perjantai 13. tammikuuta 2017

Ajatuskriminologinen katsaus IV


Ameeba nimeltä vihapuhejahti


Eräs ameebalaji tarttuu nenästä, syö aivot elävältä 2 viikossa ja tappaa 100% uhreista. Muuan suvaitsevaiston lempilapsi sen sijaan tarttuu kantajansa ajatuksiin ja nakertaa vähä vähältä todellisuudentajua ja saa aikaan vainoharhaista agressiivisuutta toisinajattelijoita kohtaan. Lopputuloksena on lähes raivopäinen väärinajattelijoiden vainoaminen ja ympäristön realistisen havainnoitsemisen sammuminen. Kyseessä on ameebamaisesti yhteiskuntaamme levittäytynyt pelko vihapuheesta.

Méningo-encéphalite_amibienne_primitive / Naegleria fowleri. Tappava yksisoluisten eliöiden viljelmä.
Kuva: Wikimedia Commons / CDC / Govinda S. Visvesvara

Liki väsymiseen asti olemme saaneet valtamediasta seurata Hakkaraisen ja kumppaneiden suustaan suoltamista kielletyistä sanoista. Tietyn uskontokunnan edustajien ohjatessa rekan toisensa jälkeen viattomaan väkijoukkoon tapauksista uutisointi on tehtävä kieli keskellä suuta. Turvallisin tapa on vain kirjoittaa rekoista, jotka tuon tuostakin tempautuvat ihmisten keskelle. Mikäli tapauksiin liittyneistä väkivaltaa ja vainoa paenneista poloisista on pakko teon tekijöinä kirjoittaa, kuuluu sääntökirjaan vuodattaa myötätuntoa henkisistä kärsimyksistä ja mielenterveydellisistä häiriöistä.

Vaikka tulijoiden uskonnon aatteellisen perustan muodostaa hallitsevan aseman saavuttaminen, vihapuhejahti-ameeban sairastuttamat reagoivat kerta kerralta rajummin kansainvaellusten kielteisten seurausten käsittelemiseen. Semanttisesta saivartelusta on kehittymässä uusi taiteenlajinsa samoin kuin oman ”hyveellisyytensä” todistelusta varmin tie saavuttaa oma viisitoista minuuttiansa julkisuudessa. Äskettäin televisiossa muuan dokumenttiohjaaja koetti ottaa askeleen lähemmäksi muukalaisvihamielisiksi ja rasistisiksi koettuja vihapuhujia toteamalla näiden kokevan tulleensa osattomiksi yhteiskunnassa. Lausumattomana kysymyksenä jäi väreilemään, mitä osattomuuden kokemuksen korjaamiseksi olisi tehtävä. Samoin vaiettiin kuin muuri osattomuuden konkretiasta. Eipä mainittu esimerkiksi tilannetta asuntomarkkinoilla keinotekoisesti luodun asunnonhakijamassan kamppaillessa jo ennestään epäterveesti tarjotuista asunnoista, avustuksista ja tietenkin työpaikoista. Syksyllä eräässä kaupungissa esimerkiksi esiteltiin ylpeästi, kuinka turvapaikanhakijat pääsivät tutustumaan työelämään alun perin koululaisille tarkoitetun TET-järjestelmän kautta paikallisessa kauppaliikkeessä. Entä sitten ne koululaiset? Jos yksinkertaisimmat aputyöt on jaettava muukalaisille, mihin työnnetään niitä aiemmin tarvinneet kantasuomalaiset? Insinöörikursseilleko? Ai niin, koulutusjärjestelmäkin on murroksessa.

Britannian sisäministeri Amber Rudd on joutunut
vihapuhesyytösten kohteeksi puolustettuaan
puheessaan brittiläisten työntekijöiden oikeuksia
vierastyöläisiä vastaan.
Vihapuhejahti-saastutettu suorastaan hekumoi, mikäli poliitikko erehtyy puolustamaan omaa kansaansa niin kuin konservatiivinen sisäministeri Amber Rudd taannoin Britanniassa [Independent / Guardian]. Ministerin synti oli vaatia aiempaa tiukempia sääntöjä maahan saapuville vierastyöläisille. Ajatuksena on ollut turvata työpaikat briteille itselleen. Moinen hirvittävä ajatus on sittemmin saanut erään Oxfordin professorin lähtemään sotajalalle ja vaatimaan ministerin puheen käsittelemistä vihatapauksena. Ministeri Rudd on erehtynyt lausumaan muun muassa:

Tahdon että tarkastelemme uudestaan, tarjoaako maahanmuuttojärjestelmämme liike-elämällemme oikeat kannustimet investoida brittiläisiin työntekijöihin.”

Ja edelleen:

Tulemme pian konsultoimaan seuraavista tarvittavista toimista maahanmuuton säätelemiseksi. Käymme läpi työn ja opiskelun reitit. Tähän sisältyy vaatimus kiristää testejä, joita yritysten on tehtävä ennen ulkomailta rekrytointia. Liike-elämä on ollut elpymässä tässä maassa, jossa työllisyys on ennätystasolla.

Meidän täytyy kuitenkin tehdä enemmän, jotta kaikki britit saavat elämässä tarvitsemiaan mahdollisuuksia. Testin tulisi varmistaa, että tänne tulevat ihmiset täyttävät työmarkkinoiden aukot ottamatta työpaikkoja, joita britit voisivat tehdä.

Kuten todettua kansansa tulevaisuutta ja hyvinvointia puolustaneen konservatiivipoliitikon puhe ei kelvannut yliopistoprofessorille, joka kiiruhti sen tuomitsemaan edes kuulematta itse puhetta. Tuolle kirjanoppineelle riitti kuulemma pelkkä puheen luonnos. Mieleeni tulee vuosien takaa kiihkouskovaisten tuomio elokuvalle Kristuksen viimeiset kiusaukset, jota kiirehdittiin tuomitsemaan pelkät käsikirjoitusotteet hyppysissä.

Mainittu professori Silver on ilmeisesti profiloitumassa saarivaltakunnan pääinkvisiittoriksi ajatusrikollisten jahtaamisessa tartuttuaan myös pääministeri Theresa Mayn julkilausumiin. Vaikka häntä on toki arvosteltukin, hännystelijöitäkin löytyy verraten ministerin puhetta jopa Mein Kampfiin! Jotta voimme asettaa ministerin puheet oikeisiin mittasuhteisiin, meidän on muistettava se sekasorto, mihin brittiläinen yhteiskunta on muukalaisvyöryssä ja islamisaation kautta viime vuosikymmeninä joutunut. Lontoo alkaa olla jo enemmän oma merkillinen muukalaisvaltionsa kuin osa Britanniaa. Äskettäin on myös kerrottu brittivankiloista [Express / Daily Mail], joissa islamistijengit terrorisoivat pakkokäännyttäen. Silti vihapuheprofessorien annetaan julistaa omaa sanomaansa. Jos he ovat huolissaan ainoastaan yhteiskunnan tukeman humanistieliitin kansainvälisistä työurista, voimme todeta tarpeellisten tiedemiesten aina löytävän tukijansa. Muuten yleisellä tasolla esimerkiksi putkimies on aina nukkekotitohtoria tärkeämpi.

Ameeba leviää niin kauan kunnes jostain nousee esille tarpeeksi monta suoraselkäistä kansalaista julistamaan, että jo riittää. Rikollisia ja rikollisia uhkauksia varten on jo olemassa lainsäädäntönsä. Sitä ei saa venyttää ja tulkita poliittisuskonnollisista lähtökohdista. Muuten alistumme henkisen ja uskonnollisen diktatuurin ikeeseen.



tiistai 10. tammikuuta 2017

Sodan satuttamat


Tuli katsottua Dokumenttiprojekti Sodan murtamat. Sietäisi jokaisen katsoa, jotta ymmärtäisi sotaa käytävän sitten vielä vuosikymmenet aseiden vaiettua.

Haavoittunut suomalainen Vuokkiniemessa 1941
Kuva: SA-kuvat

Veteraanien lasten kertomukset ovat karua kuultavaa. Samalla ne selittävät paljon nykyisen Suomen luonteenlaadusta. Samalla tavalla toki kautta maailmansotien auraaman Euroopan vaikutukset ovat olleet ylisukupolvisia. Varmaan jokaisessa suvussa on ollut asioita, joista ei ole puhuttu, ainakaan kuiskauksia äänekkäämmin. Media nyttemmin on pitänyt huolta suuren kuvan esille tuomisesta eli että ensin sodassa olleita halveksittiin ja vasta viime vuosina arvostus on noussut. Enimmäkseen aivan liian myöhään.

Sodissa tiivistyy ihmisen pahuus. Valitettavasti ilkeämielisyyttä, vihaa ja toisen halveksimista ei voi riisua yltään ahdistavan epämukavan takin lailla. Syyllisyys jahtaa ihmistä niin kuin dokumentissa kuvattua sotilasta, joka oli paininut henkensä edestä viimein puukottaen vastustajaansa, jonka joukkueenjohtaja sitten lopulta ampui. Oman kuolemansa vaivoin välttänyt siis kantoi huonoa omaatuntoa siitä, ettei ollut ottanut vastustajaansa vangiksi. Epäröinti olisi varmasti tiennyt omaa menehtymistä. Vaikuttava oli myös erään sodanjälkeisen lapsen kuvaus siitä, kuinka rääväsuu oli haastanut sotainvalidi-isää tappeluun.

Noidenko vuoksi mä oon tapellu?

Vaikuttava kertomus menneiltä vuosikymmeniltä jäisi merkitykseltään torsoksi ellemme pysähdy miettimään tuota kysymystä. Kenen vuoksi sodimme? Sotia käydään jatkuvasti. Meilläkin on havaittavissa suoranaista sotahysterian lietsomista. Toinen maailmansota oli vielä tietyssä mielessä ”puhdas” sota, koska vastapuolelta oli selkesäti osoitettavissa aate, jota vastaan käydä ja vapauttaa miehitetyt maat. Nykypäivänä pankkiirien valta on entistä selkeämpi, valuuttakurssien hallintaa ei edes yritetä enää salata. Entistä paljaammin sodat ovat nyt pankkiirien sotia.

Yhdysvallat on viime vuosina ollut etunenässä sorkkimassa muun muassa Lähi-Idän diktatuurimaiden hallintoja päätyen loputtomiin sotiin. Irakista ei tainnut löytyä niin kutsuttuja joukkotuhoaseita, vaikka arvovaltaisilta tahoilta niin etukäteen väitettiin. Gaddafi piti kaataa, vaikka jonkinlainen kauhun tasapaino Libyan ja lännen välillä oli jo löytymässä. Samalla tolkuton määrä amerikkalaisia on vammautunut aivan yllä mainitun suomalaisdokumentin tapaan. Muistan hyvin amerikkalaiselokuvan kymmenen vuoden takaa, In the Valley of Elah, jossa Tommy Lee Jonesin esittämä eläkkeelle jäänyt sotilaspoliisi päätyy selvittämään sotaveteraanipoikansa kuolemaa. Kyseinen elokuva on karuimpia koskaan näkemiäni amerikkalaiselokuvia. Siinä uurteet näkyvät säälittä väsyneen oloisen Jonesin kasvoilla hänen liikkuessaan nuhraantuneessa lähiössä yhdysvaltalaisen sotilasalueen takamailla. Kaukana ovat keskivertoisen jenkkileffan siloitellut maisemat alettaessa kuvata keikan toisensa jälkeen Lähi-Itään tehneiden sotilaiden ja näiden perheiden kurimusta.

Tylynä leikkauksena viime päiviin voimme pitää uutisointia Floridan ampujasta. Entinen sotilas oli kotiutunut vasta viime vuonna. Sivulliset etäällä tuskin koskaan saavat tietää tapahtumien kaikkia osasia, mutta sotilastausta kertoo jo paljon. Yhdysvalloissakin on lukemattomia veteraaneja, jotka kysyvät, kenen vuoksi he lopultakin ovat tapelleet kaukaisella aavikolla. Yhtään sinänsä hyväksymättä diktatuurimaiden sortotoimia niissä vallinneita ankaria olosuhteita on voinut ymmärtää sikäläistä kulttuuritaustaa vasten. Ei tarvitse kuin vilkaista Libyan, Syyrian, Irakin ja Afganistanin nykyistä tilannetta pohtiakseen niin sanotun demokratian pakkosyötön mielettömyyttä. Rahamiehet eivät tietenkään ole olleet niin tyhmiä, että olisivat luulleetkaan arabien ryhtyvän kristillisistä arvoista pohjaavan demokratiakäsityksen tukijoiksi. Heillä ovat olleet mielessään muun muassa Irakin öljyvarat. Demokratiahössötys on ollut typeriä Hollywood-näyttelijättäriä ynnä muita älykköinä itseään pitäneitä varten.

Likaisen työn ovat tehneet ne, joilla ei ole ollut varaa olla lähtemättä sotaan sekä tietenkin jotkut, jotka ovat kuvitelleet lähtevänsä sankaritekoja tekemään.

Sotiminen suorittavalla tasolla on primitiivireaktiota paljaimmillaan. Suhtautuminen taisteluissa niin henkisesti kuin fyysisesti vammautuneita kohtaan puolestaan edustaa raa´alla tavalla ihmiskunnan suorituskeskeistä aatemaailmaa. Vaikka vertaaminen nykyiseen työelämään saattaa tässä yhteydessä kalskahtaa kornilta, monta kertaa on noussut mieleen, että moderni työelämä on täyttä henkistä sodankäyntiä, jossa arvoton rivityöntekijä säälittä muserretaan. Kansat ja kansanryhmät kamppailevat kiihtyvällä tavalla resursseista ja työtilaisuuksista. Samalla kelpaamattomat joutuvat armottoman painostuksen ja syyllistämisen kohteiksi, vaikka juuri heidät on ilman omaa syytä kehityksen nimissä siirretty ennen aikojaan pois sorvin ääreltä. Viimeisellä rajalla odottaa sitten avoin konflikti, fyysinen lihamylly.

Sodan murtamat on syytä katsoa tarkalla silmällä ja korvalla. Etenkin on syytä esittää tärkeä kysymys siitä, kenen asialle meitä ollaan valmiita seuraavaksi houkuttelemaan. Sota ei ikinä lopu aseiden vaietessa. Se jatkuu viimeiseen hengenvetoon.


torstai 5. tammikuuta 2017

Sähköpula?


Energia-alan rusinapulla uhkaa takertua kurkkuun


Muutaman päivän pakkanen ja lumipyry osoittavat, ettei elämä pohjoisessa ole pelkkää pörssipeliä. Liikenneväylien pitäminen kulkukelpoisina tai kotien lämpiminä ei saisi olla pelureiden käsissä. Kulutushuippuja ei voi määrittää ennakolta, vaikka kalenterin mukaan niitä saattaa sentään arvioida. Insinöörien hekumoidessa täysin sähköistetystä maailmasta luonto elää oman mielensä mukaan.



Rajanveto yhteiskunnan velvollisuuksien ja yksityisen sektorin välillä on vahvan ideologinen. Viime vuosikymmeninä energiantuottaminen on siirretty kunnallisilta toimijoilta yksityisille yhtiöille, joiden luonnolliset tulostavoitteet ohjaavat investointitoimintaa. Yle välitti viimeksi eilen tietoa siitä, että yhtiöt ovat suuntautumassa pelkkiin lämpölaitoksiin. Silti liki 30 prosenttia sähköstämme on tuotettu viime päivinä ebergiayhtiöiden kaukolämpövoimaloissa ja teollisuuden yhteistuotantolaitoksissa, niin kuin Yle kirjoittaa.

Hyvillä keleillä on helppoa vaatia yhteiskuntaa hellittämään otettaan infrasta, mutta pakkasten kiristyessä energiayhtiön toimitusjohtaja ilmoittaa, ettei ala kanna yksin vastuuta mahdollisesta sähköpulasta. Toki taustalla on myös idealistien maailmanparantajien jeesustelu päästökaupan osalta, joka ei ole voinut olla vaikuttamatta käytettäviin voimaloihin. Silti energiapomojen puheet liian alhaisista sähköpörssihinnoista investointihaluttomuuden taustalla kalskahtavat ontoilta siirto- ja kulutusmaksujensa kanssa tuskailevan kuluttajan korvissa. Tavallinen tallaaja kun nimittäin joutuu maksamaan pääsääntöisesti yhä enemmän riippumatta oman kulutuksensa tasosta. Energia-alan ongelmien tulisi olla varoittava esimerkki infran yksityistämisen seurauksista.

En epäile sähköpulan mahdollisuuden suuruutta aikana, jolloin oviakaan ei kohta saa auki ilman johtoa seinässä. Ylenkin jutun päättäminen Olkiluoto Kolmoseen tuo silti mieleen vahvan tendenssin nostaa juuri suuret ydinvoimayksiköt messiaanisen pelastajan asemaan aikana, jolloin vaihtoehtoenergia tuulipropellien muodossa on kerännyt tuntuvasti huonoa karmaa. Joka tapauksessa kuluttajan mieleen on kylvetty epäillyksen siemen.

Helsingin Sanomien vastaava artikkeli samalta päivältä onkin Yleä luottavaisempi sähkön suhteen, vaikka sekin varoittaa kulutushuipuista. Oma lukunsa on tietenkin energiaomavaraisuuden olemattomuus, riippuvaisuus tuontienergiasta. Tuotannon keskittyessä yhä suurempiin yksiköihin pienten maakunnallisten toimijoiden tai jopa kotitaloustuotannon sijasta korostaa väistämättä häiriöiden mahdollisuutta ja väistämättömyyttä. Hyvin on mielessäni Euroopan Unionin hätä halvoista kiinalaisista aurinkopaneeleista. Kiinalaisten suostuttua aikanaan hiukan nostamaan hintoja eurooppalaiset valmistajat kiirehtivät jälleen hekin nostamaan hintojaan. Kaikkia pienvoimaloita tulisi jollain lailla tukea tuotannon hajauttamisen takaamiseksi, eikä antaa tekniikan joutua kauppasotien välineeksi. Mikäli tuulivoima ei ole ratkaisu, ei ole syytä juuttua siihen. Hiukan varttuneempana hallintoalamaisena muistan toki, ettei aina tarvittu elämän joka asiaan sähköä. Siinä mielessä pitäisi säilyttää jonkinlainen kyky ottaa käteensä ruutupaperi ja kynä – vaikkapa sitten kynttilän valossa. Omakotitaloissa itsenäinen lämmitysuuni olisi ehdoton kerrostalojen muuttuessa keskuslämmitysaikana kuolemanloukuiksi.

Niin, ja sähkön loppuessa ja pakkasen paukkuessa päästörajoituspapereilla kelpaa lähinnä sytyttää saunanpesä.



keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Protektionismilla on puolensa


Maailmanpolitiikassa nostaa nyt päätään mörkö nimeltä protektionismi. Yhdysvaltain tuleva presidentti on saanut valtavasti palstatilaa jo ennen astumistaan virkaansa. Voimme vain kuvitella tekstin vyöryä muutama viikko myöhemmin. Olennainen osa mielensäpahoittajien kammoamaa poliittista ilmastoa on ollut globalismin autuuden asettaminen epäilyksenalaiseksi. Nopeimmat ovat jo ehtineet lausua sanasensa kansallisen talouden korjausliikkeestä, jota herra Trump on vaalilupaustensa mukaisesti ilmeisesti ryhtynyt toteuttamaan niin maanittelemalla kuin uhkailemalla yhdysvaltalaista teollisuutta säilyttämään tuotantoaan kotimaassa.

Shenzhen, saasteita liikenneruuhkaa joulukuussa 2007. Maailmanvaltiossa raaka-aineita ja lopputuotteita
ihmisistä puhumattakaan kuljetetaan edes takaisin yhä pidempiä matkoja. Myöstyöntekijät joutuvat
matkustamaan yhä kauemmaksi ansionsa perässä, vaikka tekniikan väitettiin vapauttavan meidät ajan ja
etenkin paikan vaatimuksista. Meuhkattaessa elämän tuottamasta hiilijalanjäljestä tiedostavien ihmisten 
luulisi vaativan käytännön toimenpiteitä lähituotannon puolesta. Käytännössä se vaatisi tiettyjä
protektionismiksi tulkittuja päätöksiä ja joissain tapauksissa omasta elintasosta tinkimistä.
Kuva Wikimedia Commons

Muun muassa blogisti Professori ottaa tarkastelunsa alle Helsingin Sanomat, joka väittää Trumpin saaneen erävoiton taistelussa gobalisaatiota vastaan, koska muuan autotehdas on perunut miljarditehtaan Meksikossa ja investoi Yhdysvaltoihin. Jättimäinen autoteollisuus on toki levittäytynyt niin kansainväliseksi, ettei kehityksen pyörää voi kääntää täysin takaisin kotimaan kamaralle. Jotain silti liittovaltion päämies voi työttömien kansalaistensa eteen yrittää tehdä. Myös sikäläinen lentokoneteollisuus on saanut tuta tulevan presidentin arvostelun muun muassa lentokonetilausten arvon ryöstäydyttyä käsistä.

Trump on niin ikään vaatinut Applea valmistamaan puhelimensa Yhdysvalloissa. Arvostelijat ovat huomauttaneet yhtiön vain tilaavan tuotteensa ulkomaalaisilta alihankkijoilta. Trumpin viesti tarkoittaneekin siis, että alihankkijoita tulisi synnyttää Yhdysvalloissa.

Muun muassa Professori tunnustautuu kuuluvansa niihin, jotka suhtautuvat nuivasti ”kaupallisen globalisaation vastaisiin linjauksiin”. Hän ottaa esille muun muassa Suomen, jonka ei katso pienenä talousalueena pitämään yllä elintasoaan pelkkien sisämarkkinoiden varassa. Tässä tulemme ensimmäiseen näköharhaan vallinnutta globalisaatiokehitystä arvioitaessa. Antautuessaan Brysselin pankkiirien kynnysmatoksi Suomikin on ajautunut tilanteeseen, jossa velkarahalla tekohengitetyt kotimaiset markkinat ovat pitäneet talouden päätä jollain lailla pinnalla. Telakkateollisuuden viime aikoina saamat tilaukset eivät yksin kykene kannattelemaan koko maata. Yhteinen eu-politiikka on ajanut meidät myös poliittiseen kauppasotaan suuren itäisen naapurin kanssa.

Mitä hyötyä suomalaiselle vientiteollisuudelle tai sen kautta kotimaiselle yhteiskunnalle on ollut globalisaation nimissä sallia esimerkiksi tekstiiliteollisuuden valua lähes tyystin ulkomaille?

Suojellakseen kotimarkkinoita suomalaisten poliitikkojen olisi siis ollut syytä rajoittaa yhteistyö Brysselin kanssa minimiin, säilyttää päätösvalta kotimaassa. Meidän ei tietenkään ole järkevää pyrkiä tuottamaan kaikkea itse, vaan keskittyä tyydyttämään sitä kysyntää, johon on järkevää vastata itse. Paljon tietotaitoa ja ihmisten työpanoksia on menetetty luovuttamalla tuotantoa ulkomaille.

Globalisaation ymmärtäminen rauhan ylläpitäjänä esimerkiksi Euvostoliiton hahmossa on yksi suurimmista harhoista, joita yllemme on heitetty. Olen jo monta kertaa todennut, että eu:n nimissä vasallivaltiot on houkuteltu toteuttamaan lainsäädännössään ja itsemääräämisoikeutensa suhteen sellaisia muutoksia, jotka vielä joitain vuosikymmeniä sitten olisivat väistämättä ajaneet sotaan. Koska fyysinen sota on ainoastaan taloudellisen kilpailun brutaalein aste, voimme todeta avointen konfliktien Balkania lukuunottamatta viime vuosikymmeninä olleen Eurooppaa hallinneille piireille pelkästään epätarkoituksenmukaista. EU ei ole siis säästänyt meitä sodalta sinänsä vaan toteuttanut sotien päämääriä kabinettipäätöksillä.  Toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakennuksen rinnalla paikkoja hajoittavia sotia on voitu käydä kolmansissa maissa. Ja onhan niitä siellä sitten käytykin.

Emme voi syyttää kaikesta poliitikkoja. Inhimillinen laiskuus ja mukavuudenhalu ovat siloittaneet tietä keinotekoisten tarpeiden synnyttämiselle. Yhdessä talousihmisten kekseliäisyyden kanssa arkielämän kustannuksia on kasvatettu elintason kohottamisen nimissä. Koska lähes jokainen yhteiskunnan ylläpitämä toiminto tarpeellisuuden arvioimisen sijaan on pyritty yksityistämään, on luotu lukemattomia välikäsiä, jotka tahtovat rahastaa poloista hallintoalamaista, jonka verotaakka ei suinkaan käytännössä ole laskenut. Valtiollisen verottajan tilalle ovat astuneet niin terveydenhuollon kuin logistiikankin läänitysten haltijat. Postin nykyisen täydellisen onneton tilanne ja liikennemäärärahojen perinpohjainen riittämättömyys riittänevät esimerkeiksi.

Globalisaatio on nykypäivän tiedostaville massoille musertava, sokea piste. Kuuroille korville tuntuvat kaikuvan varoittavat huudot kansainvaellusten tuhoisista vaikutuksista ekologialle. Väestönkasvun hillitsemiseen tulisi suhtautua yhtä suurella ponnekkuudella kuin vaikutuksiltaan ristiriitaisten ilmastotavoitteiden runnomiseen läpi. Koska automatisoitu yhteiskunta tarvitsee entistä vähemmän suorittavan ihmismassan työpanosta, koko työn käsite ja väestömäärän merkitys tulisi kyetä arvioimaan kokonaan uudelleen vailla mitään uskonnollisten tapojen painolastia ennen kuin millään lailla edettäisiin globalistisen idealismin tiellä. Elleivät tietyt uskonnolliset piirit kykene astumaan nykyvuosituhannelle, niiden ”ymmärtäminen” tulisi lopettaa, jos välttämättä tahdotaan kansainvälistä kanssakäymistä.

Globalisaatio on luonut myös harhan ravintotuotantoomme. Vihreitä kaupunkilaisia on vuosikaudet ilkuttu toteamalla heidän uskovan sähkön syntyvän seinässä. Samalla lailla voisi väittää yhä useamman uskovan leivän – tai minkä tahansa eksoottisen eineksen - ilmestyvän tyhjästä kaupan hyllyille. Messutessaan muun muassa maataloustukia vastaan väki keskittyy mölyämään seurauksista syihin puuttumatta. Osana globaaleja markkinoita Suomenkin viljelijät on ajettu samaan karsinaan etelän oliivinviljelijöiden tai viljavien lakeuksien korjaajien kanssa. Normaaleissa, häiriöttömissä oloissa vilja virtaa etelästä, mutta poikkeusolojen kohdatessa tarvitaan kotimaista tuotantoa [Nälänhätä Suomeen?], joka on selvinnyt hengissä myös lihavina vuosina. Osana mannermaista tuotantokokonaisuutta, kansallisten erityispiirteiden mukaisen tuotannon säilyttämistä joudutaan taiteilemaan suotuisampien olosuhteiden tuottajien kanssa. Ilman vahvaa kansallista päätäntävaltaa epäterveisiinkään ilmiöihin on hankala puuttua takertumatta monikansalliseen kissanhännänvetoon. Neuvostoliiton kaatuessa Baltian maita haukuttiin Neuvostojen maan sinkkiämpärimonopoliksi. Globaalissa maailmantaloudessa ja Brysselin armoilla itseään suojelematon Suomi saanee oman "sinkkiämpärintuottaja-statuksensa".

Luonnonsuojelijat ovat käsittämättömän lammasmaisesti katsoneet sivusta esimerkiksi kalapuikkojen maailmanmatkoja. Kala kuljetetaan Norjasta Kauko-Itään, mistä se puolestaan jälleen jaellaan eri puolille maailmaa. Lähituotannon ekologisen jalanjäljen vähäisyyden ja globalisaation voimakkaan säätelyn luulisi olevan keskinäisessä riippuvuussuhteessa. Muuan kommentoija palstoilla kirjoittaakin osuvasti:

Ostamalla kotimaista saastutat kaikken vähiten luontoa. Täällä on tiukat ympäristönormit. Eikä tarvitse kuljettaa tavaraa maailman tuolta puolen.

Ja toinen jatkaa:

Toisissa medioissa tänään että Peking on peittynyt valtavaan saastepilveen! HS EI OLE UUTISOINUT viime kuukausina mitään Delhinkään saasteiden aiheuttamasta hätätilasta...
ELI tämäkin media hokee että ostakaa ostakaa kiinassa tuotettua krääsää, kiinalainen koittaa siinä sitten kiittää hapenpuutteessa ole olevilla keuhkoillaan!

Voiko asian enää selvemmin ilmaista? Globalisaation vastustaminen tai tietynasteinen protektionistmi ei ole yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kannalta mitään joko tai -peliä. Valtionpäämiesten tulisi etupäässä huolehtia omien kansalaistensa hyvinvoinnista. Jossain lähistöllä vaanii kuitenkin väistämättä tuotannon ympäristölle aiheuttaman kestokyvyn yläraja, joka pakottaa erittäin rankkoihin sopeutustoimiin. Kauppaa pitäisi käydä tuotteilla, joita tarvitaan eikä sellaisella krääsällä, jolle lakiteitse tai muuten on jälkikäteen yritettävä luoda jotkin markkinat niin kuin esimerkiksi joidenkin tietoteknisten sovellusten laita näyttäisi viime vuosina olleen.


maanantai 2. tammikuuta 2017

Jo toinen isku viikon sisään kohdannut Euvostoliiton politbyroota

Nyt poistumisvuorossa Henning Christophersen



Jo toisen kerran viikon kuluessa saa pääpolitrukki Juncker esittää surunvalittelunsa euvostoeliittiin kuuluneen euro-ideologin poismenon vuoksi. Henning Christopherseniä on kuvailtu ”euron arkkitehdiksi”. Ironian sapeli viiltää sikäli euvostovallan saleja, että tanskalaispoliitikko kuoli päivää ennen poliittisen valuutan käyttöönoton viidettätoista vuosipäivää.

Christophersen toimi maansa ulkoministerinä ja valtiovarainministerinä ennen kuin ryhtyi tärkeään asemaansa Euroopan Komission varapuheenjohtajana vastaamaan talous- ja raha-asioista. Vaikka Tanska ei koskaan liittynytkään itse eurovyöhykkeeseen, tanskalaispoliitikolla oli siis merkittävä osuutensa poliittisen valuuttavitsauksen luomisessa. Aivan samoin kuin Hans Tietmeyerin tapauksessa mieleen ei voi olla nousematta herrojen jättävän näyttämön juuri ennen kuin heidän tekojensa pahimmat seuraukset ehtivät materialisoitua.

Toki euvostoeliitin ukkokerho kilvan ylistää toistensa uraa. Yli 340 miljoonalle eurooppalaiselle runnotun pakkovaluutan kuristusotteessa kiemurtelee muun muassa Suomen talous. Vaikka tuoni korjaisi heistä loputkin ennen seuraavaa vuodenvaihdetta, Euroopan kansat, kulttuuri ja valtiot ovat kärsineet niin syvälle iskeneitä vaurioita, että niiden korjaantuminen alkaa kuukausi kuukaudelta vaikuttaa epätodennäköisemmältä. Kenties heidät kaikki tullaan muistamaan yhtä kaksijakoisesti toisaalta ihaillen mutta laajasti myös katkerasti vihaten kuin aikanaan Neuvostoliiton politbyroon jäsenet. 

Neuvostoliiton keskuskomitea 1934.A.A.Andreev, Voroshilov, L.M.Kaganovich, MI .Kalinin, S.M.Kirov, S.V.Kosior, V.V.Kuybyshev,
Molotov, GK Ordzhonikidze, Stalin; Jäsenehdokkaita: Mikojan, G.I.Petrovsky, P.P.Postyshev,
Ya.E.Rudzutak, V.Ya.Chubar
Brysselin vaaleilla valitsemattomat johtajat ovat ajamassa itseään yhtä lailla ihailluiksi,
mutta myös etenkin vihatuiksi kuin edellisen "kansojen valtion" päättäjät. Monet heistä taitavat
kuitenkin ehtiä kuolla ennen kuin täysi kaaos tavoittaa Euroopan.
Kuva: Wikimedia Commons




torstai 29. joulukuuta 2016

HS ja populistinen maailmanjärjestys


Valtamediamme nikottelee yhä kuluneen vuoden päätapahtumia eli Brexitiä ja Trumpin vaalivoittoa. Pääkirjoituksessaan Helsingin Sanomat märehtii mielipahaansa siitä, että Yhdysvaltojen johtoon on nousemassa henkilö, joka lupaa maalleen muutosta, kääntymistä ultraglobalistiselta linjalta.

Yhdysvaltain uusi presidentti ei ole vielä edes astunut virkaansa, mutta Euvosto-Suomen hoviaviisi
jo julistaa hänen epäonnistuvan ja vetävän myös oman euvostotasavaltamme mukanaan kurjuuteen.

Hesari meuhkaa Trumpin politiikasta käyttäen korttipelitermiä bluffista aivan kuin kaikki maailman poliitikot eivät ainakin vaalitilaisuuksissa kosiskelisi kannattajiaan lupauksilla, jotka voisivat täydellisesti toteutua vain vastustajienkin salliessa niiden toteutua. Mahdollisen vaalivoiton suuruus puolestaan mahdollistaa muutoksen laajuuden. Kun muistamme Clintonin kannattajien aloittaneen lähes välittömästi mellakoinnin, vastalausekampanjat ynnä muut demokratianvastaiset toimensa omien virheidensä ruotimisen sijasta heistä on jäänyt vahva kuva väkenä, joka heittäisi jopa bensiiniä liekkeihin, jottei vastapuoli saisi tulipaloa sammutetuksi.

Olennainen osa Helsingin Sanomienkin kärjekkään ”analyysin” vaikuttimia on ollut Trumpin puheissaan julkituoma pyrkimys jonkin asteiseen protektionismiin ja vapaakaupan suitsimiseen. Jotain ennenkuulumatonta onkin ollut tulevan presidentin pyrkimys saada suuryritykset pitämään työpaikat Yhdysvalloissa. Kaavailtujen veronalennusten ja elvytyspakettien maksukykyä sopii toki epäillä, mutta samaan hengenvetoon tulisi muistaa, kuinka samanlaisia porkkanoita on vuosikymmenet heilutettu meikäläistenkin äänestäjien edessä. Omat hallituksemme ovat iskeneet miljardien aukkoja budjetteihimme erilaisin veronalennuksin ja työnantajamaksujen karsimisin.

Verratessaan Trumpin manöövereitä korttipeliin Hesari sivuuttaa tyystin kaiken poliittisen toiminnan olevan peliä. Yhdysvaltain tulevan presidentin se tuomitsee häviämään samalla lailla kuin aiemmin ”profetoi” Clintonin voittamaan vaalit. On henkistä laiskuutta yksinkertaistaa asioita siten, että kansainvälinen politiikka nojaisi pelkästään edes Yhdysvaltain kaltaisen suurvallan johtajan toimiin. Tässä kotimaisessa tilanteessamme moinen nyt vain näyttää sopivan entisen suuruutensa raunioilla nuokkuvan päälehtemme toimittelijoille.

Kun lukijat on saatu tai toimittelija uskoo jälleen saaneensa lukijansa kauhistelemaan Trumpin nousun hirvittävyyttä, sopii vetää näkökulma pikkuiseen Suomeen. Jenkkien uuden presidentin varjon nähdään nousevan maamme hentoisen talouskasvun ylle. Kirjoittaja koettaa luoda näkemystä jonkinlaisesta kehityksestä parempaan päin, mikä vaikuttaa liki uskomattomalta näinä päivinä, jolloin maailmanmeno lyö vasten kasvoja nousevina elinkustannuksina provissimme ollessa yhä tiukemmin hirttäytyneenä euvostoikeeseen kauppapakotteineen yms. Pääkirjoituksen mukaan työttömien määrä vähenee ja uusia työpaikkoja tulee lisää, mikä se jos mikä vaikuttaa merkillisen ontuvalta. Vuosikymmeniin niin kutsuttu talouskasvu ei ole näyttäytynyt epätasaisemmin jakaantuneena kuin nyt. Juopa menestyjien ja kyydistä pudotettujen välillä syvenee kuiluna, mutta sitähän pääkirjoittelija ei mainitse.

Sopivan vertailukohdan yllä käsitellylle pääkirjoitukselle antaa Hesarin arvio tulevasta vuodesta, joka aloitetaan aprikoimalla uuden populistisen maailmanjärjestyksen syntymisen mahdollisuutta. Mikäli paljon parjattu populismi tulkittaisiin kansanjoukkojen vulgäärin mielihalun toteuttamisen pyrkimyksenä, kriitikoiden paljon käsittelemän nk. uuden maailmanjärjestyksen (NWO) juoksupoikana toimivan valtamedian pelko uuden järjestyksen suunnan harhautumisesta pois kabinettipäätöksistä on vähintään mielenkiintoinen. Toki Donald Trumpin kuvaileminen populistiksi vaikuttaa äärimmäiseltä yksinkertaistukselta, sillä Yhdysvaltain kaltaisen valtion hallitsemisessa vallitsevien lainalaisuuksien yläpuolelle hänkään tuskin tyystin pääsee.

Pääkirjoitukseen verrattuna Sanomien artikkelin arvio tulevasta vuodesta on huomattavasti synkempi. Turvapaikkabisneksen uuteen kiihtymiseen varaudutaan. Kuntavaalit aiheuttanevat turbulenssia, mutta tyytymättömien lienee entistä hankalampaa löytää osoitetta äänilleen. Ei ole odottamatonta uumoilla kannatuksensa romahduttaneilta perussuomalaisilta jonkinlaista epätoivoista ulostuloa, väistämättä liian myöhään.

Työpaikkojen syntymisen suhteen tulevaisuudenarvio on pääkirjoitusta huomattavasti pessimistisempi. Ei tarvitse olla korkeakoulutettu tutkija arvioidakseen, että uudet työpaikat eivät riitä korvaamaan elinkeinoelämästä poistuneita toimialoja. Robotiikan ja automaation epäkohtia ei vieläkään kehdata nostaa täydellä voimalla rivien välistä esille. Yhteiskunnan toiminnan rakenteellisesta epäsuhdasta uskalletaan puhua edes jollain tasolla ainoastaan julkisten palvelujen osalta, vaikka työvoimatarve silkkana päälukuna laskee jatkuvasti syöksykierteen lailla kautta yhteiskunnan. Katastrofin palikat ovat toki esillä: maahanmuutto, automaatio, työpaikkojen väheneminen, väestönkasvun hillitsemisen tarpeesta vaikeneminen. Yhteenveto ja johtopäätösten tekeminen jää vaihtoehtomedian tehtäväksi. Koska pyörän keksimiseen tarvitaan vain yksi insinööri, kymmenet tuhannet muut ovat kokonaisuuden kannalta turhia. Siksi miljoonan mutterinvääntäjän korvaaminen miljoonalla insinöörillä vaikuttaa mielettömältä. Miljoonan muukalaisen asuttaminen parin miljoonan työttömän keskelle kuvastelee entistä tolkuttomampaa järjettömyyttä.

Globalistien maailmanvaltio on toki hyödyttänyt tavattomasti niitä, jotka oman erityisalansa huippuina ja kielitaitoisina ovat pystyneet shoppailemaan itselleen sopivimman elinympäristön ja paksuimman tilipussin. Joillekin nuorille se on varmasti houkutteleva tulevaisuudennäkymä ennen kuin realiteetit iskevät silmille. Kukapa ei tahtoisi samaistua menestyjiin? Viimeistään siirtolaiskriisi on kuitenkin osoittanut, etteivät kokonaiset kansat voi lähteä shoppailemaan asuinpaikkaansa alkukantaisiin uskonkäsityksiinsä juuttuneina ja ilman erityisosaamista. Vyöryn alle jäävien kansakuntien on syytä ryhtyä vastarintaan tai ne tuhoutuvat. Siitä voidaan sitten käyttää vaikka nimitystä populistinen maailmanjärjestys, mutta paljaimmillaan kyse on itsepuolustuksesta.


keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Yksi poliittisen valuutan isistä kuollut


Soittaako entisen Bundesbankin johtajan kuolema vertauskuvallisestikin euron kuolinkelloja?


Vanhan miehet ja ehkä jokunen nainenkin on ollut aikanaan varjoissa päättämässä Euroopan kansallisvaltioiden tuhosta ja ihmisten johdattelemisesta euro-valuutan alaisuuteen. Alkuaikojen suitsutus matkustamisen vaivattomuudesta on jäänyt konkurssimaiden pakollisen tukemisen jalkoihin. Uuden Euroopan rakentamisella on ollut kiire, sillä vanhukset ovat tahtoneet nähdä edes osan työstään valmiina.

Yksi poliittisen valuutan arkkitehdeistä välttyi ainakin näkemästä kyhäelmänsä tuhoa.


Tieto Bundespankin entisen johtajan Hans Tietmeyerin kuolemasta on järkyttänyt muun muassa pääpolitrukki Junckeria hetkellä, jolloin krooninen Kreikan kriisi on saanut ihmisten mielissä eteensä mielikuvat Italian pankkien perikadosta. Ainoastaan mantereen yhä paheneva terrorismi- ja maahanmuuttokatastrofi jonkin verran hämärtävät Euvostoliiton baabelintornin rahapoliittista kaaosta. 




Tietmeyer johti Euvostoliiton taloudelle keskeistä Bundespankkia juuri vuosina 1993 ja 1999, jolloin poliittinen valuutta otti mantereella ensiaskeleitaan. Hänen lausumansa valuuttaunionin edellytyksistä tiivistää synkän osuvasti euron osuuden Euroopan tragediaan:

Togetherness of policies is necessary in order to make a currency union sustainable, and this unfortunately has not happened in Europe to the degree that it should have happened.”

Toivoa sopii, että entisen pankkiirin kuolema soittaisi lopullisesti poliittisen valuutan väistymisen kelloja ja olisi Euroopan henkisen murhenäytelmän päättymisen airut. Valitettavasti kansainvälinen rahamaailma pikkuapureineen on saattanut jo iskeä mantereen sieluun korjaamattomia haavoja.