tiistai 23. elokuuta 2016

Mitä Forssassa tapahtuu?


Ministeri pikkuapulaisineen on juntannut vuodessa hämäläiseen pikkukaupunkiin pahoinpitelyiden ja etnisten kahakoiden kierteen. Valitettavasti tämä on vasta alkua, koska hyysärimedia on oitis aloittanut tapahtumien värittämisen. Kaikki syy on kaadettu kiireen kaupalla suomalaisten niskaan.

Viime lokakuussa kirjoitin tekstissä Pakolaisbisneksen jyräämät Forssasta:

Forssa nousi elokuussa vähäksi aikaa julkisuuteen sen aluksi torjuessa pakolaisten ”väliaikaisen” majoituksen. Kun kielteinen päätös syntyi, alkoi etenkin ylessä armoton, päivästä toiseen jatkunut parkuminen. Alpo Suhosta myöten radioon raahattiin väkeä todistelemaan tehtyä vääryyttä. Ministeri Grahn-Laasonen pisti ilmeisesti arvovaltansa peliin masinoidakseen vastatoimet, jotka viimein johtivat alkuperäisen päätöksen kumoamiseen. Vähemmälle huomiolle jäi hotelliin suunniteltu ikäihmisten uudenlainen palvelukeskus, joka lienee nyt sysätty pois pakolaiskeskuksen väliaikaisuuden muututtua yhtäkkiä pysyväisluonteiseksi. Nuo pakolaisbisneksen koukerot vaatisivat ammattimaista ja lahjomatonta selvitystyötä. Sen verran monen poliitikon ja vaikuttajan näpit ilmeisesti ovat tahriintuneet soppaan.

Kuvakaappaus MV-lehden välittämästä videosta, jossa
naisten ja heidän autonsa kimppuun käyvät eivät
järin pottunokilta näytä. Valhemediahan kiirehti
vollottamaan nuorten suomalaismiesten hyökänneen
vastaaottokeskukseen. Onkohan jollakin tullut
viimein mitta täyteen?
Lähes tasan vuotta myöhemmin Forssassa on meneillään tapahtumaketju, jota MV-lehti pitää mahdollisena kostonkierteenä matujen eilen joukolla tekemään pahoinpitelyyn. Niin MV-lehden kuin Paavo Tajukankaankin välittämässä videossa mailojen ja keppien kanssa heiluvat näyttävät perin selvästi sotaa ja vainoa paenneilta. Tunnettuun tapaansa valtamedia painottaa suomalaisten hyökänneen vastaanottokeskukseen. Sieltä taholta lienee turha odottaa objektiivista arviota syistä ja seurauksista. Joka tapauksessa ministeri Grahn-Laasonen apujoukkoineen voinee olla tyytyväinen. Ilmeisesti rauhalliseen hämäläiseen pikkukaupunkiin on onnistuttu istuttamaan vuodessa Lähi-Itä moninaisine kostonkierteineen. Samalla toimittelijat pääsevät haarukoimaan parhaaseen palestiinalaiskriisin tyyliin ainoastaan toisen osapuolen tekoja, vaikka jokaiseen kahinaan vaaditaan vähintään kaksi osapuolta. No, onhan tämäkin kansainvälistymistä.

Toivottavasti tulevat päivät valaisevat tapahtumien oikeata kulkua, mihin en usko valhemedian kykenevän.

maanantai 22. elokuuta 2016

Kansojen viholliset


Juncker vihaa valtioiden rajoja


Eurooppaa on kohdannut lähes Mustaa surmaa vastaava koettelemus siinä mielessä, että kansojen johtoon on pesiytynyt politrukkeja, jotka avoimesti ajavat maanosaa sekasortoon ja hävitykseen. Mustimmista mustin kansojen vihollinen Jean-Claude Juncker on hännystelijöineen ainoastaan varjoissa lymyilevien pääpirujen keulakuva. Julistaessaan maiden rajat pahimmaksi keksinnöksi ikinä hän samalla häpäisee julkisesti vuosisatojen aikana maidensa, elämäntapansa ja uskontonsa puolesta uhrautuneiden muiston.

Juncker jatkaa uhkailujaan ja syytöksiään. Antamalla tämän
miehen jatkaa johdossa euvostouskovaisemme paljastavat
kansojensa itsemääräämisoikeutta kohtaan tuntemansa
vihan.
Eivät rajat kuitenkaan vieneet Eurooppaa kahteen maailmansotaankaan, vaan eliitin keskinäiset juonittelut ja se sama pelaaminen kansojen tulevaisuudella kuin nykyään. Tuolloin tekniikka ei ollut vielä kehittynyt niin pitkälle, että kokonaisia mantereita olisi pystytty hallitsemaan reaaliajassa. Nyt tietotekniikka mahdollistaa vallatun omaisuuden valvomisen tavalla, jossa yksittäiset valtiot eivät enää sovi eliitin etuihin. Kansat niitä suojelevine rajoineen ovatkin äkkiä uhka niille, jotka hakevat maailman valtiutta. Siksi Junckerkin julistaa niiden vahingollisuutta. Huolimatta rajoista Saksan ja Ranskan suhteet olivat kuulemma vielä puolisen vuotta ennen ensimmäistä maailmansotaa sangen hyvät. Propaganda ja sotaliitot ajoivat väen aseisiin.

EU-eliitin vihaamat rajat juontavat jo ihmisyyden alkuhämäristä. Simpanssilaumoillakin on reviirinsä. Niiden tehtävänä on ollut paitsi suojella omistusta myös turvata sisällään asuvien resursseja. Ihmisten kohdalla mukaan ovat tulleet käsitteet elämäntapa ja uskonto. Tärkein tekijä ovat kuitenkin turvallisuus ja resurssit. Maapallon paisuva väestö käykin lakkaamatonta taistelua resursseista. Omansa voi aina lahjoittaa pois, mutta katastrofihan siitä seuraa. Ei siis ole sattumaa, että maahanmarssijoiden vyöryn edessä yhteiskunnallisia rakenteitaan ja omia elinolojaan puolustamaan havahtuneet euvostovasallit ovat joutuneet Brysselin hillittömän vihan kohteeksi. Euvostokansalaisten tulevaisuudesta kertoo paljon se raivo, jolla pääinkvisiittori Juncker hyökkää kansallisia tukipilareita vastaan. Euvostoliiton sanoin kuvaamaton röyhkeys ja ylimielisyys ilmenee siinä, että se ei ole itse aiheuttamissaan vaikeuksissa valmis ottamaan puoltakaan taka-askelta, vaan kiihtyy entistä kiihkeämpiin uhkailuihin. Potilaan on saatava entistä enemmän arsenikkia.

Meillä Suomessa lähestyy jonkin kuukauden kuluttua jälleen itsenäisyyspäivä. On lähes oksettavaa ajatella Junckerin EU:n marionettien taas keekoilevan kunniamerkkeineen tilaisuudessa, jonka ovat mahdollistaneet rajojaan henkensä hinnalla puolustaneet vanhemmat ja isovanhemmat. Jos Stalinilla oli valmiina junavuorot suomalaisten kuljettamiseksi Siperiaan balttien tavoin, tuolta kohtalolta säästivät vain valtakunnan rajat, joita kansa oli valmis puolustamaan. Junckerin mielestä siis tuokin raja on ollut ihmiskunnan huonoin keksintö!

Aikamme Euroopassa on yhä kansoja, jotka tahtovat seisahduttaa kutsumattoman ihmisvyöryn rajojensa ulkopuolelle. He eivät tahdo minareettien nousevan ristitapuleidensa rinnalle. He tahtovat välttää itselleen vieraan uskonnon kiihkoilijoiden vihapuheet synnyinuskoansa vastaan. Samoin he eivät tahdo ”kohtelaisuudesta” muuttaa elintapojaan ruokakulttuurin, julkisten tilojen käytön, pyhäpäivien tai pukeutumiskoodien suhteen, jotteivät muukalaiset vain ”loukkaantuisi”. Lähi-Idän kristittyjen kohtalon pitäisi osoittaa meille, mitä nykyisten kansainvaellusten seurauksena valtaan pääsevä uskonto tullee ajatuksen- ja uskonvapaudelle tekemään. Ennen kaikkea kapinalliset vasallit tahtovat valvoa, keitä naapuriinsa muuttaa ja mitä kieltä he puhuvat, jottei yhteisöjen elämä menisi tyystin sekaisin. Samaan vyyhtiin liittyy myös kansallinen luonnonvarojen hallinta.

Brexit on ilmeisesti ollut euvostoeliitille karmea herätys todellisuuteen. Mitään vastaavaa panikointia eivät ole saaneet aikaan Euroopan lukuisat terrorihyökkäykset. Itse asiassa sanomana on ollut, että Euvostoliitto jatkaa valitsemallaan tiellä kaikista uhreista ja tuhosta huolimatta. Se on lausumatonta "totaalista sotaa" eurooppalaisuutta vastaan. Nyt jo yksinkertaisimmankin euvostokansalaisen tulisi ymmärtää, ettei tuo kanaljalauma Brysselissä ole heidän asiallaan. Oma hetken etu kansainvälisin viroin on verirahoja mantereen muovaamiseksi joksikin aivan muuksi ja entistä ahdistavammaksi.

Herra Juncker voisi olla yksityisissä puheissaan vaikka kuinka puupäinen, mutta hän esittää julkilausumansa Euroopan komission presidenttinä eli siis Euvostoliiton keulakuvana. Tuolle samalle Unionille on viimeksi vannonut uskollisuutta muun muassa kokoomus Petteri Orpon suulla. Koska Juncker yhä vaikuttaa Euvostoliiton keskiössä, on siis kysyttävä euvostouskovaisiltamme, ovatko rajat heidänkin mielestään maailman huonoin keksintö. Kun ensi itsenäisyyspäivänä sytytämme kynttilöitä, olisi syytä omassa mielessä pohtia, kuinka pitkälle olemme valmiit jatkamaan euvostopolitrukkien palvelemista.




keskiviikko 17. elokuuta 2016

Turpiinvedolla maalle kunniaa


Maa on täynnä toinen toistaan hienompia urheilukeskuksia. Media rummuttaa olympiakisailua vuorokauden ympäri. Toimittelijat vuodattavat optimistisia arvioitaan kilpailijoistamme, joiden olisi tehtävä oma ennätyksensä, jotta pääsisisivät edes alkueristä jatkoon. Kerta toisensa jälkeen poikamme ja tyttömme joutuvat nielemään pölyä kaukana huippujen takana. Ainoana valopilkkuna esiintyvät suoraviivaisen fyysiset kamppailulajit nuorten naisten edustamina. Voidaan sanoa, että turpiinveto ja vastustajan kierittäminen ovat ilmeisesti ainoat jäljellä olevat keinot kerätä maallemme urheilukunniaa.

Potkonen iski suomalaiskannatajille lohtua. Menestys
vaatii todella paljon niin urheilussa kuin kansain-
välisessä kilpailussa. Suomi on nykyään liian pehmeä
ja naiivi.
Kaukana takana ovat ne ajat, jolloin yleisurheilijamme kantoivat repputolkulla mitaleja kansainvälisistä arvoturnauksista. Yhtenä selkeänä syynä on toki osanottajamäärien lisääntyminen. Sehän on kiistatonta matematiikkaa. Toisaalta yhteiskuntamme olosuhteet herättävät kysymyksiä. Missä tahansa järjestetäänkään yleisötapahtumia järjestäjien suurena huolena on parkkipaikkojen riittävyys. Sen sijaan, että tilaisuuksiin tultaisiin joko julkisilla kulkuvälineillä tai omalla lihasvoimalla, alueelle on tungettava omalla autolla. Urheilusuorituksia varten täytyy ensiksi körötellä ties kuinka kauan, vaikka itse harjoituksiin siirtyminen voisi olla oma osansa prosessia.

Edellä mainittu on toki sivullisen vaikutelmia ympäröivästä todellisuudesta. En pyri vähättelemään urheilijoidemme vuosikausien työtä menestyksensä eteen. Mikäli tarkoituksena nimenomaan on saavuttaa menestystä, mahdollisimman suuren joukkueen lähettäminen näin pienen kansan keskuudesta on lähtökohtaisesti mieltä vailla. Karsintarajojen täytyisi olla kunkin urheilijamme rutiinisuoritustasoa. Ennätystä ei tulisi enää jahdata alkuerissä, jotta saattaisi päästä välieriin! Eräässä tekstissä mainittiin osuvasti Bryggaren todenneen, jotenkin niin ettei kansainvälisiin arvokisoihin voi lähteä fiilistelemään. Niin siis on, mikäli tavoitteena on hankkia mahdollisimman paljon menestystä. Höntsäkisailu onkin sitten jotain muuta, mutta yhteiskunnan panostus tuskin hamuaa puulaakisarjojen arkea.

Petra Ollin kasvot kertoivat viime vuonna karusti, mitä
menestys vaatii.
Itse olen vuosi vuodelta kriittisempi suhteessani huippu-urheiluun sijoitettujen panostusten mielekkyytteen. Kansakunnalle olisi toki arvokkaampaa keskittyä kansanterveyden vaalimiseen ja mahdollisimman yhtäläisten liikuntamahdollisuuksien takaamiseen kautta maan. Se ei tietenkään tarkoita huippukallista välineurheilua, vaan lapsille ja nuorille tulisi taata riittävästi aikaa leikeille ja kisailulle, pyrkiä välttämään tekemästä heistä pikkuaikuisia. Väistämättä huippu-urheilijoiden suorituksissa kentillä on toisinaan jotain miltei päihdyttävää. Kansa saadaan typertymään sohvilleen ja urheilubisnes keräämään jättivoitot. Huume nimeltä huippu-urheilu ei ole niidenkään ohitettavissa, jotka viis veisaavat koko touhusta.

Suomalaisessa yhteiskunnassa urheilu nimittäin peilaa sangen paljastavasti koko vallitsevaa rakennetta ja ihmisluontoa yleensä. Meillä on vuosi vuodelta enemmän toinen toistaan trendikkäämpiä lajeja, joista saattaa muutaman vuoden tulla yllätysmenestystä. Niin kuin elämässä yleensä liian kohteliaat ja unelmia elättelevät yksilöt eivät valitettavasti pärjää. Kun mediamme äskettäin ihmetteli nyrkkeilijä Mira Potkosen voittoa hallitsevasta olympiavoittajasta, se tuli vahingossa rivien välistä vastanneeksi omaan kysymukseensä. Nyrkkeilijän aviomiehen sanoin:

Tiesin, että Mira voi voittaa kenet tahansa. Hänellä oli lähtiessään sillä asenteella, että p-le vedän kaikkia turpaan.

Suomalaisnaiset siis iskevät , runnovat, kaatavat – ja menestyvät!

Kuvaavaa yhteiskunnallemme on juuri se, että menestystä tuovat suoraviivaiset, fyysiset naiset. Eräässä haastattelussa painija Petra Olli on julistanut, että ”miehen paikka on nyrkin ja hellan välissä”. Joukostamme nousee yhä enemmän määrätietoisia, kovia naisia miesten vaipuessa tillittäviksi ”äijäfeministeiksi” ja keskittyessä yhä enemmän siihen, ettei vain jollain harkitsemattomalla eleellä tai huolimattomilla sanoilla tule viskanneeksi paskaa tuulettimeen. Pieni Suomi on kuin ylikorrekti puolestapahoittuja eikä härän lailla puskeva nyrkkeilijä tai painija, joka tietää omat vahvuutensa antamatta periksi vastustajan juonille.

Meillä on jo vuosia julistettu olevan mystinen unelmaTM. Se unelma näyttäisi olevan hylätä omat vanhukset, sairaat, lapset ja työttömät, jotta varat riittäisivät toimimaan koko maailman sosiaalitoimistona. Kun maahan marssii ilman papereita yhä enemmän väkeä, rientävät tietyt instituutiot jopa piilottelemaan tunkeilijoita, mikäli näitä pyritään joissain tapauksissa poistamaan maasta. Pehmeät ja ohjailtavat poliitikkomme – monet miehet etunenässä – ovat dogmatisoidun unelmanTM kautta olleet painitermillä sillassa vuosikymmeniä.

Tärkein urheilulajimme on kansainvälinen talouskilpailu. Poliitikkomme ovat jumittuneet ideologisesti palvelemaan Brysselin pankkiireja. Siinä heitä ovat auttaneet henkilökohtaiset uratoiveet, joten he ovat käyttäytyneet kuin muinaiset roomalaiset konsulit, jotka aikanaan kävivät provinsseissa keräämässä henkilökohtaista omaisuutta ennen kuin palasivat valtakunnan keskukseen. Säälittävää on seurata mediamme pähkäilyä, milloin talouden nousu oikein alkaa. Tarkoituksella sivuutetaan, ettei taloutemme voi elpyä Euvostoliitossa. Brysselin kommuunissa jokaisella vasallilla on oma tehtävänsä. Maamme nostamiseksi tarvittaisiin tartanin sipsuttajien sijasta voimakkaita kamppailu-urheilijoita, joita nykyisistä eurooppalaisista poliitikoista muistuttavat eniten Unkarin Orban ynnä jotkut muut itäeurooppalaiset poliitikot. Oman maan ja kansan puolustamiseen tarvitaan tiettyä röyhkeyttä ja määrätietoisuutta kreivi Richard Nikolaus Coudenhove-Kalergin valtioiden tuhoamisen opin seuraamisen sijasta.

Valtakunnan säilyminen ja menestys vaatii sitkeyttä ja lujuutta, tervettä itsekkyyttä. Joissain tapauksissa täytyy olla valmis ”antamaan turpiin” vastustajille välittämättä siitä, mitä nämä ajattelevat. Jos jaamme kaikkemme afrikkalaisille ja Lähi-Idän asukeille, he tuskin kiittävät eikä uusien tulijoiden määrä koskaan lopu ennen kuin kaikki todella on jaettu. Ilman tämän sisäistämistä kasvavan kurjuuden kierre ei koskaan edes oikene.



keskiviikko 10. elokuuta 2016

Saksalaisten pako Merkelin valtakunnasta on alkanut


Eurooppaa ravistelevat ennennäkemättömät terroriteot. Brysselin eliitti haalii liittovaltioonsa yhä uusia jäseniä. Euron jääräpäinen tukeminen ja Välimeren maiden rahoittaminen yhdessä raketin lailla kohoavien maahanmuuttajien elatuskulujen kanssa alkaa todella rasittaa Euroopan maiden taloutta. Kun valtiovalta näyttää hylänneen saksalaiset ja sallii vierasta uskontoa tunnustavien muukalaislaumojen vyöryä rajojen ylitse, elämä Saksassa on alkanut käydä sietämättömäksi.

Elämä Euroopassa alkaa käydä kantaväestölle yhä ahtaammaksi samalla kun epäkohtien arvostelu pyritään
entistä tarmokkaammin tukahduttamaan. Tuleeko venäjästä eurooppalaisten pakolaisaallon kohdemaa väestön-
vaihdon kiihtyen edetessä?

Jo alkukesästä alkoi välittyä tietoa, että yhä useammat saksalaiset ovat alkaneet hakeutua Unkariin, joka on toistaiseksi tehokkaasti rajoittanut ihmisvyöryä Euroopan ulkopuolelta. Vanhan Itävalta-Unkarin alueilta on ollut luonnollista etsiä vanhan keskieurooppalaisen kulttuurin turvapaikkaa. Nyt kuitenkin EU Saksan johdolla uhkaa katkaista euvostorahoituksen Unkarilta ja muilta rajansa sulkeneilta euvostovasalleilta elleivät nämä rajojaan avaa. Nähtäväksi jää, ajaako tämä lopullisesti kapinamaat pois Unionista.

Nyt saamme lukea, että Carola Griesbach on miehensä Andren kanssa ajanut 1400 mailia Moskovaan. Mukana ovat olleet kaksi tytärtä ja lapsenlapsia. Taustalla on maahanmuuttajien määrän räjähdysmäinen kasvu Saksassa. Etenkin naisten asema nuorten muslimimiesten edessä on ollut turvatonta. Tilanteesta Saksassa olen kirjoittanut muun muassa kommentoidessani nuoren saksalaistytön nettiin jakamaa videota [Hätähuuto Saksasta!]. Mikäli tietyn uskontokunnan edustajien arvosteleminen muuttuu Euvostoliitossa yhä vaarallisemmaksi, itsensä uhatuiksi kokeville jää ainoaksi vaihtoehdoksi turvaspaikan etsiminen Brysselin vallan ulkopuolelta.

Toistaiseksi venäläiset ovat pitäneet Saksaa turvallisena maana, ja saksalaisperhe on majoitettuna motellissa. Saavuttuaan Venäjälle he ovat olleet venäläisten hyväntahtoisuuden varassa. Saksalaispakolaiset ovat siksi epätoivoisia saadakseen jäädä, että väittävät jopa Saksan ja Venäjän vuoden 1918 rauhansopimusta pätemättömäksi, joten Venäjän valtiolla olisi velvollisuus heistä huolehtia.

Andre kertoo useiden venäläisten tarjonneen heille töitä, maanviljelijöistä rakennustyöntekijöihin. Hän mainitsee rakentaneensa itse talonsa Saksassa, joten ammattitaitoa olisi. Yksi mahdollisuus olisi työskennellä kääntäjänä tai saksanopettajana.

Saksassa tarvitaan todella paljon todistuksia, jotta voisi saada töitä, mutta Venäjällä voi vain aloittaa [työskennellä]. Tulen olemaan onnellinen saadessani tehdä töitä, kunhan Venäjän hallitus vain sen sallii.

Griesbachit kehuvat venäläisiä uskomattoman avuliaiksi. Saksalaiset ovat heidän mukaan omassa maassaan liian itsekkäitä. Heidän käsityksensä saksalaisesta demokratiasta on romahtanut. Putinin johtajuus verrattuna Merkelin korruptoituneeseen hallintoon saa myös tunnustusta. Länsimaiden sodat Lähi-Idässä saavat oman tuomionsa.

Carola toteaa kaikkien tietävän tilanteen Saksassa, josta tiedotusvälineet kertovat väkivaltaisuuksineen vain pienen osan. He eivät pidä Saksaa enää turvallisena paikkana kasvattaa lapsiaan.

Poliisi tuskin tutkii tapauksia, koska järjestelmä estää heitä sitä tekemästä tai he ovat niin kutsuttujen turvapaikanhakijoiden hyökkäysten kohteina”.

Griesbachit tahtovat tehdä selväksi, ettei heillä ole mitään todellisia turvapaikanhakijoita vastaan. Oikeassa hädässä olevia kuuluu auttaa. He vakuuttavat sukulaistensa Saksassa antavan tukensa, vaikkeivät pitäneetkään lähdöstä ilman ennakkoilmoitusta. Yhteydenpito Facebookin kautta on auttanut asiaa.

Me emme tule heitä enää näkemään elleivät he tule vieraisille. Meneminen minnekään EU:n alueelle ei tule meille kysymykseenkään.”

Monet saksalaiset eivät kuitenkaan ajattele asioista samoin kuin Griesbachit, vaan heitä on arvosteltu. Silti, kunhan kaaos Euvostoliitossa yhä syvenee ja eliitti koventaa otteitaan kritiikin tyrehdyttämiseksi saksalaispakolaisten kohtalo tulee olemaan ratkaiseva ennakkotapaus. Machete-veitsien, pommien ja yliajavien kuorma-autojen tieltä saattaa hyvinkin lähteä melkoinen vyöry, mikäli ahdistetuille eurooppalaisille vain avautuisi jonkinlainen väylä. Saksalaisperheen ratkaisua voidaan aivan hyvin toistaiseksi euvostounelmien vallassa syyttää idiotismiksi, mutta attentaattien jatkuessa, miljoonien muukalaisten jatkaessa vyöryään Euroopan sydänmaille yhä useammalle alkaa väistämättä tulla ahdas olo.

* * * 

Saksalaisperheestä kertovat myös muun muassa Express ja Breitbart.


Kun kristittyjen kodit palavat...


Syyksi riittää huhu uuden kirkon rakentamisesta


Lähi-Itä on kristinuskon synnyinseutua. Kristillisen luostarielämän syntysijoilla Egyptissä niin kuin myös muualla Lähi-Idän muslimimaissa ”rauhanuskonnon” seuraajat hyökkäävät kristittyjen kimppuun. Egypti on varsin hyvä esimerkki kehityksestä, jolle tielle Euroopan johtajat ovat tälläkin hetkellä täysin rinnoin heittäytymässä. Euroopan kirkollinen johto jatkaa vähättelevällä linjallaan suhteessa täälläkin kasvavaan uhkaan, vaikka islamisoitumisen siemenet on jo kylvetty.

Muslimijoukon hyökkäys koptikotiin egyptiläisessä Beni Suefin kylässä. Syynä huhut kirkon rakentamisesta:



Muhammedin kuoltua vuonna 632 jatkoi hänen työtään Abu Bekr kalifina. Vain pari vuotta valtaan nousunsa jälkeen hän kukisti kapinat ja aloitti valtakuntansa laajentamisen. Ensinnä olivat vuorossa Syyria, Persia, Palestiina ja Mesopotamia. Egypti valloitettiin vuonna 639. Syyria ja Palestiina miehitettiin vuoteen 640, Mesopotamia vuoteen 641 mennessä. Enemmän kuin pelkästä valloitussodasta kyse oli myös uuden uskonnon levittämisestä.

Egyptikin siis kuuluu kristinuskolta valloitettuihin alueisiin. Siellä ja muualla Lähi-Idässä muslimien päävastustajana oli Bysantin valtakunta. Aluksi rauhanehdot olivat perin lievät, ja asukkaille taattiin uskonnon vapaus, mutta heidän tuli maksaa veroa. Ennen uskonkiihkon astumista kuvaan islaminuskoisten on sanottu suhtautuneen toisuskoisiin jopa lempeämmin kuin kristityt. Välttääkseen veronmaksun väki alkoi vapaaehtoisesti kääntyä uuteen uskoon niin suuressa mitassa, että hallinnon toisuskoisilta keräämät verotulot tyrehtyivät. Niinpä egyptiläisille myönnettyjä ehtoja kovennettiin.

Opportunistiset esi-isät ovat tehneet jälkipolvilleen varsinaisen karhunpalveluksen, sillä poikkeamista islamin tieltä ei nykyäänkään sallita. Kyseessä on yksisuuntainen tie, joka sitoo tuleviakin sukupolvia ajastaikaan.  Itse asiassa uskosta luopuvien tappaminen katsotaan kiihkoisimmissa piireissä lähes velvollisuudeksi. Islamhan kieltäytyy kaiken lisäksi päivittymästä millään tavoin nykyaikaan.Vertailukohtana nykypäivän Eurooppa saattaa lyhytaikaisten etujen vuoksi antaa tilaa islamisaatiolle, mutta taka-askelia tulokas ei vapaaehtoisesti suostu ottamaan olkoonpa kyseessä millaiset kohtuuttomuudet tahansa. Vääräuskoisethan ovat heille lähtökohtaisesti alempiarvoisia. Neuvotteluasemat eivät siis ole tasa-arvoiset.

Luostarielämän perustajana pidetään egyptiläistä Pakomia (Pakum). Hän eli 300-luvun alkupuolella erakkoelämää Theban seudun autiomaassa. Häneen liittyi vähitellen toisia yksinolijoita, jolloin syntyi erakkosiirtola. Nykypäivänä siis luostarit lienevät liki hävitetyt syntysijoiltaan, ja kristityt pakenevat henkensä kaupalla väkeä, jota Eurooppa nykyään edesvastuuttomasti haalii rajojensa sisälle. Jos niin kutsuttujen pakolaisten joukossa sattuu olemaan muita kuin muslimeja, heidän olonsa pakolaiskeskuksissa muodostuu vähintään hengenvaaralliseksi. Suitsuttaessaan vainoa ja sotaa pakenevia valtamedia on tyystin vaiennut siitä kauhusta ja hävityksestä, joka on kohdannut kopteja eri puolilla Egyptiä. Syyksi on riittänyt pelkkä huhu uuden kirkon rakentamisesta.

Vaikka uskonkiihkoisen väkijoukon iskulauseena on ollut väite kristityistä Allahin vihollisina muun muassa paavi on väittänyt, ettei islamilla olisi osuutta väkivaltaisuuksiin. Missä ovat olleet ne imaamit, jotka olisivat estäneet koptien kotien ja kirkkojen hävitykset? Mikään uskonjärjestelmä ei saisi olla arvostelun ulkopuolella pyrittäessä estämään ihmisten henkeen ja terveyteen kohdistuneet teot. Niinpä joutuukin vakavasti pohtimaan, mihin kristikunta on kadottanut henkisen selkärankansa, jota tarvittaisiin puolustamaan omiaan. Jo kerran se on menettänyt 2/3 alueistaan muslimeille. Tahtooko se menettää nyt loputkin?

Eurooppalaisten on syytä katsoa tarkoin koptien palavia kirkkoja ja koteja. Tahdotaanko tuollaisista näyistä eurooppalaista tulevaisuutta? On muistettava, että Ranskassa on jo alettu tappaa pappeja. Vaarassa ovat myös ateistit ja seksuaalivähemmistöt, joten vaara ei koske ainoastaan uskovaisia. Jossain pitäisi kulkea sen rajan, jolloin omaa uskoa ja kulttuuriperinnettä tulisi alkaa puolustaa – ennen kuin on liian myöhäistä. 


tiistai 9. elokuuta 2016

Kansallisuuden ja rajojen merkitys


Nykyinen rajaton, uskonnottomuutta kohti kurkottava unelmamaailma on tukehtumassa paradoksiinsa. Eliitti on säätämässä yhä uusia sääntöjä ja valvontaa lisätään, jotta massat käyttäytyisivät niin kuin ohjekirjassa on väitetty. Väkivallantekojen lisääntyessä ja liittyessä entistä räikeämmin tietyn uskonnollisen käsityksen kannattajiin ovat euvostoideologien hellimät haavekuvat törmänneet entistä useammin kehitystä kritisoiviin äänenpainoihin. Kapinalliset ajatukset ovat alkaneet muistuttaa niin paljon puheita ”keisarin vaatteista”, että ajatusrikollisten jahtaamisesta on tullut yhä enemmän viranomaistemme päätehtävä.

LexOrwell. Nykypäivän ajatusrikollisjahti seurailee jo kliseen-
omaisesti orwellilaista esikuvaansa. Myös kirjoittaminen saa
viranomaisilta yhä tiukemman pakkopaidan käsi käxdessä ulkoa
tuotettujen etnisten jännitteiden kasvaessa.
Kuva Wikimedia Commons
Vaiennettu kritiikki löytää aina lopulta purkautumistiensä. Vastaliike on sitä radikaalimpi ja mullistavampi, mitä sinnikkäämmin mielivaltaisesti ylläpidetty ideologia on kaivautunut asemiinsa ja tukahduttanut kritiikin. Tietyt ylilyönnit lienevät osoitus epätoivosta ja tarpeesta ylittää tukahduttava vaikenemisen muuri. Kun vanhat ja ”viisaat” vaikenevat äänessä ovat kiihkeät ja ajattelemattomat. Joku kuitenkin jossain vaiheessa tarttuu toimeen päädyttyään tilanteeseen, jossa ei ole enää mitään menetettävää. Mainiosti ennenkin maailmamenoa analysoinut Timo Vihavainen tulee hahmotelleeksi yhteiskunnallisen rappeutumisemme pääpiirteitä käsitellessään väärinajattelija Sebastian Tynkkysen kirjoitusten esitutkinnan pohjalta nykypäivän ajatusrikosten taustoja. Tynkkysen kohtaloa pohdiskellessa on syytä mainita blogisti Yrjöperskeles ja hänen  mainio visionsa lähitulevaisuuden paarialuokasta. Eli "holtittomasti" mielipiteitään ilmaisevasta euvostokansalaisdesta tulee hyi! Vihavaisen tekstistä on syytä nostaa esille joitain kohtia, jotka ilmaisevat saman, jota olen itsekin useassa keskustelussa pyrkinyt tuomaan esille:

"Jos ihmiset perustavat valtion, he samalla myös ottavat itselleen vallan hoitaa keskinäisiä asioitaan ja suhteitaan ulkomaailmaan. Tähän valtaan kuuluu tietenkin myös päättäminen siitä, keitä rajojen sisäpuolelle halutaan ottaa."

"Valtio, joka ei kykene estämään tunkeutumista alueelleen, on epäonnistunut. Valtio, joka ei edes halua sitä tehdä, on tehnyt moraalisen konkurssin ja loppunsa ansainnut."

"Maahanmuutto vastoin kantaväestön enemmistön tahtoa eli tunkeutuminen suvereenin valtion alueelle ilman lupaa on luonnoton tilanne. Jatkuessaan massamittaisena se merkitsee maan valloittamista, mitä a priori voi pitää vihamielisenä tekona, elleivät tulijat ole sitoutuneita samoihin arvoihin ja periaatteisiin kuin kantaväestö."

Ellei nyt seuraamamme ajatusrikollisten jahti ole tyranniaa niin kaukana ei todellakaan olla. Paperiton marssi rajojen ylitse on miehitys ellei valtiota ole sitten tyystin lakkautettu. Samalla nousee väistämättä mieleen kysymys päättäjiemme verotusoikeuden ja lainsäädännön legitimiteetistä valtion häipyessä johonkin horisonttiin ja globaalien suuryritysten astuessa näyttämölle.

Paradoksina ultrasuvaitsevaisuudelle nykyään annetaan tilaa maailmankäsitykselle, jonka mukaan tietystä uskomuksesta luopujat on sallittua jopa teloittaa. Jos joskus enemmistö meistä havahtuu huomaamaan tilanteen mielettömyyden, lienee myöhäistä oivaltaa, että valtion rajat ja kansallisuusrajoitukset olisivat olleet se fyysinen este, jonka olisi pitänyt meitä moiselta suojata. Pitäessään portit lähellä omaa kansaa ja päätäntävallan omalla kynnyksellä mahdollisuudet huolehtia kohtalostaan pysyvät huomattavasti parempina kuin antautumalla globaalin unelman orjaksi. Rajojen puolustaminen kuuluu jakamattomasti omalle valtiolle eikä sitä voi ulkoistaa millekään toiselle taholle tai suvereniteetti ja olemassaolonoikeus on todella luovutettu pois. Nykyään yleisesti halveksitun kansalaisuuden ynnä rajojen merkitys on juuri siinä. Paperiton maahanmuutto ja uskonkäsitysten kritiikitön sekoittaminen on kulttuurin ja populaation kannalta vastuutonta.


torstai 4. elokuuta 2016

Paskapönttöprinsessa


Euvostoprovinssi Suomessa on noussut jonkinlainen kohu entisen ministerin Paula Lehtomäen poliittisesta nimityksestä valtion sijoitusyhtiön Solidiumin hallitukseen. Koska kyseessä on aivan ilmiselvä eliitin sisällä päätetty palkitsemisprosessi, on Ilta-Sanomat pääkirjoituksessaan puuttunut asiaan.

Pari vuotta sitten maassamme käytiin kiivasta keskustelua ilmeisen epäonnistuneesta jätevesiasetuksesta, joka asetti lukemattomat syrjäseutujen pieneläjät kohtuuttomaan asemaan ja synnytti epäselvän tilanteen, joka varmasti yhä jatkuu kaikkine siirtymäaikoineen ja poikkeussääntöineen, joilla tuota eliitin lakiteknistä hirviötä on pyritty pitämään pystyssä. Vuonna 2014 myrskyn kourissa oli juuri Lehtomäki, joka joutui puolustamaan toisten antamaa asetusta niin kuin Ylekin koetti aikanaan tähdentää. Jätevesiasetuksen antoi RKP:n ympäristöministeri Jan-Erik Enestam vuonna 2003, joten hirviötä oli kasvatettu melkein kymmenen vuotta. Siinä ajassa muun muassa nykyinen pääministeri Sipilä ehti rakentaa bisneksen, jonka kautta oli mahdollista hyötyä tilanteesta riippumatta lain lopputuloksesta. Maallikon on lopultakin mahdotonta päätellä, mikä osuus Lehtomäellä itsellään on ollut maaseudun pieneläjien kurittamisessa ja rahojen lapioimisessa Sipilän ja kumppanien taskuihin. Joka tapauksessa hän asettui puolustamaan asetusta sonnan jo lentäessä tuulettimesta.

Sipilä puolestaan on toimistaan palkittu nousevalla poliittisella uralla ja provovinssihallituksen pääpaikalla. Hän on virassa, jossa lakiteknisesti on vaalikauden erottamaton, sillä eihän Suomessa hallitus kaadu ellei pääministeri vapaaehtoisesti heitä rukkasia käsistään. Tällaista on suomalainen ”demokratia”.

Jätevesiasetusta on selkeästi käytetty myös Sanni Grahn-Laasosen aseman vahvistamiseen. Lehtomäki joutui puolustautumaan tilanteessa, jossa kaikki moska oli jo niskassa. Koko sirkus on siis ollut monitahoista poliittista peliä, jossa eliitti on härskisti rahastanut ja kerännyt vaikutusvaltaa. Jonkun on tietenkin ollut asetuttava keulakuvaksi ottamaan vastaan rahvaan raivo, peittämään sitä tosiasiaa, ettei poliittinen johtomme kokonaisuudessaan juuri arvosta kansaansa jäteasioissakaan.

Jätteet ja niiden seuraukset ovat langenneet synkkinä Lehtomäen ylle. Ensinnäkin oli siis tuo Timo Heinosen aikanaan Jäätteenmäen hallituksen ainoaksi aikaansaannokseksi kuvailema jätevesiasetus. Lisäksi samana vuonna kohistiin jo Talvivaarasta, johon Lehtomäen suvulla oli kiinteät kytkökset. Joissain yhteyksissä perätyn avoimuuden lisääminen mainitun kaivoshankkeen kaltaisissa yhteyksissä on lähtökohtaisesti hankalaa, koska poliitikot ovat taustaryhmineen kytköksisssä suureen liiketoimintaan. Jätevesiasetuksen tapauksessa he ovat olleet suoraan liittyneet myös markkinoita luovaan lainsäädäntöön.

Talvivaarassakin poliitikot ovat olleet sekä hoitamassa omia taloudellisia etujaan että johtavinaan valtiovallan ohjausta. Tilanne muistuttaa jollain lailla vuosisatojen takaista hallinto- ja oikeusmallia, jossa suurimpien läänityssukujen johtomiehet istuivat myös hovioikeuksien presidentteinä ehkäisten tai ainakin jarruttaen sangen tehokkaasti kansan keskuudesta tulleiden valitusten etenemistä. Niin kuin Ilta-Sanomat toteaakin, poliitikot pitävät huolta omistaan. Tämä onkin yksi selkeä syy asettaa sokea usko edustukselliseen demokratiaan koetukselle. Sveitsiläistyyppisin kansanäänestyksin olisi ajoittain tarvetta selkeyttää kansan tahdon ääriviivoja. Nykypäivän maailmassa jo vuodessa saattavat perusasetelmat ja agendat muuttua ratkaisevasti. Neljä vuotta jääräpäisesti paikallaan homehtuvat hallitukset ja niitä myötäilevät itsensäedustajat ovat osoittaneet hyppivänsä talouselämän, lobbariryhmien ja pankkiirien talutusnuorassa.

Tapaus Lehtomäki kaikessa karuudessaan osoittaa poliittistaloudellisen eliitin sinnittelevän omana säätynään. Sinänsä tapahtumaketju ei ole taatusti mitenkään ainutlaatuinen. Nyt se vain on paljastunut erityisen räikeästi.