torstai 23. maaliskuuta 2017

Tappavien autojen epidemia


Euroopan kadut ovat muuttumassa kauhunkentiksi. Päättäjiemme viime aikojen strategian mukaan kenties pitäisi harkita autoilun kieltämistä. Tuskin on saatu lukea Lontoon parlamenttitalon läheisyydessä tapahtuneesta terrori-iskusta ennen kuin tietoa tihkuu Belgiasta: ”kovaa ajanut ajoneuvo yritti ajaa väkijoukkoon Antwerpenissa Belgiassa”. Otsikossa juttu sentään paljastaa, että joku mieshän siellä yritti taas survoa lähimmäisiään autolla. Muistissa ovat yhä hyvin viime vuonna Nizzassa ja Berliinissä tapahtuneet yliajot. Terroristit ovat keksineet käyttöönsä pirullisen tappovälineen.

Vihollista on toivotonta koettaa metsästää sen lisääntyessä omilla takapihoillamme. Autojakin on joka paikassa, eivätkä mitkään voimavarat riitä koko mantereen autokannan liikkeiden valvomiseen uusien iskujen estämiseksi. Kalliit armeijat huippumoderneine aseineen ovat varojen tuhlausta, koska rajoja ei tahdota sulkea kutsumattomilta vierailta. Tykit ja panssarit ovat toki komeita paraateissa. Päättäjämme reagoivat kyllä Lontoon tapahtumiin tiedottamalla eduskunnan poliisivartioinnista aikana, jolloin tehovartiointi suljettuine portteineen olisi pitänyt olla jo vuosia rajoilla. Kansan keskuudessaan yhä raskaammin kokema epäluottamus päättäjiin saattaa jopa toisinaan saada jotkut toivomaan jonkinlaista puhdistusta tuolla Brysselin haarakonttorissa. Helsinki-Vantaalla kuulemma poliiseilla sentään on konepistoolit, mutta häveliäästi repuissa. Toivottavasti repunnarut eivät sotkeudu tositilanteen tullessa päälle.

Sosiaalinen media paljastaa armottomasti, kuinka
tietty osa väestöstä on johdateltavissa.
Olemme saaneet viikkotolkulla seurata pääkaupungissamme arvotonta farssia laittomien maahanmuuttajien ja käännytettyjen mielenosoitusta, jota erinäiset yhteistoimintahenkilöt ja hyödylliset idiootit tukevat. Tuon muukalaisväen vaatiessa ylläpitoa ja taskurahaa leviää tietoja, kuinka omien vanhustemme turvaverkko repeilee. Nyt nämä oman nuoruutensa maansa puolustamiseen ja sen jälleenrakentamiseen uhranneet ihmiset saavat vielä kilpailla almuista maastaan paenneiden, asekuntoisten muukalaismiesten kanssa. Kun näytelmälle on jossain vaiheessa tultava loppu, voimme vain arvailla tilanteen partalapsosten keskuudessa herättämän raivon määrää. Taisipa viime marraskuussa Suomessakin olla muuan epämääräinen tapaus, jossa mielenosoituksen yhteydessä maahanmuuttaja oli ajaa väkijoukkoon?

Nykyään on muotia puhua niin kutsutuista ”juurisyistä”. Maahanmuuton seurauksiin liittyen siihen ei järin mielellään kuitenkaan mennä. Kuluneiden vuosikymmenien aikana väki teillämme on alkanut yhä kiihtyvämmin muuttua. Multikultturistisen ideologian mukaan on nähty vain eksoottisena tavoittaa mitä erikoisempia ilmestyksiä ratin takaa. Monta kertaa paikallisbussinkin matkustajista vähemmistön voisi suoralta käsin tunnistaa suomalaisiksi. Äskettäin sosiaalisessa mediassa levisi suitsutus helsinkiläisestä raitiovaunulinjasta, jolla ei suomenkielen sanaa juuri tavoita. Etnofestarimaisen ihastelun sijaan tulisi olla huolissaan tulokkaiden integroitumisesta vastaanottavaan yhteiskuntaan. Kielimuurin taakse voi kätkeytyä sukupolviksi ja vaatia pelkällä olemassaolollaan isäntäväkeä mukautumaan.

Euroopassa on vielä niitäkin, jotka uskaltavat puhua suoraan manterettamme kohdanneesta katastrofista.
Tulevaisuudessa kamppailun kiihtyessä äänenpainot tullevat entisestäänkin kovenemaan...

Viimeisimpien tietojen mukaan Britannian pääministeri Theresa May on ilmoittanut, että parlamenttitalon edustalle hyökännyt mies on kotoisin Britanniasta ja ollut jopa poliisin seurannassa. Mitä tuo nyt sitten on tarkoittavinaan muuta kuin, että maahantulijoiden lapsetkin ovat potentiaalisia uhkatekijöitä ja he vasta ovatkin, mikäli ristiriita vastaanottavan ja lähtömaan kulttuurien välillä on tarpeeksi suur? Nykyisten kansainvaellusten kohdalla tuo törmäyskurssi ei voisi olla nykyistä suurempi. Seurausten levähtäessä täydellä voimalla silmille on enää myöhäistä korjata mitään. On kuin syyttäisi palovakuutusyhtiötä siitä, ettei itse ole ottanut kaikista myyntiponnisteluista huolimatta vakuutusta poroksi palaneelle kodilleen. Tiukat ehdot maahantulolle ja kiertelemättömät palautussäännöt olisi pitänyt olla noudatettuina jo silloin kun eliitti vielä sai syötettyä meille palturia ”uudesta Euroopasta”. 

Vuosi on vasta aluillaan, mutta tuntemattomien autojen varjot ovat jo kohoamassa Euroopan katujen ja maanteiden ylle. 





torstai 16. maaliskuuta 2017

Itsetyytyväisyyttä ennen seuraavaa tragediaa


Euvostouskovaisilla taitaa olla nyt melkoinen krapula, ainakin puheista päätellen. Mielipidetiedustelujen uumoilema Geert Wildersin Vapauspuolueen voitto on sulanut äänestyksen toiseen tilaan. Multikultit pääsevät siis jälleen piirileikkiinsä heitä vedättävien muukalaisten kanssa. Brysselin establismentin itsetyytyväisyys pyrkii kuitenkin kätkemään taakseen, kuinka harhainen euvostovaltion ideologia ja usko universaaliin hyvyyteen tässä resurssitaistelujen maailmassa onkaan.

Seuraavat viikot tulevat olemaan sikälikin mielenkiintoisia, että voimme seurata euvostopiirien avoimia rajoja vastustaneiden tahojen reagointia vaalitulokseen. Alkavatko yleiset mellakat kautta suurkaupunkien, uhataanko tai toivotaanko Hollannin vaalien voittajaksi julistettu Mark Rutte tappaa. Ainakin ensi kommenteista on välittynyt sellainen käsitys, että Wilders on rehdisti tunnustanut jääneensä tappiolle – ainakin toistaiseksi. Voimme verrata käytöstä niin Brexit-äänestyksen kuin Yhdysvaltain vaalit hävinneen osapuolen käytökseen.

On totta, että ainakin meikäläinen valtamedia on pyrkinyt julistamaan Wildersin Vihtahoususta seuraavaksi. Nyt vaalihuoneistojen hiljennyttyä vihervasemmistosta on tehty Messiasta, joka olisi pelastamassa Eurooppaa. Mistä? Kautta mantereen on varttumassa politikointi-ikään sukupolvi, joka on ikänsä imenyt oppia Euvostovaltion autuudesta. Opin kulmakivi ja yhä uudestaan keskusteluissa esille nouseva argumentti on illuusio Unionista niin sanotun pitkän rauhankauden takaamisessa. Itse asiassa toisen maailmansodan jälkeen rikkiammutussa Euroopassa ei ollut tarkoituksenmukaista sotia. Kahinat alkoivat liki välittömästi niin Indokiinassa kuin Afrikassa, ja eurooppalaiset valtiot olivat niissä tiiviisti mukana. Nuoremmankin väen olisi syytä muistaa Balkanin tapahtumat aivan hiljattain. Erittäin aktiivisesti pyritään unohtamaan, että juuri moninaiset, keskenään ristikkäiset liittoutumat olivat mukana ajamassa kansakuntia toisiaan vastaan. Paljonko eroaa nykypäivän euvostoeliitin terävin, vaaleilla valitsematon kärki 1900-luvun alun kuningasperheistä ja rehentelevästä aatelista? Aikamme ideologian mukaan kuuluu ainoastaan korostaa hirmuista kansallismielisyyttä, jota ilman maailma muka olisi parempi paikka elää.

Kansallismielisyyttä liki maanisesti vihaava Euvostoliittokin on kompuroinut idänsuhteissa kahmien sieltä kahmalokaupalla vaikeuksia maille, joilla ei ole ollut syytä sorkkia esille vihanpitoa. Se on niin ikään ollut sotkemassa Välimeren ympäristössä demokratiakäsityksensä savuverholla länsimaisia talousetuja maissa, joita on pidetty edes jollain lailla kurissa vanhakantaisella, autoritaarisella hallintomallilla. Ei ole muka oivallettu, ettei kristillishumanistiselta pohjalta kummunnut oppi juurru täysin toisenlaisesta uskontopohjasta kasvaneeseen ympäristöön.

Todellisuudessa kansallismielisyydessä on kysymys etupäässä siitä, kenen tahdotaan toimivan missäkin isäntänä. Tietyllä tavalla on nyt paradoksaalista, että Turkin Erdogan on antanut Euroopalle oppitunnin tulevasta pyrkimällä masinoimaan Euvostovaltion alueelle tulleita alamaisiaan oman politiikkansa käsikassaraksi. Ateistiset teknokraatit kautta läntisen maailman aliarvioivat uskonnon voiman ja kirkonmiehet lahjoittavat kirkkojansa kilpailevan, pohjimmaltaan itselleen vihamielisen uskonnon harjoittamista varten. Näin tapahtuu aikana, jolloin kristinuskoa nujerretaan omilla syntysijoillaan – siis aivan tällä hetkellä eikä joskus keskiajalla! Eurooppalaisten sinisilmäisyydestä ovat yrittäneet varoittaa jopa Lähi-Idästä pelastautuneet oikeat pakolaiset. Oma esimakunsa tulevasta on jo ollut nähtävissä jo pakolaiskeskuskuksissa, joista kristityt on pitänyt pelastaa pois.


Multikultturistit eivät ole sen kummempia kuin äärifundamentalistit, jotka julistavat omaa oppiaan ainoana oikeana. Juuri he ovat tuoneet yhteiskuntaan mustavalkoiset asetelmat eivätkä kriitikot. Wildersin kaltaisten poliitikkojen nousu julkisuuteen on taudin oire, ilman selkeätä tarvetta vallitsevan valtaideologian suitsemiseen heitä ei olisi. Nyt hänen puolueensa on jo ilmeisesti toiseksi suurin, mutta vanhaa menoa pyritään Brysselin kabineteissa jatkamaan. Jos islamin ja monikultturismin ilmenemismuotojen arvostelu koetaan pelkäksi vihaksi, aikuiset ihmiset käyttäytyvät sangen infantiilisti. Keski-Euroopan tai Ruotsin muuttuminen väkivaltapesäkkeiksi on alettu hiljakseen hyväksyä – in facto. Sillä vastatoimiin ryhtyminen on opillisesti tuomittu tavalla, joka ei kenellekään asioita seuraavalle ole jäänyt epäselväksi.

Meidänkin valtiollisella, verovaroin ylläpidetyllä opinjakokanavallamme kirjeenvaihtajaksi tms kaiketi tituleerattu euvostototuuden äänitorvena tavan takaa messuava nainen hehkutti heti aamulla ”populismin tavoittaneen lakipisteensä”. Koska kriitikoilla on mantereellamme vastassa koko internationalistinen koneisto, joka Brexitin yhteydessä kompastui omaan ylimielisyyteensä, Hollannin tapauksessa jopa vaalitulosta lienee sitä taustaa vasten syytä hiukan epäillä. On silti välttämätöntä ilmaista kantansa sivistyneesti ja väkivallattomasti – toisin kuin euvostokiihkoilijat Britanniassa.

Oma lukunsa tarinassa on sitten se, kuinka Hollannin vaaleja on alettu välittömästi hyödyntää lähestyvien Ranskan vaalien valmistelussa. Valtamediamme käy samanlaista vaalitaistelua kuin Britannian tapauksessa, vaikka provinssissamme lienee sangen vähän äänioikeutettuja. Helsingin Sanomien kolumnisti on tarttunut teknistyvän maailman ongelmiin, automaatioon ja robotisaatioon. Sangen vastaansanomattomasti hän toteaa, etteivät entiset työt palaa. Vallan sylikoira antaa puudelinäänellään ymmärtää, että Yhdysvaltain Trump ja Ranskan Le Pen olettaisivat voivansa muuttaa suuren pyörän suunnan. Jos jäljellejääviä työpaikkoja pyritään turvaamaan omalle väelle ja estämään niiden valuminen tyystin ulkomaille, se kolumnistin mukaan olisi menetetyn henkiinherättämistä. Euvostoeliitti yhä lähes kutsuu paikalle väkeä, josta suurin osa on luku- ja kirjoitustaidotonta äidinkielelläänkin. Kuinka se porukka voisi koskaan huoltaa robotteja tai huolehtia viimeisistä yksinkertaisista töistä ohittamatta niin kutsutun ”positiivisen syrjinnän” kautta täällä ikänsä eläneet?

Euroopan painajainen ei suinkaan ole kohdannut omaa huippuaan. Euvostokansalaiset saavat toki ihmetellä niiden natsikorttien lentelyä, joita mies Turkista viskelee ympäriinsä. Ruotsi on tässäkin tapauksessa jo osoittanut, että Euroopan kansakuntia kuohitaan yksi toisensa jälkeen. Wildersiin on isketty poltinmerkki hänen puututtuaan puheissaan islamistien vaikutusvallan kasvuun. Erdoganin kaltaiset poliitikot ratsastavat kuitenkin juuri islamilla, joka poikkeaa omat perinteensä ja aatteensa rahalle ja globalisaatiolle uhranneiden, mukavuudenhalussaan degeneroituneiden eurooppalaisten taustasta tuoden mieleen hunnit kohdanneet rappeutuneet roomalaiset. Kun tulokkaiden lukumäärä väistämättä kasvaa ja muuttaa väestösuhteita, eurooppalaiset juhlat uhkaavat päättyä väistämättä. On jo käynyt ilmi, että sairaalloisen kunniankipeä mies Turkista saa loukata ja sättiä Eurooppaa mielensä mukaan. Hänellä on tankkeja ja hävittäjäkoneita ja uskonveljiä Euroopan suurkaupungeissa, joita toistaiseksi vielä hallitsevat ainakin muodollisesti vääräuskoiset, joiden rankallekin kohtelulle on löydettävissä tarvittaessa henkistä tukea paimentolaisuskonnon kirjoituksista. On myös nähty, että vastaanottajat ovat valmiita hyväksymään pitkälle meneviä myönnytyksiä kulttuurin nimissä. Mikäli Erdogan ei vielä saa Euroopalta haluamaansa, pian tulee joku toinen, sillä Bryssel itse jauhaa täkäläisiä kansoja hajalle.

Vihervasemmisto saattaa tällä hetkellä pullistella omaa ”erinomaisuuttaan”, mutta pelättävissä on aika, jolloin ei ole ketään jäljellä astumaan tilille henkisestä sokeudestamme.




maanantai 6. maaliskuuta 2017

Timo Soini on ollut poissa jo kauan


Viikonloppuna olemme saaneet kuulla, että suomalaisesta puoluekentästä poistuu vaikuttava hahmo. Toimittelijat eri puolilla ovat jo ehtineet aloittaa spekulaatiomyllyn pyörittämisen liittyen perussuomalaisten tulevan johtajan persoonasta. Oma asiansa toki on, onko perussuomalaisia puolueena ilman Soinia. Itse asiassa Soini kuitenkin on ollut poliittisesti jo hyvän aikaa kuori entisestään. Voisi todeta hänen olleen jo kauan poissa syvän kansan edestä. Tarkastellaanpa asiaa poliittisesti voimissaan olleen Soinia historiaan jääneiden toteamusten kautta.




Tuli iso jytky!

Tuossa huipentui establismentin piirissä vallinnutta liki uskonnollistyyppistä yhden totuuden oppia vastustaneiden euvostoalamaisten vastarintamieliala. Pieni toivon hetki värisi yhtä aikaa eliitin epäuskoisuuden kanssa. Opportunistit Brysselissä vapisivat.

Missä EU, siellä ongelma.

Uskoisin juuri tämän teesin tuoneen eniten kannattajia Soinille ja koko puolueelle. Viimeistään hallitustyö on sulattanut Timon joukkueelta Euvostoliiton vastustamisen kuin lumihangen huhtikuussa. Itse asiassa näköpiirissä on ollut Brysselin kumartaminen ja puolueen puhdistaminen tai puhdistautuminen euvostokriitikoista. Euvosto- tai eurojäsenyyttä koskeneisiin kansanäänestyksiin on puolueelta ollut turha odottaa tukea. Todellinen häpeä, että tämän iskulauseen lanseerannut henkilö on ollut mukana näin täydelisessä äänestäjien huiputtamisessa.

Yleisen asevelvollisuuden säilyttäminen on Suomelle huomattavasti tärkeämpi asia kuin demokratian puolustaminen jossain sellaisessa maassa, missä ei edes ole demokratiaa

Tämä on ollut mielenkiintoinen toteamus, jota sinänsä ei ole tarvinnut koetella turvallisuuspoliittisten uhkakuvien paineessa. Asevelvollisuuden kannatus lienee säilynyt sangen vakaana. Huomattavasti yllä mainittua mielenkiintoisempaa olisi ollut vaihtaa sen tilalle vaikkapa rajojen koskemattomuuden ja itsenäisyyden säilyttäminen.

Meillä on periaatteemme, kynnyskysymyksemme ja linjamme. Persut eivät myy persettään.

Jo edellä kirjoitettu kertoo osaltaan, millaisessa mielentilassa synkkyyteen vaipumassa oleva ja eurooppalaisten toteuttamaa, kansallista vastarintaa odottava euvostoalamainen lukee tätä väitettä. Sipilän hallitus on ollut perussuomalaisen puolueen giljotiini. Luottamuksen palauttamiseen saattaa mennä ainakin sukupolvi, mikäli sellaiseen enää tilaisuutta annetaan. Toisaalta onhan rahvaan poliittinen muisti valitettavan lyhyt – siitähän kertoo vanhojen puolueiden pölhöedustajien kestosuosio.

EU-jäsenmaksu pienenee 75 miljoonalla eurolla, tosin huonon taloutemme vuoksi, mutta silti.

Soini on joutunut luettelemaan perussuomalaisten ”saavutuksia” hallituksessa lokakuussa 2015. Euvostokriittinen ja -vastainen entinen äänestäjä ei koe tuossa mitään rehenneltävää. Hän muistaa liian hyvin, kuinka perussuomalaiset ovat kääntäneet töykeästi selkänsä eu- ja euro-kansanäänestyksille. Euvostovaltaa joko vastustetaan tai sen saappaita nuollaan.


Siellä on pakko oppia uutta vaikkei haluaisikaan.

Soinin kerrotaan todenneen tällä tavoin vuonna 2016 Hjallis-keskusteluohjelmassa kommentoidessaan EU-maiden ulkoministerien kokouksia. Vähitellen hänestä on näyttänyt jo kuoriutuneen sulavaliikkeinen Junckerin ja kumppanien apupoika. Katkera äänestäjä olisi viimeistään tässä vaiheessa voinut huomauttaa, että hän olisi toivonut puolueen jatkavan kyseenalaistamista sen sijaan, että sen keulakuva ja kiistaton johtaja osoitti yhä selvempää alistumista Brysselin alamaisuuteen. Vanhan laulun sanoin: ”Onko pakko ellei taho?” Kaikesta päätellen Soini on todella tahtonut pomppia Euvostoliiton hyppynarun tahdissa ja poikennut tuon tuosta vielä merten takana rukousaamiaisilla kenties saamassa uusia ohjeita.

Valtamedia jatkaa entiseen tapaan Soinin puolueen erikoiskäsittelyä, vaikka tiettyä aiempaa pehmeämpää otetta on voinutkin olla toisinaan havaitsevinaan. Soraäänet kentältä on nuijittu aiempaa hiljaisemmaksi. Iso politiikan eläin on tallonut tiensä näyttämön halki. Provinssi on saanut näytöksensä. Pöly laskeutuu. Perussuomalaisen tai perussuomalaiseksi koetun protestin ja vastarinnan haipuminen globalisaation ynnä Euvostoliiton kuormarengiksi alleviivaa sitä, että kehitykseen pettyneen pienen alamaisen mielessään hahmottelema kuva Timo Soinista on ollut väärä. Ulkokuoren lampsiessa taka-alalle ei voi olla toteamatta, että se kansan toivekuviinsa hahmottelema Timo Soini on ollut jo kauan poissa – mikäli on edes läsnä koskaan ollutkaan. Politiikan omenat ja melonit kuitenkin säilyvät.





maanantai 27. helmikuuta 2017

Parhaan sekoilun Oscar


Taiteen ja viihteen tekijöiden olisi parasta vaihteeksi keskittyä omalle alalleen eli rentouttavien elämysten tarjoamiseen. Viime viikkoina heidän keskuudessaan on ollut vallalla lähinnä hysteerinen mielipidepolitikointi ja korkeuksista alas julistettu paheksunta kansan syvien rivien julki tuomaa muutostarvetta kohtaan. Itse en periaatteesta ole välittänyt seurata koko huonosti kirjoitettua Oscar-näytelmää, mutta väkisinkin tietoisuuteen on tihkunut, että tällä kertaa show on lässähtänyt persuksilleen.

Maanantaiaamun lehdet ovat saaneet taas ihmeteltävää.
Onko viihdeväeltä lähtenyt oma työ lapasesta kaiken
politikoinnin keskellä? Aika palata työntekoon?
Viihde-eliitti on mitä ilmeisemmin epäonnistunut työssään eli tällä kertaa niinkin yksinkertaisessa toimenpiteessä kuin ammatillisten palkintojensa jakamisessa. Jaossa olleita pystejä ei suinkaan ole tällä kertaa oltu jakamassa ensimmäistä kertaa. Jotenkin vain ilmeisesti ensinnä julistettiin parhaaksi elokuvaksi täysin väärä raina. Kaiketikin kyseessä oli kuitenkin ylipäänsä ehdokkaana ollut hengentuote. Koko spektaakkeli on tietenkin ollut vuosikymmenet läpeensä kaupallinen ja pikkupolitikointia täynnä. Tällä kertaa tähtöset ja muut gurut ovat muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta keskittyneet lähinnä presidentti Trumpin arvosteluun, joten itse pääasia lienee hoidettu vasemmalla kädellä, anteeksi kielikuvasta toki kaikilta maailman vasenkätisiltä.

Väistämättä mieleen nousee, että viihdemaailman aikanaan sangen arvostettu palkintogaala on lopullisesti tuhrittu yhtä likaiseksi politiikan pelikentäksi kuin Nobelin niin kutsutun rauhanpalkinnon jakaminen, jossa kulloinkin vallitsevan establismentin suojeluksessa lilluvat silmäätekevät pääsevät pönöttämään hyvän ruoan ja messevien palkintorahojen parissa, maineesta puhumattakaan. Elokuvien kohdalla jopa maininnat palkintoehdokkuuksista määrineen on vuosikaudet painettu isolla mainoisjulisteisiin ja videolevyjen kansiin. Olisikohan aika jo hillitä tapaa?

Epäilemättä televisiokanavat ja naistenlehdet juoruversioineen pyrkivät yhä märehtimään Oscar-aiheen rutikuivaksi. Omaa mielipidettään ainoana oikeana pitäneet ovat vain omineet viime kuukausina pintatason viihdemaailman siksi paljon omakseen, että vastareaktio varmasti on nousemassa. Jo ennen nykyistä henkistä alennustilaa ja helppoheikkimäistä tietyn poliittisen agendan juoksupoika-aikaa koko pystinjaon ruljanssi on tuntunut liiaksi ohjailevan yleisön huomiota ainoastaan muutamaan tiettyyn elokuvaan vuosittain. Uskoisin mainitulla teatterilla olleen arvostelijansa vuosikymmenet. Nyt vain kallispalkkaiset kulttinäyttelijät ovat lähteneet polkemaan entistä ylimielisemmin ruohonjuuritason kansan käsityksiä ja oikeutta äänestää jopa ”väärin”. Raja poliittisten kokousten ja viihdetilaisuuksien välillä on hämärtynyt ilmeisesti jo siinä määrin, että viimeksi mainitut alkavat epäonnistua alkuperäisessä tehtävässään.

Kyseessä ei sinänsä ole edes ainutlaatuinen tapahtuma, joskin aiemmin kaupallisesti ylivoimaisesti arvostetuin. Maailmalla jaellaan palkintoja elokuville lukemattomissa muissakin tilaisuuksissa. Me suomalaiset olemme saaneet nähdä muun muassa Kaurismäen toikkaroimassa Berliinissä jne. Kenties tämän vuoden Oscar-gaala ansaitsisi itse parhaan sekoilun pystin aikansa hysterian kuvauksena?




maanantai 20. helmikuuta 2017

Katkeria ruotsalaisia hedelmiä


Trump on tehnyt sen taas: hän on saanut toimittelijat hölmistyneenä poukkoilemaan mainitessaan Ruotsin pyrkiessään esittelemään leväperäisen avointen rajojen politiikan haittoja. Valtiollisen ajatuksemme valvonnan läpi suodattuessaan tarina on mennyt jo niin monen suvakkiseulan lävitse, että alkuperäistä kontekstia lienee turha edes etsiä.

Ruotsin ja koko läntisen maailman uhkakuvat eivät katoa niistä vaikenemalla.

Olkoon Ruotsin tilanteesta mitä mieltä tahansa olettaisi sen kaltaisen kansakunnan etnologis-ekonomisen kehityksen olevan puolueettoman tarkastelun kohteena. Ottaahan hiukan alle 10 miljoonan asukkaan valtio sisään vuosittain lähes 100 000 muukalaista. Jo nyt lähteistä riippuen 15-20 prosenttia Ruotsissa asuvista ei ole syntynyt Ruotsissa ja 19 prosentilla on juuret jossain muualla. Niin multikultturismin oletettujen hyötyjen kuin haittojenkin siis toki pitäisi löytyä Sveanmaalta. Valitettavasti puolueetonta lähestymistapaa kulttuurikaaokselle näyttäisi olevan vaikeata löytää. Kritiikkiä uskaltavat esittää vain ne, joilla ei ole enää mitään menetettävää.

Ja sitten tulee joku Trump, joka ei kumartele puheissaan poliittisen korrektiuden alttaria. Muun muassa valtiollinen Yle pyrkii antamaan sellaisen kuvan, että huoli ruotsalaisen yhteiskunnan tilasta olisi vain jonkin äskettäin lähetetyn ähkyoikeistolaisen televisiokanavan tuotoksen nostattamaa. Kuukausitolkulla tasaisin väliajoin länsinaapurissa palaneet autokokot ovat satunnaisesti saattaneet livahtaa jossain täkäläisissä alaviitteissä, mutta virkavallallekin tuskallisiksi tulleet niin kutsutut No Go -vyöhykkeet ovat virallisen totuutemme kieltämiä. Väittämiin terrori-iskuista sivullisen tarkkailijan on paha lähteä etäältä sanomaan mitään, koska elämmehän ajassa, jossa valtamediamme edustajat saattavat todeta, ettei kertomatta jättäminen vaaranna sananvapautta tai Pariisissa voivat levottomuudet [Telegraph / Express] jatkua aivan ydinkeskustassa päiväkausia ilman, että niistä pääuutisissamme kerrottaisiin .Tämä siitä huolimatta, että levottomuuksien leviäminen ja jatkuminen Ranskassa varmasti vaikuttavat lähestyvien vaalien tulokseen.

Asiallisen keskustelun sijaan valtamediamme on keskittynyt ilkkumaan viestintuojaa ja väittämään ruotsalaisten ilakoineen tämän kustannuksella. Itse asiassa olennaista ei ole, mitä kenties on juuri äskettäin tapahtunut vaan viime vuosien kehitys kokonaisuutena. Taannoinen pakolaisryntäys sai itsenäisenä itseään pitävän kansakunnan kannalta merkillisiä ilmentymiä eri puolilla Eurooppaa. Sen sijaan, että pakollista vastaanottoa tarvinneet olisi sijoitettu valvottuihin parakkeihin heidät työnnettiin parhaimpiin hotelleihin ja annettiin kuljeksia kielitaidottomina ja useilla identiteeteillä vapaasti maasta toiseen. Toisinaan tosin ihmeteltiin, miksei puuro kelvannut tai bussista ei suostuttu siirtymään majoitustitiloihin. Ruotsista kantautui jo parisen vuotta sitten tietoja, ettei majoitustiloja olisi enää riittänyt, ja Suomikin sai osansa tulijoista. Kunnat ovat olleet vaikeuksissa pakkosijoitusten edessä. Jopa tänne jo saapuneet olivat ilmeisesti kauhuissaan. Tässä YLE- versio asiasta ja tässä vaihtoehtomedian näkemys. Tahdottaessa kertoa Euroopan niin kutsutun pakolaispolitiikan olevan tosiasiassa riistäytynyt käsistä jo aikaa sitten on esimerkiksi todella syytä ottaa Ruotsi sivuuttaen kuitenkin valtaeliitin kannanotot.

Poliitikkomme ovat yhdessä valtamedian kanssa rakentaneet suojamuurin kansainvaellusten todellisuutta vastaan. Trumpin twiitit ainakin toistaiseksi lävistävät tuon muurin, koska editorit eivät pääse niihin käsiksi. Seurauksena on toimittelijoiden hullunmylly, jonka keskellä sirkus on valmis. Tragikoominen näytelmä on ollut tätäkin kirjoitettaessa seurata sylikoirakuoron mölinää Trumpin kuukaudesta vallassa, ”jolloin hän ei ole saanut aikaan mitään”. Obaman toimittua viimeisille tunneille asti omalla linjallaan uusi presidentti ei suinkaan ole päässyt aloittamaan puhtaalta pöydältä. Niitä kaipailtuja presidentin toimia puolestaan samainen vollottajakööri on kiiruhtanut parkumaan mantereelta toiselle. Määräaikainen maahantulorajoituskin vesitettiin. Yhdysvaltain presidentin julkilausumat Ruotsista onkin nähtävä tätä taustaa vasten.

Katsokaa nyt hyvät ystävät, mitä suvaitsevaisuuden ja rauhallisuuden entisessä mallimaassa on tapahtumassa ja tapahtunut – vain parissa vuosikymmenessä! Liitän mukaan vielä joitain videoita siitä ruotsalaisesta todellisuudesta, jota eliitti ei suinkaan joudu elämään. Aluksi kulttuurikohtaamisia metroasemalla:



Seuraavaksi lyhyt pätkä autopaloista. Tämäkään ei ole mitään vasta hiljattain syntynyttä levotonta liikehdintää:




Lopuksi koetetaan paneutua maahanmuuton ongelmiin tarkastelemalla poliisiväkivaltaa, muukalaisten ulkopuolisuutta yhteiskunnassa ja niin edelleen. Katsojan mieleen luulisi hiipivän ihmettelyn siitä, miksi maailmalta imuroidaan yhä enemmän väkeä, vaikka jo paikalle tulleetkin jälkeläisineen ovat vaikeuksissa. Sitten nousevat esille tulijoiden vaatimukset päästä päättämään enemmän asioistaan; kysyä toki sopii, minkälainen Ruotsi heille kelpaa. Minkälainen Ruotsi jää kantaväestölle, jonka osuus kiihtyvällä tahdilla vähenee? Kiihkottoman pohdistelun sijaan valtamediamme on kuitenkin lähtenyt ilkkuvalle ja vähättelevälle linjalle. Kuinkas muuten? Tekstitykset löytyvät videoruudun alalaidan valikosta.






Usko multikulttuuriin tuottaa meille katkeria hedelmiä, koska se on kanonisoitu meille ainoaksi sallituksi ajattelutavaksi.












torstai 16. helmikuuta 2017

Kohti islamilaista liittovaltiota


Maahanmuuttokriisi syö Saksan budjetin ylijäämän, ja niin kutsutuille pakolaisille vaaditaan ”rajoitettua äänioikeutta” jo ennen kansallisuuden myöntämistä. Euvostoliiton utopia on sortumassa idealistien käsissä. Alkaneella viikolla johtoprovinssista Saksasta on kantautunut lopultakin sangen odotettuja uutisia eli budjetin ylijäämä on päätymässä maahanmuuttokriisin käsittelemiseen.

Riita Saksan budjettiylijäämästä on syytämässä varat maahanmuuttokustannuksiin. Ei ole lainkaan merkityk-
setöntä, minne Euvostoliiton johtoprovinssi sijoittaa infrastruktuurinsa kipeästi tarvitsemat varat. Se ei
voi olla heijastumatta koko Euvostoliiton tulevaisuuteen.

Vanhan sanonnan mukaan liika on liikaa vitamiiniakin. Vanhat totuudet eivät yllä tärähtäneistön tajuntaan sen vaatiessa yhä lisää ”vapaata liikkuvuutta” eurooppalaisen hyvinvoinnin raunioille. Mikäli jostain pilkahtaa aiheellisen epäillyksen pilkahdusta, valtiojohtoiset mediat polkaisevat esille yhä uusia dokumentteja, joiden tarkoituksena on syytää vaalikarjan mieleen lisää syyllisyyden ja auttamishalun eetosta. Vanha manner on kuitenkin tikahtumassa tämän ideologisesti ohjaillun jeesustelun alle.

Muun muassa Spiegelin ja Weltin mukaan Saksassa on syntynyt melkoinen riita budjetin ylijäämävarojen käytöstä. On ollut tahtoa maksaa pois velkaa. SPD on vaatinut investoimaan digitaaliseen infrastruktuuriin ja kouluihin. Koska puolueet eivät ole päässeet yhteisymmärrykseen rahojen käytöstä, ne siirretään CSU-johtaja Gerda Hasselfeldtin mukaan reserviksi pakolaisten kustannusten kattamiseksi. Näin ollen valtionvarainministeri Schäuble ei pääse maksamaan velkoja takaisin. Hän tietää tuskallisen selvästi tulevaisuuden haasteet pakolaiskriisin kauhistuttavissa kustannuksissa, eikä verovelvollinen voi odottaa budjetin ylijäämästä mitään helpotusta elämäänsä. Paitsi koulut ja päiväkodit myös poliisi ja muut viranomaiset tarvitsevat kipeästi lisää henkilökuntaa. Edes Saksan kaltainen talous ei siis välttyne lisävelan ottamiselta huolimatta budjetin näennäisestä ylijäämäisyydestä. Miljoonan vuosittaisen turvapaikanhakijan hallinnassa joutuu vahvinkin yhteiskunta koville, eikä kunkin tulijan kohdalla ole kyse vain tuosta yhdestä vuodesta. Koska kyseessä olevat maahanmuuttajat koostuvat erityisen vähän koulutetusta massasta, integraation ennusteet ovat huonot.

Todellisuus alkaa siis murtautua pompöösin euvostounelman ruusutarhaan. Yhteiskunnan perusrakenteidenkin ylläpito on muuttumassa enemmän kuin haastavaksi. Teknokraattis-ateistinen eliitti joutunee havahtumaan utopiansa jäädessä tavoittamattomaksi unelmaksi. Muukalaisten massat eivät suinkaan tavoittele integroitumista uuteen elinympäristöönsä, vaan lukumääränsä kasvaessa ne alkavat yhä selkeämmin muovata uutta kotiaan. Paradoksina onkin sosiaalisessa mediassa yhä usemmin jouduttu äimistelemään sitä, kuinka tulijat vaikuttaisivat tahtovan rakentaa ympärilleen samanlaisia sosiaalisia rakenteita, jotka ovat alun alkaen mahdollistaneet niiden vainoavien käytäntöjen synnyn, joita he ovat väittäneet pakenevansa. Esimerkiksi Britanniassa muslimiyhteisö on vaatinut jäseniään äänestämään tiettyä puoluetta käyttäen hyväkseen henkistä otetta jäseniinsä.

Vaikka valtamedia tahtoo asiasta enimmäkseen vaieta,
sosiaalisessa mediassa nousevat yhä uudelleen esille
etnisten ryhmien ja jengien toiminta eri puolille
Euvostoliittoa. Britannia on vasta aloittamassa eroa,
jonka etujen mitätöimiseksi euvostouskolliset toki
tekevät kaikkensa. Yhtenä vaatimuksena liittovaltio-
uskovaisilla on naiivi vaatimus kontrolloimattomista
rajoista. Ellei kehityksen suuntaa käännetä No Go -
alueiden aika Euroopassa on vasta alussa.
Saksan hallituksen maahanmuuttovaltuutettu Aydan Oezoguz on mennyt jo niin pitkälle, että kansalaisoikeudettomille maahanmuuttajille pitäisi hänen mukaansa antaa rajoitettu äänioikeus. Oma lukunsa sitten olisikin näin tarkkailijan näkökulmasta pohtia, mitkä sitten olisivat ne rajoitukset. Tietyt piirit kun ovat erityisen omistautuneita arvostelemaan kaikkia ihmisryhmien välisiä legaalisia eroja. Oezoguzin vaatimus olisi uusi naula kansalaisuuden arvon ja merkityksen arkkuun. Samalla kunnioitus esivaltaa kohtaan sukeltaisi uusiin syvyyksiin. Yhdistyneenä eri puolille Eurooppaa syntyneisiin No Go -vyöhykkeisiin muukalaisten ja identiteetiltään vähintään kyseenalaisten muukalaisten äänioikeus kiihdyttäisi yhteiskunnallista hajoamista.

Euvostoliitto on siis muovautumassa sisältä päin aivan joksikin muuksi kuin valtaosa euvostokansalaisista nykyään tunnistaa. Murentumisprosessia tukeva viides kolonna ei niinkään ole salainen kuin erilaisin pykälin ylhäältä päin suojeltu järjestelmä, joka pyrkii kriminalisoimaan kaiken arvostelun. Yhä tässäkin tilanteessa euvostokansalaisille tahdotaan esittää nimenomaan idänsuhteet ensisijaisena uhkakuvana. Oma eurooppalaisuutta heikentävä nyanssinsa on ollut Euvostoliiton poliittinen valuutta euro, jonka ylläpitämiseksi kyhätyillä tukipaketeilla vasallivaltioiden talous ja yhteiskunta on ajettu keskusvallan talutusnuoraan heikentäen omaehtoisen politiikan mahdollisuuksia. Kriitikoiden tavan takaa esilletuomat väestörakenteelliset ennusteet ovat puhdasta matematiikkaa. Hätkähdyttävää sinänsä on havaita tuon tuostakin, kuinka avointa ja häpeämätöntä väestö- ja uskontosuhteiden muutoksia seuraava prosessi on jo tässä vaiheessa. 






perjantai 10. helmikuuta 2017

Ikuisuuden sietämättömän kepeätä tavoittelua


Taannoin jotkut tolkuttomat julistivat historian päättyneeksi. Sittemmin tietyt tapahtumat ovat osoittaneet, ettei maailmanjärjestys suinkaan ole vielä valmis. Erityisen rankkaa ihmisen epätäydellisyyden tunnustaminen näyttäisi olevan euvostouskovaisten eliitille. Sangen hyvin aikaamme kuvaavasti Ilta-Sanomat otsikoi eilen pääkirjoituksensa ”Ranskan ero olisi ikuisen euron loppu”.


Valuutta jos mikä on ihmisten väliseen luottamukseen ja alistussuhteisiin liittyvä väline. Viime viikkoina televisiossa on esitetty historianharrastajille aarteenetsintäohjelmaa nimeltä Menneisyyden etsijät. Siinä joukko innokkaita miehiä haravoi maita ja mantuja metallinpaljastimilla ja tonkii tantereesta vanhojen esineiden osia ja aikojen saatossa paikalle kulkeutuneita rahoja. Perisuomalaisesta maaperästä on paljastunut vanhaa valuuttaa niin kaukaa itämailta, Ruotsista kuin Euroopastakin. Muinoin kukin noista metallinpalasista on edustanut varallisuuden vaihtoa ja koristautumista siinä kuin nykyisetkin valuutat. Vaikka niiden arvo nykyään on lähinnä muinaismuistoina, ne ovat silti yhä tietyllä tavalla ”ikuisia”.

Eliittimme on julistanut euron ”peruuttamattomaksi valuutaksi”. Jos päättäjämme kykenisivät katsomaan itseään kaukaa, he voisivat oivaltaa julistustensa pompöösin rehentelyn. Kuukausi kuukaudelta euvostovaluutan luonne muuttuu yhä enemmän pakotetuksi velkasuhteeksi. Hyvistä aikeista huolimatta sen edut eivät käytännössä enää hyödytä tavallista kansaa vaan eliittiä, jota varten se onkin luotu. Niin kuin nyttemmin maan povesta kaivetut vanhat äyrityiset niin myös euro tulee sortumaan omaan ylimielisyyteensä, koska mikään ihmisen luoma ei ole ikuista. Valuutta on vain vallanpitäjien hallinnan väline ja toimii niin kauan kuin tarkoituksenmukaista; toisin kuin ikivanhat hopearahat eurolla ei pian ole edes esineellistä pysyvyyttä, mikäli hanke käteisestä luopumisesta etenee toteutumiseensa. Tällöin ”ikuisesta” valuutasta tulee vain ilmaa tuuleen.

Alussa mainitsemani Ilta-Sanomien pääkirjoitus on esimerkki siitä, kuinka yhteisen euvostovaluutan legitimiteetti ja käyttökelpoisuus on jo hyvää vauhtia laskemassa vähintään samaa tahtia kuin eurooppalaiset kansat alkavat kyseenalaistaa Junckerin ja kumppaneiden ainoiksi oikeiksi julistamat opit. Mikään imperiumi ei ole ikuinen. Hyvä esimerkki ihmisten rakennelmien väliaikaisuudesta on esimerkiksi khmerien kulttuurin historia ja viidakosta löytyneet suurten kaupunkien rauniot. Meitä Pohjolassa tulisi varoittaa Kalmarin Unionin kohtalo. Kenties päädymme vielä vaihtelemaan keskenämme autonrenkaita ja kananmunia niin kuin tarinan mukaan itänaapurissa touhuttiin edellisen ”kansojen valtion” romahdettua ja sen valuutan menetettyä arvonsa.

Euvostopolitrukkien keskinäisen selälle taputtelun aika on jo mennyt. Ikuisuus on yhä jäänyt saavuttamatta.