heidän perässähiihtäjilleen. Brysselin norsunluutornista on julistettu internatiomalistista yhteisvastuuta ja pyritty pakottamaan etenkin Puola ja Unkari ottamaan vastaan kansainvaelluksen hyöky. Niiden toteuttama käytännön itsenäisyys eli kieltäytyminen rajojensa avaamisesta on koettu liki kapinaksi Junckerin ja kumppaneiden esikunnissa. Suhtautuminen mielipiteeseen tulijoiden vastaanottamisesta on osoittanut selkeästi, mitä itsenäisyys todella merkitsee tai ei merkitse euvostovaltiossa.

Eipä tainnut tuo Suomenkaan itsenäistyminen mennä aivan laillisuuden kaavan mukaan? Euvosto-aikana
itsenäisyyden ilmentymät saattavat toisinaan näyttäytyä sangen merkillisinä...

Meillä Suomessa valmistaudutaan suuren itsenäisyysnäytelmän huipentumaan kuin se kuuluisa keisari ilman vaatteita. Lähes jokainen suomalaisille epämiellyttävä lakipykälä perustellaan direktiivillä, joka vaatii tekemään tätä ja tuota. Jos pääkonttorilta vuotaa esille jokin direktiivi, sitä kiiruhdetaan täällä pää märkänä toteuttamaan oli sitten kyseessä kuinka mielipuolinen oksennus tahansa. Euvosto-Suomen itsenäisyysjuhlinta vaikuttaa yhtä paradoksaaliselta kuin vanhojen neuvostotasavaltojen ”itsemääräämisoikeuden” korostaminen. Vuosi 1995 on ollut melkoinen viilto yhteiskuntaamme.

Euroopassakin on eri puolilla separatismin siemeniä. Toisinaan ne tuntuvat lähinnä ristiriitaisilta ja jopa järjettömiltä. Esimerkiksi Skotlannissa on koetettu Brexitin vanavedessä herätellä ”itsenäistymispyrkimyksiä” vain jotta se voisi liittyä takaisin Brysselin alamaiseksi. Espanjan suunnalla niin katalaaneista kuin baskeistakin on kirjoitettu jo vuosikymmeniä. Ilmeisesti sikäläinen valtiokokonaisuus on ollut jo ennen Euvostoliiton muodostamista pohjimmiltaa hatara. Vain pohtia voi, mitä olisikaan siellä käsissä, mikäli aikanaan Madridin alaisuudessa ollut Portugali ei olisi jo hyvissä ajoin päässyt irtautumaan.

Itsenäisyys on siis länsimaisen ajattelun paradoksaalisimpia käsitteitä. Toisaalta korostetaan itsemääräämisopikeutta aivan individiualismin mielettömimpiin asteisiin, mutta toisaalta valtaapitävien on pakko piiskata uppiniskaisia takaisin ruotuun. Espanjan sisäinen kuohunta ei tietenkään voi olla vain sen sisäinen asia, sillä Brysselin vasallivaltioiden mikään metakka ei voi olla muuta kuin virus liittovaltion kehossa. Kalergilaiset ovat pyrkineet kansainvaellusten kautta luomaan jonkinlaisen euvostoihmisen, mutta kehitys on jumittunut ikivanhoihin eurooppalaisiin kiistoihin. Mitä enemmän Brysselin koetaan pakottavan eurooppalaisia toimimaan omia etujaan vastaan sitä enemmän vastarintaelementit saavat polttoainetta. Jos vasallihallitukset palvelevat Brysselin oikkuja, vastarinta löytänee jalansijaa ikivanhoissa jakolinjoissa. Britanniassa toki kehitys on käynyt hiukan toisin federalistien pyrkiessä käyttämään Skotlantia hyväkseen.

Osa tämän hetken pakolaisongelmaa on myös Myanmarin Rohingya-vähemmistön tilanne, josta tuskin täysin puolueetonta näkökulmaa eteemme on tuotukaan. Joidenkin tietojen mukaan ongelma on ollut, ettei heitä ole tunnustettu Myanmarin kansalaisiksi ja toisaalta heidän on kerrottu tavoitelleen omaa valtiota. Asiaan tarkemmin perehtymättömän silmissä ongelma vaikuttaisi kuitenkin olevan vahvasti uskonnollisetninen yhteensovittumattomuus valtaväestön kanssa. Meidän euvostoliittolaisten tulisi erityisen tarkalla silmällä ja korvalla tutkailla asetelmaa jossa muslimit eli rohingyat eivät ole tulleet toimeen buddhalaisen valtaväestön kanssa. Nykyisen euvostoideologian mukaan ilmeisesti ristiriitoja muslimien ja valtauskontojen kanssa ei saa avoimesti käsitellä.


Ikivanhoista itsenäisyyspyrkimyksistä uhkaa tulla Brysselille samanlainen painajainen kuin kansanäänestyksistä, mikä sotii kansojen yhteisen marssin ideologiaa vastaan. Politrukeiltamme voi toki kysyä, kuinka he itsenäisyyden oikeastaan määrittelevät. Onko se kannatettavaa ainoastaan silloin kun se tukee valtaideologiaa ja pitää sisällään ainoastaan kanonisoitua liirumlaarumia. Pakon ja sanktioiden sijasta Euvostoliiton tulisi keskittyä palvelemaan kansojaan ja siten estämään vanhojen jakolinjojen repeäminen auki. Mikäli se ei siihen pysty niin kuin vahvasti vaikuttaa, lienee paikallaan todeta koko projekti pankkiirien luonnottomaksi imperiumiksi, jonka sortuminen on jo alkanut.





torstai 26. lokakuuta 2017

Jälleen pravdalainen lähetyskäsky


Tehkää Euroopan kaikki kansat Brysselin [Berliinin] alamaisiksi, laittakaa kaikki maksamaan veroa pankkiireille. Tällainen henki huokuu jälleen eräästä kolumnista, jonka on tällä kertaa julkaissut sen ”paremman” valtamedian edustaja Maikkari. Äyskähdyksen kirjoittaja kauhistelee mantereen aatteellista jakautumista niihin, jotka pyrkivät ajamaan oman valtionsa etua ja Brysselin kaitsemin lampaisiin. Kuten olettaa saattaa, kolumnisti kitisee tavanomaista liturgiaa ”demokratiasta”, ”ihmisoikeuksista” ja euvostoyhteistyöstä.



Mainittu kirjoitus henkii sitä, kuinka olemattomasti on federalistipiireissä opittu kuluneiden vuosien tapahtumista. Urautuneen kaavan mukaan maahanmuuttokriittisyyden ja ulkomaalaisvastaisuuden väliin juntataan yhtäsuuruusmerkki. Jo otsikoinnin huutelu Berliinin perään kuvastelee syvää ihailua Angela Merkeliä kohtaan. Vaikka Merkel on jo vuosia osoittautunut sekä haluttomaksi että kyvyttömäksi hallitsemaan maahanmuuttovirtoja, samainen Maikkarin kirjoittaja anelee ”Eurooppaa” rakentamaan uskottavaa konseptia moisen toteuttamiseksi. Koska euvostouskovaiset ovat omineet koko mantereen nimityksen itselleen, vaatimus sisältää taivaisiin asti kohoavan paradoksin.

Jo ilman maahanmuuttajien hallitsematonta ja käytännössä pidäkkeetöntä maahanmuuttoa, Euvostoliitto oli vaikeuksissa oman poliittisen valuuttansa kanssa. Muun muassa Kreikan valuuttakriisi ja Ukrainalle myönnetyt jättilainat/-lahjoitukset ovat vain sopivasti kadonneet ihmisvyöryn ja ”kotouttamisen” taakse. Hollanti aikanaan vastusti  Euvostoliiton ja Ukrainan assosiaatiosopimusta. Kun kolumnisti kirjoittaa, että ”erityisesti Saksan on viimeinkin ymmärrettävä, että nihilistinen budjettikuri nakertaa liian monien tavallisten eurooppalaisten uskoa euroon ja euroalueeseen. Heidän näkökulmastaan hyvinvointikuilu on kasvanut ylittämättömäksi. Rahaliitolla pitää olla talouskriiseihin muitakin vastauksia kuin säästöt, kuristavat talousuudistukset tai viimeisellä viivalla Euroopan keskuspankin ylihöveli rahapolitiikka”, hän tulee kirjanneensa koko liittovaltion perusongelman. Itsenäisyyden perusajatus on ollut päätäntävallan ja käytännön vastuun saaminen mahdollisemman lähelle ja personoitavaksi. Ylikansallinen ja ultrabyrokraattinen Euvostoliitto on juuri sellainen tarkastajien ja komissaarien kasvoton armeija, jonka mahdollisimman monen luulisi pysyvän etäällä elämänpiiristään.

Äskettäin saimme lukea suomalaisesta karjatilallisesta, joka on uupunut ja luovuttanut byrokratian edessä. Lyhyesti sanottuna hän ei ole nähnyt eläinsuojelullisesti perustelluksi koettaa kiinnittää yhä uudestaan lihakarjansa repaleisiin korviin euvostolainsäädännön vaatimia korvamerkkejä. Näin ollen eläimet ovat päätyneet siirtokieltoon ja lisääntyneet hallitsemattomasti. Jopa viranomaiset ja heidän lakeijansa Ylenanto ovat myöntäneet muun muassa tuon korvamerkkisäännön järjettömyyden, mutta lakia on noudatettava, koska se on säädetty. Toki osa toimista johtuu täkäläisten ääriuskollisten brysselinpalvelijoiden omatomisesta virkainnosta, mutta se tuskin häivyttää direktiivinviilaajien syyllisyyttä ja kohtuuttomuutta. Vieläkö ihmetellään esimerkiksi Saksassa 1930- ja 1940- luvulla olleita julmia lakeja?

Aina löytyy niitä, jotka toimivat epäinhimillisesti ja järjettömästikin, koska sellainen on mahdollista.

Maikkarin kolumnin perusajatuksena oleva syvä euvostousko vuodattuu toteamukseen, ettei Euvostoliitolla ole tulevaisuutta ilman entistä mittavampaa yhteisvastuuta. Miksi pitäisikään? Tämän euvostoaatteen julistaja leväyttää eteemme huolensa  euvostotulevaisuudesta täysin sivuuttaen vasallivaltioiden jo vuosia sitten esimerkiksi euron säilyttämiseksi tekemät sitoumukset ja velkaantumisen niin pankkiirien kuin pakolaisbisneksestä rikastuvien poliitikkojen ja suoranaisen mafiatoiminnan ylläpitämiseksi. Kuluneita vuosia pohtiessa ja synkkää tulevaisuutta tähyillessä yhä useamman pitäisi sen sijaan kysellä, mikä oikeutus ja luonnonlaki lopulta Brysselin/Berliinin imperiumin takana lopulta olisi. Mikäli rauha on turvallisuutta ja harmoniaa, kaikkein suurin euvostomyytti rauhanprojektista on jo selkeästi ajanut karille. Asiaa voisi kysyä vaikka Lontoosta, Pariisista, Nizzasta ja lukemattomista mista paikoista.

Eipä käsittelemästäni euvostoliittolaisesta ideologiaohjauksesta puutu pakollinen hyökkäys Brexitiä tai Donald Trumpia vastaan. Toki se tuodaan julki tässä tapauksessa sangen laimeasti esittämällä ikään kuin sekä brittien euvostoero tai Trumpi-ilmiö ei olisi suoranaista reaktiota globalismia ja euvostoideologiaa vastaan. Nämä valtamediaan kirjoittavat euvostouskovaiset toimittelijat tuntisivat epäilemättä olonsa kotoisaksi jossain Pohjois-Korean kaltaisessa valtiossa, jonka valtakunnanideologia on äärimmäisin keinoin turvattua vailla häiritseviä toisinajattelijoita.

Valtamedia on jälleen esittänyt taisteluhuutonsa ja huutanut Berliiniä avukseen.





maanantai 23. lokakuuta 2017

Kansanäänestysten vyöry


Jo vuosia euvostoeliitti on taistellut kynsin ja hampain vasallivaltioidensa kansanäänestyksiä vastaan. Vanhat herrat ja rouvat Brysselin saleissa joutuvat kuitenkin yhä uudelleen ja uudelleen tukahduttamaan uppiniskaisten alamaisten pyrkimyksiä pyristellä tasapäistämistä ja uuden euvostoihmisen luomista vastaan. Näin euvostouskoisten mittava ihmiskoe ja liittovaltiokiihko on sikälikin ällistyttävää, että keskuudessamme on yhä viimeisiä niistä, jotka joutuivat viettämään parhaat vuotensa taistelemassa Euroopan yhteisen, autoritaarisen hallinnon alle asettamista vastaan. Iiki täydellistä piittaamattomuutta historiasta on osoittanut väestönvaihto aikana, jolloin edes alkuperäiset asukkaat eivät ole hitsautuneet yhdeksi kokonaisuudeksi.


Ajatus Euroopan Yhdysvalloista olisi saattanut olla loistava ajatus, mikäli Eurooppa olisi ollut tyhjä tai alkuperäiset asukkaat intiaanien tapaan täysin nujerrettuja. Manner on kuitenkin jo jakautunut lombardeihin, katalonialaisiin, baskeihin ja ties mitä kaikkia meitä täällä jo asuukaan – jopa suomalaisia, joiden historia kansana on tahdottu viime aikoina monen partasuun ja yliopistopiltin taholta kieltää. Hollannissakin on saatu kokea, mitä merkitsee olla vasallina eri mieltä Brysselin kanssa. Kuuluminen historiallisiin kansankokonaisuuksiin on kuitenkin olennainen osa perintöämme esi-isiemme ketjussa. Keinotekoinen maahanmuutto ja liki stalinismia muistuttava kansojensiirto sotii kaikella tavalla tätä perintöä vastaan ja on siis ottanut avukseen sylikoiran lailla lipovat oppineet, jotka joutuvat hännystelemään mesenaatejaan ansaitakseen elantonsa niin kuin iät ja ajat on ollut liian usein ollut tapana.

Ironiaa on se, että heti alussa Bryssel otti kansanäänestyksiin kielteisen kannan sen sijaan, että olisi lähtenyt aidosti uudistamaan tavoitteitaan tai edes toimintatapojaan. Sen sijaan ensimmäiset äänestykset pakkouusittiin, kunnes pääkallonpaikalta vaaditut lakimuutokset ja liityntäsopimukset oli ajettu läpi. Olisi liian helppohintaista syyttää esimerkiksi Italiaa tai Espanjaa jäytäviä ideologistaloudellisia jakolinjoja vain yksittäisten alueiden itsekkyydeksi ja solidaarisuuden puutteeksi suhteessa köyhiin periferioihin. Silmäys historiaan osoittaa, kuinka myöhäisessä vaiheessa esimerkiksi nykyinen Italia on yhdistynyt saman hallinnon alle. Vielä kansallisvaltion puitteissa eritahtisten alueiden kokonaisuus on jollain lailla pysynyt koossa, mutta viimeistään Brysselin globaali taakanjakopolitiikka ja rajaton pankkiirien tukeminen on ylittämässä kriittistä massaa.

Paradoksina on kuvitella mantereenlaajuisen imperiumin syntyvän väkivallatta tai pysyvän kasassa vailla piiskaa. Euroopan kansat ovat paljolti huomaamattaan olleet jo vuosikausia sodassa rahaeliittiä vastaan joutumalla alistumaan pitkälti muutoksiin ja velvoitteisiin, joita varten olisi ennen tarvittu avoimia sotatoimia. Ajatellaanpa vaikka omasta rahasta luopumista, verotusoikeuden vähittäistä luovuttamista maan rajojen ulkopuolella tai loputtoman ihmisvirran asuttamista kantaväestön keskuuteen täysin riippumatta vallitsevasta työllisyys- ja asuntotilanteesta. Samalla Bryssel on uhkaillut ennen suvereeneja valtioita rangaistuksilla, mikäli nämä eivät ole avanneet rajojaan kansainvaelluksille. Kornein ilmentymä rajattomassa maailmassa on ollut tietty väkivallan ja turvattomuuden hyväksyminen osaksi arkea. Tämä kaikki on näyttäytynyt yhä selkeämmin ylhäältä johdetuksi toiminnaksi, jonka toteuttajat on palkittu komeilla komissaarien ja pankinjohtajien viroilla kaukana omasta kansastaan. Jotkut toki ovat joutuneet pettymään huolimatta palveluksistaan pääkonttorille.

Eurooppa olisi ollut katastrofissa jo pelkän euronsa ja kasvavan työttömyytensä vuoksi ilman siirtolaisvyöryäkin. Jos mantereen kehityksen olisi määrä johtaa yhteen euvostokansaan, aikaa kuluisi satoja vuosia lisää, muussa tapauksessa Euvostoliitolla on edessä stalinismin kaltainen väkivallan kausi, joka ei suinkaan pelkästään tarkoita avoimien sotatoimien kaltaista väkivaltahallintoa. Joka tapauksessa Bryssel on jo osoittanut täydellisen kyvyttömyytensä ottaa vastaan kansanäänestysten aallon. Nykyisellään Komission politbyroo on liiaksi oman valtansa ja ainoaksi oikeaksi kokemansa ideologian sokaisema uskollisen median takoessa tahtia muun muassa syyttämällä esimerkiksi Venäjää kaikista agendan kohtaamista vastoinkäymisistä. Erehtymättömyyttä ei ole edes Brysselissä ja sen johtoideologiassa, ja sen tunnustaminen olisi tie kohti kansanäänestysten kierteen ratkaisemista.