perjantai 20. huhtikuuta 2018

Sontasammiossa läikkyy


Harry Harkimon ero kokoomuksesta ei suinkaan ollut mikään yllätys. Mikäli on seurannut hänen esiintulojaan viime kuukausina, voisi jopa kutsua liikettä odotetuksi. Euvostokansalaisen silmissä häntä voisi jopa kutsua sadun pikkupojaksi, joka kertoi ääneen keisarin keekoilevan ilman vaatteita. On merkittävää, että hän on puuttunut etenkin päätöksentekoon entisessä puolueessaan. Samanlaisia ongelmia tosin lienee myös muissa jähmeissä, euvostouskoisissa puolueissa - eli siis lähes kaikissa. Olisiko kenties vihdoinkin tullut aika sanoa suoraan, että viime vuosituhannelta periytyvän puoluevetoisen vaikuttamisen aika olisi lähestymässä loppuaan?


Ohessa joitakin Harkimon kannanottoja:




Tietyille piireille kokoomus on yhä jonkinlainen pyhä lehmä, joka symboloi statusta yhteiskunnassa. Koska Brysselin kanta on viime vuosina muun muassa Lissabonin sopimuksen kautta junailtu ylivertaiseksi kansallisiin lakeihin nähden ja kokoomus on ollut kiihkomielisimpiä euvostopankkiirien nuoleskelijoita varmistellen palkkiovirkoja kaadereilleen, tuskin yllättää, että joku lopulta älähtää päätöksenteosta. Toki establishmentin räksyttävä puudeli Timo Haapala on jo ehtinyt tuomita Harkimon esiintymisen ”narsistiseksi farssinäytelmäksi”. Sinänsä kyseinen tomittelija laukoo itsestäänselvyyttä, koska poliittinen elämä on täynnä narsismia ja huomionkipeyttä aikana, jolloin käytännön vaikuttaminen ja kansakunnan itsenäinen päätöksenteko on lipumassa enää samankaltaisen operettikeekoilun tasolle kuin presidenttimme toiminta. Haapalan ja kumppaneiden kommenttien välistä on luettavissa pyrkimys leimata kokoomuskapinallinen pikkupojaksi, joka on loukkaantunut jouduttuaan viemään omat leikkikalunsa pois hiekkalaatikolta.

Mielenkiintoista on ollut Harkimon (ja eräiden toistenkin kriitikoiden esim. Lepomäen) tarttuminen juuri sote-prosessiin. Joitakin tärkeitä kysymyksiä ei mielestäni ole vieläkään tarpeeksi selkeästi esitetty. Mistä on tullut olennaisin määräys Suomen alun alkaen esimerkillisen terveydenhoitojärjestelmän myllertämisestä? Miksi mainittua sotehirviötä on jääräpäisesti ajettu lävitse paikkaillen sieltä ja täältä sen sijaan, että maltettaisiin mieli ja pohdittaisiin lähtökohtia uudelleen?

Puolueiden pitäisi olla ihmisiä varten eikä ihmisten puoluetta. Siksi hiukan jopa hämmentää se parranväpätys, jota tunnetun henkilön ero ja pettymys on herättänyt mediassakin. Myös yksittäiset kommentoijat ovat epäilleet uusien puolueiden synnyttämisen järkevyyttä. Kenties informaatioyhteiskunta ja kansalaisten noussut koulutustaso ovatkin vähentäneet ratkaisevasti vanhakantaisten puoluejärjestöjen perimmäistä tarvetta. Ulkopuolisen silmin etenkin kokoomuksesta tulevat vääjäämättä mieleen vapaamuurareiden kaltaiset herraseurat, joihin kuuluminen on ollut välttämätöntä tiettyjen ovien avautumiseksi. Dilemma päätöksenteon ja sosiaalista toimintaa määrittävien raiteiden välillä saattaa olla hyvinkin perimmäisenä syynä tähänkin näytelmään: Jos päätöksenteko on pohjimmiltaan todella autoritääristä ja sidottu kautta linjan hyvin kapealle pohjalle, siitä on hankala livetä.

Kenties Ahmed-Harkimo olisi tahtonut vain suurvisiiriksi suurvisiirin paikalle ja on loukkaantunut siitä, että siinä istuu Pullah-Orpo. Sinänsä sen ei pitäisi olla mitään uutta poliittisessa elämässä. Mutta millä tasolla on päätetty, että kokoomus jatkaa Kataisen/Stubbin/Orpon linjalla? Aika uskomatonta, että kyseinen puolue on joskus kuvaillut itseään ”kansalliseksi”. Olisiko Harkimolla ollut antaa jotain muuta? Ainakin Venäjän suuntaan olen ollut hänellä huomaavani muutakin toimintaa kuin bryssellähtöistä syyttelyä. Jos poliitikko ei kykene toteuttamaan itseään vanhassa puolueessa, hän toki etsii uutta väylää.

Suomalainen puoluekenttä näyttäytyy euvostokansalaiselle erittäin ummehtuneena lietesäiliönä, joka lemuaa synkeätä euvostohenkeä. Taannoin perussuomalaiset antoivat ymmärtää pyrkivänsä lähelle euvostovastaisia piirejä. Suursmurfinsa Soini johdolla persutkin olivat tehdä harakirin liittovaltion niljakkaan käden vetäessä osan väestä samaan liemeen muiden poliitikkojemme kanssa. Uuvattinäytelmä oli suomalaisen demokratian itsemurha ja tappoi taas ison osan kansan puolueita kohtaan tunteman uskon rippeistä.

Vasta tulevaisuus näyttää, mitä seurauksia Harkimon kokoomuserosta tulee olemaan. Hän on ilmeisesti enemmän poliittinen ja taloudellinen toimija kuin tahdoton broileri, jollaista Brysselin juoksupoikana oleminen vaatii. Toivoa vain sopii, että vallasväen sontasammio lopullisesti läikkyisi ylitse ja avaisi tietä suoralle demokratialle ja kansanäänestyksille ylitse puolueiden herra- ja rouvakerhojen. Koulutuskeskeisessä maailmanajassa ei luulisi olevan ylivoimaista kytkeä kansan suora äänestäminen tiettyihin perustietoihin päätettävistä asioista. Eduskunta köllöttelee lahjojien ja lobbareiden kohteena kuin hanhi kultalautasella. Puolueet puolestaan näyttäisivät toimivan vain vallitsevan järjestelmän takuumiehinä. 




torstai 19. huhtikuuta 2018

Kiertotalous – harha vai mahdollisuus?


Sattuipa juuri eteeni Talouselämästä mielenkiintoinen kirjoitus, jossa käsitellään niin kutsuttua kiertotaloutta, josta haikaillaan uutta valtavirtaa. Niin kuin monet muutkin talouteen liittyvät asiat se vaikuttaisi toimiessaan olevan mahdollisuus kohti utopiaa. 




Kirjoitus aloitetaan pontevasti toteamalla lineaarisen ajattelun vanhentuneisuus eli siis että tuotteen elinkaaressa olisi ainoastaan yksi suunta: kohti arvon kuihtumista. Tämä lineaarisuus on toki yhteydessä länsimaiseen ajatteluun yleensäkin, mihin nuoruudessani törmäsin lukiessani hiukan buddhalaisen ajattelun perusteista. Ajatus selkeästä alku- ja loppupisteestähän oikeastaan vapauttaa perimmäisestä vastuusta, koska lineaarisuuden mukaan alkuun ei voi enää palata. Kehämäisessä käsityksessä sen sijaan kierretään niin kauan, kunnes sielu tavoittaa kiertoliikkeestä vapauttavan tilan. Kutsuttakoon sitä sitten Nirvanaksi, valaistumiseksi tai miksi nyt sittenkin. Karma puolestaan edustaa perimmäistä vastuuta tekemisistään.

No niin, siinä nyt hiukan erittäin karkeata yksinkertaistamista. Olen usein pohtinut, että juuri länsimainen, lineaarinen ajattelu pohjimmiltaan sisältää maailmantuhon siemenen. Viimeistään niin on käynyt ihmisten vapautuessa syvän uskonnollisesta helvetin- ja kadotuksen pelosta. Lineaarisen käsityksensä mukaan ihminen saattaa olla tyytyväinen kasattuaan elämänsä aikana valtavan keon omaisuutta itselleen kärjistetysti sanoen keinoista välittämättä. Toki samaa on esiintynyt Aasiassakin, mikä liittynee globaalisti vallinneeseen, menestyneeseen liiketoimintakäsitykseen. Kaiken kierron hyväksymiselle olettaisi kuitenkin pohjimmiltaan epälineaarisuuteen uskoneessa ympäristössä silti olevan parhaat edellytykset.

Maapallo joka tapauksessa on pääasiassa suljettu kierto ellei ota lukuun avaruudesta putoilevia kivenmurikoita mineraaleineen. Kiertotalouden ymmärtäminen juuri raaka-aineiden kautta lieneekin helpointa. Luonnonvarat on syytä säilyttää mahdollisimman tarkoin kiertämässä, koska niitä on rajattu määrä. Samoin tulisi kuitenkin ymmärtää myös kaikki inhimillinen toiminta ja kiihtyvästi lisääntyvä aineeton tuotanto. Siinä tullaankin suurten henkisten muutosten eteen ennen kuin nähdäkseni voidaan olettaa laajamittaisen kiertotalouden edes teoriassa toimivan.

Kierron onnistuminen vaatii kaikkien osasten tasapainoa. Ihmimillinen ainesosa jatkuvasti lisääntyessään kasvattaa vakavaa epätasapainoa. Samoin varallisuuden keskittyminen yhä harvempiin käsiin. Työn kierrättäminen ei toimi, koska sisään kiertoon tulee koko ajan lisää jakajia tilanteessa, jossa jaettavaa eli oikeita työpaikkoja on yhä vähemmän. Toimiva syntyvyydensäätely vailla mitään uskonnollisia painolasteja olisi siis oikeasti toimivan kiertotalouden perusedellytys. Tällöin tuotanto ja kulutus olisivat tasapainossa, eikä pidäkkeetön lisääntyminen olisi enää kenenkään subjektiivinen oikeus missään taloudellisessa tai uskonnollisessa ympäristössä.

Olisi myös vapauduttava työn ja vapaa-ajan vastakkainasettelusta. Työpaikkoja ja työtilaisuuksia tulisi aidosti voida kierrättää sen sijaan, että yhdeltä ja samalta työntekijältä vaaditaan entistä isompaa työpanosta. Siksi myös työntekijän täytyisi luopua yksioikoisesta, lineaarisesta elintason kasvun tavoitteesta. Samalla yhteiskunnan olisi luovuttava työtä vailla olevien syyllistämisestä. Kukin vuorollaan osallistuisi tarvittavien hyödykkeiden ja palveluiden tuottamiseen ja kuluttamiseen, mutta kaikkien ei tarvitsisi olla yhtä aikaa sorvin äärellä.

Tämä vaikuttaa ihmiskuntaa ajatellen perin utopistiselta. Itsekkyys, ahneus ja pahansuopaisuus ovat olleet vallitsevina vuosituhansia. Tasaista jakamista populaatiolle on ajatuksena tarjottu kaikenlaisiassa sosialistiskommunistisissa kokeiluissa, mutta niidenkin taustalla on aina ollut tietyn itsensäkorottaneen ihmisluokan pyrkimys omaan etuun. Näin pohdiskellen aito kiertotalous maailmantrendinä vaikuttaa sangen epätodelliselta niin kauan kun eri uskonkäsitykset kampittavat toisiaan poliittisista intohimoista puhumattakaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö jo puhdas järki kehottaisi pyrkimään kierrättämään raaka-aineita ynnä muita resursseja mahdollisimman tarkoin ja ponnistelemaan tuon ajattelun viemiseksi myös pienten, kehittyneimpien ihmispopulaatioiden ulkopuolelle. 





keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Nyt kaikki bonuspistejahtiin!


Sote-soppa on kuin jatkuvaa saippuaoopperaa, jonka käänteet eivät kansaa armahda. Nyt on tihkunut tietoja jokaisen suomalaisen pisteyttämisestä terveyshistorian ja sosioekonomisten tekijöiden perusteella. Tämä alkaa käydä mielenkiintoiseksi eettiseksi kysymykseksi.




On ymmärrettävää, että yhteiskunta etsii keinoja tehostaa käyttämiensä varojen kohdennusta aikana, jolloin hoidot ovat yhä kalliimpia. Maalaisjärjellä ajatellen päättäjien toimet vaikuttavat silti vähintään nurinkurisilta. Mikäli sosiaali- ja terveyspuolen kohderyhmää verrattaisiin vaikka jyvälaariin ja jokaista palvelujen käyttäjää viljanjyvään, tuohon viljakasaan kaadetaan alati lisää suorasta putkesta maailmalta. Käyttäjäkunta tulisi aivan aluksi rajata tarkoin, jotta millään ”tehostamistoimilla” olisi mitään merkitystä.

Tietyissä piireissä on jaksettu jauhaa kunkin yksilön tarpeellisesta omasta vastuusta rajoittaa terveydelle haitallisia elämäntapoja. Tämä on ymmärrettävää ja kohtuullista tiettyihin rajoihin asti. Kukin yksilön on kuitenkin oma persoonallisen historiansa ja perintötekijöidensä summa. Joku kestää vastoinkäymisiä paremmin kuin toinen. Joku onnistuu sietämään työttömyytensä ja yhteiskunnalle pelkäksi kuonaksi joutumisen alkamalla himolenkkeilemään jonkun toisen koettaessa turruttaa päätään jollain lailla. Stressi ajaa jonkun elimistön täysin sekaisin toisen taas lähes nauttiessa masokistin lailla epävarmoista tilanteista. Nykyinen yhteiskunta ja työelämä vaikuttavat vahvasti suosivan jatkuvasta epävarmuudesta hormonitrippejä ottavia. Joku kestää painetta hiukan kauemmin niin sanotusti nollaamalla päänsä silloin tällöin kuin ruoskiessa itseään tunnista toiseen täydessä tietoisuudessa omasta mitättömyydestään. Yhtä kaikki epäterve yhteiskunta on itsessään suuri sairastuttaja koettaessaan ahtaa yksilöä koneen muottiin.

Kenties olisi inhimillisesti vähintä ojentaa yhteiskunnan suurille saneeraajille ja irtisanojille rekka-autollinen miinuspisteitä henkisten kärsimysten aiheuttamisesta ja massojen suistamisesta epäterveille urille.

Niin kutsutun henkilökohtaisen hinnan muodostumisessa olenaisessa osassa ovat siis perintötekijät. On sanottu, että DNA-testeillä voidaan sangen tarkoin kartoittaa yksilön riskit moniin tauteihin. Tuon perinnöllisen kuorman selvittäminen jokaiselta siis lienee olennaista toimivan pisteytyksen laatimisessa. Sitä kautta astutaan eettisesti vaarallisille vesille, koska tokihan tuolloin tiedetään jo etukäteen, mitä kautta syntynee yhteiskunnalle taloudelliseksi kuormaksi koituvia yksilöitä. Pisteytysjärjestelmä vaikuttaa avaavan tietä valtiolliselle eugeniikalle.

Sitten ihmiselon kuvassa ovat toki puhtaat sattumat ja työolot. Ensin mainitut muodostavat päivittäiset arpajaiset siitä, ketä esimerkiksi pakettiauto saattaa pukata matkalla ruokakauppaan. Extremelajien harrastajille puolestaan kuuluukin repullinen miinuspisteitä jo lähtöviivalla. Miten taas korvataan työnsä puolesta vahvassa vammautumisen ja sairastumisen riskissä eläville heidän epäedullinen asemansa?

Aina on mukana niitä, jotka pyrkivät oman taloudellisesti etuoikeutetun asemansa kautta lunastamaan ylimääräisiä etupisteitä. Välillisesti he niitä saavatkin jo lähtöviivalla kyetessään takaamaan itselleen parhaat yksityispalvelut ja pidättymällä kuormittavista, vaarallisista töistä. Tasapuolisuuden vuoksi heille olisi kai syytä jakaa pisteet jonkin erityiskertoimen kautta. Mikä kumma olisi tarpeeksi puolueeton taho tekemään tuon päätöksen? Onkohan lainlaatijoilla jo varattuna puhelinneuvottelu Pyhän Pietarin kanssa?

Kuten huomattua, päättäjiemme puuhastelu sote-sopassa suoltaa meille rahvaalle tasaiseen tahtiin yhä uutta ihmeteltävää. Yksi asia lienee kuitenkin varma: jossain todella korkealla taholla on päätetty puskea jonkinlainen sote lävitse. Eri asia on, millä nimellä sitä lopulta kutsutaankaan. Maailman valtapolitiikassa jotkin toimenpiteet vain taitavat olla tapahtumaan säädettyjä, eikä siinä yhteydessä paljon paina kansojen tai valtioiden perimmäinen hyvä.




tiistai 10. huhtikuuta 2018

Journalistista uhriutumista

Tämä uhkaa mennä jo tragikomiikan puolelle. Valtiollisen euvostopropagandan sylikoirat eli päätoimittajat ovat lähteneet kipuilemaan tilanteessa, jota he ovat itse olleet mukana luomassa.
 



Vähintäänkin tekopyhältä tuntuu tuon porukan vollotus renkiensä ja piikojensa puolesta samaan aikaan kun he sallivat esimerkiksi Timo Haapalan kaltaisten toistuvasti kollektiivisesti leimata esimerkiksi perussuomalaisia ulkopoliittisilla leimakirveillä. Olemmehan yhä uudelleen saaneet nähdä, kuinka toimittajat ovat olleet ottamassa liki tuomarin tehtäviä. Ottamatta nyt sinänsä kantaa esimerkiksi taannoin velloneeseen kohuun  Aku Louhimiehen ympärillä ja tämän syyllisyyteen oli äärimmäisen tuskastuttavaa seurata, kuinka asianosainen raahattiin julkisesti matelemaan toimittajien ja näyttelijöiden raadin eteen.

Korostettakoon tässä nyt erityisesti, etteivät minkäänlaiset tappouhkaukset toki kuulu hyväksyttävään toimintaan. Sellaiset ovat yksiselitteisesti tuomittavia. On kuitenkin huomioitava, mikä vaikutus yksittäisten ihmisten tai ihmisjoukkojen nostamiselle tikunnokkaan lopultakin on. Toimittajat ovat kovin kärkevästi olleet arvostelemassa toisia mutta hyvin härskisti itse tekemässä sitä. Siinä on varmasti monta uraa tuhottu ennen mitään oikeuden päätöksiä. Nykytekniikan aikana sosiaalinen media on suonut rahvaalle mahdollisuuden vastata toimittelijoiden tekemisiin samalla mitalla. Tukahdutettu vastareaktio tahtoo vain syntyä vahvassa tunnetilassa ilman pehmentäviä sävyjä sen lopulta päästessä purkautumaan.

Tämä päätoimittajien uusin esiintulo muistuttaa kovin paljon sitä liki surkuhupaisaa edellistä, jossa perättiin luotettavaa journalismia. Vastapainona olisi syytä muistuttaa, että journalistien tulisi ennemminkin kyseenalaistaa esimerkiksi myrkytysjupakoiden ja sotatapahtumien taustoja kuin tyytyä toistelemaan virallisia julkilausumia ja jahtaamaan niitä, jotka kyseenalaistavat virallista totuutta. Muistammehan muun muassa ne nolot käänteet Irakin joukkotuhoaseiden suhteen. Muun muassa YK:n asetarkastajien entinen johtaja Hans Blix on myöhemmin todennut, että Yhdysvallat ja Britannia liioittelivat Irakin uhkaa. Lehdistö ei näytä oppineen tuosta näytelmästä mitään. Kun Julian Assange esitti omat epäilynsä Britannian toimista Salisburyn myrkytystapauksen suhteen, tutkivan journalismin olisi pitänyt herätä. Sen sijaan asia tyydyttiin sangen lakonisesti toteamaan, koska asia ilmeisesti olisi joka tapauksessa tullut ilmi. Myös toimittajien mielipiteet Brysselin politbyroosta ja maahanmuutosta ovat kyllä tulleet liiankin selviksi. Kansanvaltaisten ja oman kansansa asiaa ajavien euvostovastaisten poliitikkojen kohtelu kannattajineen on myös usein lehdistössä sangen hurjaa ja säälimätöntä.

Syyllistämätön ja leimaamaton kirjoittelu ilman Haapalan kaltaisia, väistämättä päätoimittajien siunaamia vuodatuksia pienentäisi huomattavasti tarvetta  kaiken maailman julkilausumille.



maanantai 9. huhtikuuta 2018

Vastarinnan ääniä ja kotoista näpertelyä


Maailmalla kauhistellaan nyt Orbànin vaalivoittoa ja meillä päivitellään suomalaisten uppiniskaisuutta hallituksen päätösten edessä, kun ei aktiivimalli kuulemma toimi eivätkä suomalaiset lisäänny.

Unkarilaiset ova antaneet äänensä kuulua. Heillä on johtaja, johon uskoa.


Unkarilaiset ovat tehneet sen. He ovat antaneet voimakkaan vastalauseensa Euvostoliiton politiikalle. Siinä missä kansan valtaosa muissa euvostomaissa lammasmaisesti myötäilee Brysseliä tietyt itäeurooppalaiset valtiot yhä muistavat elämänsä suuren sosialistisen kokeilun valtapiirissä.

Euvostomielisten julkaisujen reaktiot ovat sangen oletettuja. Pitkin hampain ne ovat joutuneet toteamaan eurooppalaisittain sangen korkean äänestysprosentin eli 68,8. Viktor Orbán on siis saanut erittäin vahvan tuen puolueensa 133 paikalla 199 jäsenisessä parlamentissa. Siinä missä meidän puudelilehdistömme anelee omalle euvostouskoiselle Juha Sipilällemme säälittävästi palkintoa tuhotöistään Orbán on toiminut kansansa puolesta Brysseliä vastaan, ja siitä unkarilaiset ovat hänet ilmeisesti palkinneet huolimatta opposition euvostomielisistä yhteistopimintahenkilöistä.

Orbánin sanoma on jo kauan ollut selvä: säilyttää perinteinen kristitty Eurooppa ja unkarilainen Unkari. Hän on sulkenut rajat kutsumatta paikalle vyöryviltä ihmismassoilta, jotka lukumäärällään tukehduttaisivat maan ennen pitkää. Länsi-Euroopassa lisääntyvä sharialaki on yksi osoitus käytännön henkisistä muutoksista, joita Unkariin ei tahdota.

Helsingin Pravda toki linjansa mukaan pyrkii etsimään syitä euvostomielisten tappioon muun muassa vaalijärjestelmästä. Toki puitteet voidaan luoda joko Brysseliä suosiviksi tai omaa maata ja kansaa tukeviksi. Hesari toteaa myös kampanjaa agressiivisesti leimanneen maahanmuuttoteeman ja euvostovastaisuuden. Lopputulos kertookin unkarilaisten selkeästi kannattavan itsenäisen ja perinteisiä arvoja puolustavan valtion politiikkaa. Kuvaavaa lehdistömme kielenkäytölle on luonnehtia islamilaisen arvomaailman paikalle marssimisen vastustamista vihakampanjaksi, vaikka Orbán on selkeästi todennut, ettei Unkari vain tahdo islaminuskoa maahansa. Kyse on siis oman uskon ja oman kulttuurin puolustamisesta. Eivät unkarilaiset ole lähtemässä ristiretkelle kitkemään islamia islaminuskoisista valtioista. Tässä kohdin olisi mielenkiintoista pohtia, kuinka avomielisesti esim. Saudi-Arabia katsoisi kristittyjen joukkomarssia ja kirkkojen pystyttämistä. Onko kristinuskoisilla muka jokin erikoisvelvollisuus luovuttaa elintilansa toisille uskonkäsityksille?

Euvostomielinen media yrittää myös nostaa korruption välineeksi Orbánia vastaan, vaikka peiliin katsomista olisi kotipesässäkin. Vasta äskettäin meillä julkaistiin tutkimus, jonka mukaan elinkeinoelämä ohjailee vahvasti lobattavien [lahjottavien] itsensäedustajiemme lainsäädäntötoimintaa. Nuorisomme erityisen euvostomyönteisiä asenteita on myös hehkutettu euvostoliittolaisessa mallimaassamme. Nuori polvi keskuudessamme on jo syntynyt ja viettänyt koko elämänsä Euvostoliitossa, joten matkustelu ja kielitaito on helposti liitettävissä mystiseen euvostoihmiseen aivan kuin nuori väki ei olisi jo 1970-luvulla liikkunut maailmalla. Kuvaavaa kyllä ja tärkeätä euvostoprojektin kannalta on, että nämä nuoret ihmiset eivät ole kiinnostuneita Brysselin politbyroon politiikasta. Vaikka politrukit kenties muodon vuoksi asiasta ovat huolissaan, tuollainen individualistinen risteily vailla yhteiskunnallista vaikuttamispyrkimystä sopii pankkiireille erinomaisesti. Uuden ”eurooppalaisen” ihmisen tulee olla ensisijaisesti ja etenkin kuluttaja.

Olisi mielenkiintoista saada jostain puolueetonta tietoa myös siitä, kuinka paljon politrukkiemme sotekiiman takana ovat käskyt Brysselin pääkonttorilta. Mullistus yhteiskunnassa uhkaa ulottua ketjureaktiona kautta linjan. Sitkeästi elää uskomus kansalta salatuista vaikutuksista. Tulevaisuus provinssimme euvostokansalaisille näyttäytyy enemmän kuin epävarmana, siis niille jotka eivät kuulutetun ihanteen mukaan ole ”kansainvälisiä, paljon matkustelevia ja kielitaitoisia”. He saattavat hiljaa mielessään pohtia, minkälainen yhteiskunta heitä ympäröi muutaman vuoden kuluttua tai minkälainen automaatio rassaa työmarkkinoita. Eliittimme kerjää maailmalta yhä lisää tuntematonta väkeä, joka hädin tuskin osaa lukea ja kirjoittaa edes äidinkielellään saati suomeksi tai ruotsiksi. Millaisia ohituskaistoja vielä rakennetaankaan? On jo puhuttu tiettyjen pätevyysvaatimusten joustamisesta. Tätä taustaa vasten ei ole mikään ihme, etteivät suomalaiset lisäänny. Sinänsä siitä taitaa olla turha edes laatia tutkimuksia tässä henkisessä tilanteessa.

Vuodenvaihteen päätapahtumia on ollut aktiivimallin runnominen Arkadialla, vaikka lain vaatimat rakenteet ovat yhä puuttuneet. Paljon on perusteltu talouskasvulla, jonka uuvahtamisestakin on jo ollut ensi merkkejä esillä. Kuin pohjustuksena tuleville lisäkurituksille Hesari jo julistaa: ” Aktiivimallin vaikutukset eivät näy yrityksissä, ja työvoimapula pahenee yhä – Seuraava vaihtoehto on rekrytoida ulkomailta”. Mitä elinkeinoelämä sitten on odottanut? Vanheneva työttömien joukko ei suinkaan ole syntynyt tätä euvostotodellisuutta varten. Onko hausssa lopultakaan mikään realistinen ihmisolento vai kone? Puhuttaessa työpaikoista mukaan niputetaan myös sellaisia, joita ei rehellisesti miksikään työpaikoiksi kutsua. Vai mitä pitäisi sanoa palkattomasta varalla olosta tai täysin provisiopohjaisista tehtävistä maailmassa, jossa laskut ja maksut eivät suinkaan odota .

Aktiivimallissa aktivoida olisi pitänyt etenkin yrityksiä perustamaan sellaisia työpaikkoja, joista saaduilla tuloilla työttömät tulisivat toimeen sen sijaan että heidät siirretään vain jollain silmänkääntötempulla tilastoista pois. Kourallinenkin oikeisiin, tuottaviin ja kelvollista palkkaa ansaitsemaan saatavia työttömiä on yhteiskunnalle parempi kuin älyttömiin leikkikursseihin ja tempputöihin ajettujen ihmispoloisten massat. Koska perimmäisenä tarkoituksena vaikuttaa olleen ainoastaan tilastojen kaunistaminen, ei liene ihme, jos tyytymättömyyttä esiintyy kaikkialla muualla paitsi hallituksen piirissä.

Iän ollessa kiistämätön rasite työmarkkinoilla, elinkeinoelämän huolestuneen katseen täytyy ilmeisesti kohdistua siihen hektiseen ja omaan itseensä keskittyneeseen ikäpolveen, jota toisaalla on hehkutettu uutena euvostoihmisenä. Väitän kilpailukykyisen palkan, ammattitaitovaatimusten ja työehtojen tuottavan yrityksille enemmän kuin tarpeeksi työnhakijoita. Uusi polvi ei kuitenkaan alistu rengiksi tai piiaksi alihintaan niin kauan kuin toisaalla rakennetaan yli rajojen kulkevaa aktiivista ja isänmaatonta yksilöä. Siitä puheet liian korkeista sosiaalituista. Kilpailukykyinen työvoima tosin ei kieriskelekään köyhyysloukussa ja sitä paitsi rahaa kyllä jaetaan rajoituksetta maahantulijoille, joilla ei ole mitään edellytyksiä työllistyä, joten sosiaalipoliittinen keskustelu liitettynä työvoimapolitiikkaan on lähtökohtaisesti viallista.

Väitänpä, että Suomelle olisi ollut edullisinta pysyttäytyä – kauhistus sentään – sellaisena ”suljettuna” Impivaarana, joka olisi pitäytynyt infrastuktuuripalvelujensa suhteen valtiollisena nollasummapelinä heittymättä liittovaltion ohjailevaan berneriläiseen syliin. Kenties elintasomme ei olisi yhtä suuri kuin nyt, mutta se olisi todennäköisesti tasaisemmin kuin nyt. Ehkäpä myös nuori väkemme uskaltaisi lisääntyäkin eri lailla kuin nykyään, ja juuri Suomea varten. Aikamoista kauppamiestemme ja -naistemme aliarviointia on väittää, ettei tarvittava kaupankäynti onnistuisi myös Euvostoliiton ulkopuolella ja ilman ulkomailta vyöryviä ihmismassoja. Eliittimme on aina pyrkinyt isoisten rengeiksi ja piioiksi, joten meillä ei ole päässyt johtoon ketään Orbánin kaltaista oman kansan edun ajajaa. Kenties lähimpänä sitä on ollut Kekkonen, mutta siksipä häntä niin tietyissä piireissä nykyään vihataankin, ja maailmanaika oli tuolloin toinen.






maanantai 26. maaliskuuta 2018

”Me ei tulla sun hiekkalaatikolle”


Ohjaajakohu saamassa kulttuuripoliittisia seurauksia


Yhä vuodesta toiseen kulttuuripiirien isot gaalat ovat näyttäytyneet elitistien päiväkerhona, jossa armoitettuun piiriin hyväksytyt taputtelevat toisiaan selkään ja julkisuudessa jo kuukausia palkitut tuotokset saavat pystinsä. Esiintyvien taiteilijoiden tarvitsee vielä siellä kilvan pörhistellä toisilleen ja etenkin tiedotusvälineille. Viime vuosina maailmalta on kantautunut yhä enemmän monenmoisia poliittisia kannanottoja, joilla on pyritty vankistamaan hyvän ihmisen imagoa. Samalla varsinkin näytelmän seuraajien kannalta pääasia eli taiteelliset tuotokset ovat jääneet sivuosaan.



Taiteilijat ovat kautta aikain olleet sangen narsistista porukkaa. Jollain lailla heihin on voitu yhdistää vaikean ihmisen leima. Osaksi se on varmasti ollut sekä syy että seuraus heidän ammatinvalinnalleen. Heidän tehtävänsä on ollut luodata ajattelussaan ja esiintymisessään ihmisluonnon ja maailman pohjavireitä, mikä ei onnistune henkilöltä, jonka muumit tanssivat tavanomaista tahtia. Normihenkilö on valinnut jonkin vakiintuneista ns. porvarillisista ammateista ja ryhtynyt säästämään omakotitaloa, perhettä ja kenties koiraa varten. Voi päätellä, että ohjaamisen tai näyttelemisen työkseen ottaneet ihmiset ne vasta merkillisiä ovatkin. Tietyllä tavalla voi siis ymmärtää heidän levittelevän roskapyykkiäänkin kaiken kansan nähtäville ja vielä juhlapukuihin sonnustautuneina.

Poppoo gaaloissa edustaa nykypäivän länsimaista henkeä, jossa perinnäinen oikeuslaitos tutkimis- ja syyttämisprosesseineen koetaan liian hitaaksi. Tunteiden annetaan estoitta ajaa järjen ja harkinnan edelle. Kuin alakouluikäiset lähdetään julkisen syyttelyn tielle. Aseina käytetään jopa vuosikymmenten takaisia tapahtumia. Harvoja edes ihmetyttää, miksei epäkohtiin ole puututtu jo vuosikausia sitten. Aivan uskottavilta eivät tunnu selitykset kaikkien syystä kriittisten näyttelijöiden työtilaisuuksien joutuminen uhatuksi alalla, jolle kyllä varmasti on riittänyt tulijoita, uusia ohjaajakandidaatteja. Esimerkkitapauksessa elokuvaohjaajia on ennemminkin julkisuudessa tainnut vaivata iänikuinen rahoituksen saamisen ongelma, ja kelvollisten käsikirjoitusten puute.

En kiistä, etteikö nyt vuorollaan aasinhattua kantamaan joutunut ohjaaja todennäköisesti ole ollut vähintään hankala tyyppi. Kuten edellä olen pyrkinyt mainitsemaan, useimmat taiteilijat ovat vaikeita persoonia. Niin ovat epäilemättä myös näyttelijätkin, mutta heidän oikuttelunsa ovatkin kuuluneet vuosikymmenet saumatta ainakin julkiseen kuvaan. En myös mitenkään tahdo aliarvioida mahdollisia loukkauksia tai muita väärinkäytöksiä. Niiden julkinen ja oikeudenkäynninomainen käsitteleminen vain ei kuulu mihinkään palkintogaaloihin tai televisio-ohjelmiin. Samoin maailmalta ilmeisesti tänne levinnyt kaikenlainen muukin alaan kuulumaton elämöiminen punaisella matolla on sangen vastenmielistä. Touhun libretto on toki pitänyt sisällään myös monen ulkokehänkin toimijan kilpalaulannan kaltainen julistautuminen irti kiistanomaisesta henkilöstä ja tapahtumista.

Kulttuuriministeri ei kyennyt irrottamaan kyseenalaisia syytöksiä palkittavina olevista elokuvista. Varsinkin koska syytösten kohteena oleva elokuvaohjaaja on kiistatta ollut ammatissaan pätevä ja esittänyt jo ennen tilaisuutta omia katuvia kannanottojaan, palkintojenjako olisi tullut suorittaa varman asiallisesti ja kenties jollain tulevaisuuden varmempaan suorittamiseen kannustavalla kommentilla höystettynä. Sen sijaan poliitikkokin lähti mukaan tunnevaltaisille kierroksille tuomitsemaan ilman oikeuden päätöstä. Totisesti armo ei tunnu kuuluvan siihen piiriin, missä tärähtäneistö ottaan jonkun tai jonkin tähtäimeensä. Ministeri lähti ilmeisesti epätoivoisesti kalastamaan itselleen ääniä tilanteessa, jossa mitä todennäköisimmin joutunee vaalien jälkeen etsimään uuden poliittisen kodin.

Nyt Maikkari on tuonut julki esityksen uusimman näytöksen eli aaltojen vietävänä olevan poliitikon tekojen tai tekemättä jättämisten seurauksia. Kiinassa jo jonkin aikaa vaikuttanut Renny Harlin on kuulemma kieltäytynyt asettumassa Sampo Terhon kärryille tämän viedessä delegaation Kiinaan neuvottelemaan elokuva-alan yhteistyösopimuksesta. Samassa yhteydessä mainitaan myös eräs toinenkin palkintojenjaosta kieltäytynyt sekä henkilö, joka lopulta osasi suhtautua ammattimaisesti tilaisuuteen ja erottaa sen yhä enemmän noitavainojen kaltaisia piirteitä saaneista tapahtumista. Koska prosessia Louhimiestä vastaan on ajettu mitä suurimmassa julkisuudessa ilman virallista oikeudenkäyntiä tai tuomiota, on täysin oikeutettua puhua ajojahdista, jota lopulta ovat lähteneet myötäilemään monet miehetkin. Asia on muotoiltu pirullisen taitavasti klassiseen ”oletko lakannut hakkaamasta vaimoasi, kyllä vai ei ”– tyyliin. Sillä onhan kaikki mielivaltaisuus ja alistaminen toki työelämässä kiellettyä ja niin pitääkin olla. Syytökset on kuitenkin puitava oikeudessa tai sovittava hiljaisuudessa keskenään. Julkinen sonnan tonkiminen vain jättää ikuisen stigman syytetyn nahkaan riippumatta täysin tapahtumien todenperäisyydestä tai vakavuudesta. Naapurimaastamme on jo kantautunut viestejä jopa itsemurhasta moisen metsästyksen seurauksena. Emme sentään puhu mistään terroriteosta, jonka seuraukset on nähtävissä pitkin asfalttia räjähtäneissä raadoissa.


Vilkkaana esiintynyt keskustelu sosiaalisessa mediassa on paljastanut kohun taakse kätkeytyttä pohjavirettä.
Osin puheenvuorot ovat varmasti olleet sarkastisia, mutta niiden taakaa epäilemättä kurkistelee katsanto,
jonka mukainen politiikka uhkaa kuristaa taiteellisen vapauden ja muuttaa ilmaisun pelkäksi ideologiseksi
megafoniksi.

Tärähtäneistön hienosti pukeutuvat ja itsensä korottaneet edustajat ovat tässä näytelmässä leimanneet myös itsensä. Saattaa hyvinkin koittaa pian aika, jolloin taiteellisiksi kutsutut tuotokset ovat niin hajuttomia, mauttomia ja värittömiä, että ne ovat jo syntyessään kuolleita – tai sitten niin valtaideologian syövyttämiä, että tuotanto-ongelmat ratkeavat katsojien puutteeseen. Toivottavasti tulevien projektien säännöt saadaan sen verran selviksi, ettei jätesankoja tongita vuosikymmeniä myöhemmin. Onneksi meillä sentään on lukemattomia vanhoja elokuvia, joista voi hakea lohtua ja hetken unohdusta ankeaan arkeen näkemättä kasvoja, jotka ovat manifestoituneet jonkin kampanjan kärkikasvoiksi.




keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Häkämiehen verovalitus renkipojan tuskaa


Yhä uudelleen havahtuu ihmettelemään, miten epäjohdonmukaisin mielenlahjoin isänmaatamme on tunnuttu viime vuosina johdetun – tai siis paremminkin miten ruusunpunaisin, lähes harhaisin mielikuvin sitä on ojennettu Brysselille ja sitä kautta kansainvälisten pankkiiripiirien täydelliseen hallintaan. Nyt jonkinlaisen euvostokrapulan kouriin on ilmeisesti joutunut viime hallitustemme takapiru ja euvostohenkisyyden kätilö EK. Sen toimitusjohtaja Jyri Häkämies on parahtanut oivallettuaan, että ylikansallisesti toimitettu verotus tarkoittanee väistämättä verotettavien tulojen siirtoa Suomesta suuriin, sanavaltaisiin talouksiin. Eipä asiasta porua pidetty esimerkiksi vuonna 2013, jolloin valtiovarainministeriömme Jutta Urpilaisen johdolla vaati työ- ja verolainsäädäntöjen vastuuta siirrettäväksi kansalliselta tasolta Brysseliin.



Mikäli kansainvälinen verotus on nyt myllerryksessä, suomalaistenkin toimijoiden tulevan verotuskäytännön avaimia on kuitenkin jo vuosikausia ojenneltu ulkopuolisille. Verovarojen tarjoamisesta Brysselille on ilmeisesti sitten otettu koppi. Die Welt:n artikkelissa 13.11.2017 euvostoparlamentin puhemies ehdottaa Unionin talousarvion kaksinkertaistamista 140 miljardista 280 miljardiin ja sen rahoittamista euvostoveroilla. Niin makaa kuin petaa, sanotaan. Halkoliiterin pohja alkaa paljastua. On aika tottua isännän ääneen, ainakin niin kauan kun vannotaan euvostovaltion ja kansainvälisyyden nimeen. Sinänsä komission pyrkimys verottaa digitaalisia toimintoja on varsin ymmärrettävä, sillä yhä suurempi osa taloudellisesta aktiviteetista on virtuaalista bittivirtaa – ainakin niin kauan kunnes joku päättää katkaista virran kytkimestä. Kun EK toimitusjohtajansa suulla parkuu digiveroa ja tappiollisten yritysten verottamista, taustalla on toki ikivanha hännänveto veronmaksun ja hekilökohtaisen voiton kesken. Eivät kai diginerot ole kuvitelleet loputtomiin välttyvänsä verottajan tutkalta?

Toinen asia sitten, kuka verohyödyn kerää. Huoli Suomen tulevaisuudesta tässä yhteydessä vaikuttaa väistämättä teennäiseltä. Vapauttaessaan valuuttavirtoja ja kaataessaan suoja-aitoja muun muassa EK on jo vuosikausia näyttänyt viittaavan kintaalla Suomen itsenäiselle taloudelliselle tulevaisuudelle. Ilmeisesti sangen harhaisesti kieltäydytään uskomasta muutaman miljoonan suomalaisen vaikutusvallan verrattuna satoihin miljooniin ulkomaalaisiin väistämättä heikkenevän sitä mukaa kuin heidän oman valtionsa itsenäisyys hiipuu olemattomiin. Aiemmin se ei ole tainnut haitata, mutta nyt ainakin joku on tainnut huomata, ettei se mahtavana pidetty oma ääni taidakaan kuulua.

Silti yhä vaaditaan Suomea toimimaan aktiivisesti asiassa. Minkä Suomen pitäisi toimia, siis euvosto-osavaltion, joka ei kykene ilman sakkoja edes päättämään itse noudattamastaan kellonajasta?

On tärkeää alleviivata, että kansainvälisen verotuksen pelisäännöt tulisi sopia ja päättää globaalilla, kansainvälisellä tasolla. Suomen tulee olla aktiivinen pelisääntöjen määrittelyssä EU-tasolla ja hakea samanmielisten tukea. EU:n ei myöskään tule yksipuolisesti yrittää luoda globaaleja sääntöjä vaan siihen oikea foorumi on OECD, jossa työtä myös aktiivisesti tehdään.”

Anteeksi vain, verotuksen siirtyessä Brysselin kautta ties minne siltojemme, teidemme ja kaiken julkisen toimintamme rahoituksesta päätettäneen tulevaisuudessa aivan muualla kuin Arkadian pellekabinetissa. Kun kaikki on myyty, huutolaispoikien ääntä on turha enää kuunnella. Menkööt he muualle.