lauantai 24. syyskuuta 2016

Vihademokratiaa vai demokratian vihaa?


Kansanäänestyksiä ilmeisesti saa halveksia miten tahtoo


Brexit tuli huolimatta mantereenlaajuisesta pelottelu-, parjaus- ja vähättelykampanjasta. Nyt on lähestymässä Unkarin kansanäänestys, jota vastaan kirjanoppineet Euvostoliiton uskollisessa vasallimaassa Suomessakin ovat ryhtyneet kipuilemaan. Tänään on julkaistu Turun yliopiston dosentin ja valtio-opin yliopisto-opettaja Heino Nyyssösen hyökkäys unkarilaisten kansanäänetystä vastaan [Kainuun Sanomat, Hämeen Sanomat]. Liitän oheen Suomen Kuvalehden taannoin julkaiseman käännöksen Orbanin hallinnon lähettämästä kirjeestä kansalaisille.

Jokainen voi tykönänsä arvioida euvostotodellisuutta, missä elämme. Dosentti arvostelee Orbanin hallintoa kysymyksenasettelusta. Kuitenkin äänestyksellä on yksi ainoa selvä tavoite eli antaa unkarilaisille mahdollisuus nousta yhdessä euvostovaltaa ja sen pahinta ilmentymää kansakuntien itsemääräämisoikeuden rapauttamista vastaan. Nyyssönen perää kansanäänestykseltä ratkaisuja pakolaiskysymykseen tai Euvostoliiton tulevaisuuteen. Vaatimus on mieletön. Hän itsekin ymmärtäisi sen, jos lukisi kirjoituksensa muutaman kerran ääneen. Orban tahtoo puolustaa omaa kansaansa. Siitä Euroopassa ovat kateellisia yhä useammat. Koska Euvostoliitto on lähtökohtaisesti kansalaistensa vastainen projekti pettävissä, valhein kuorrutetuissa kääreissä, sitä ei ole enää edes syytä yrittää korjata.

Brexitin ja Unkarin äänestyksen kuvaileminen vain ”yhden vallanhimoisen poliitikon valtapyrkimyksiksi” on selkeä loukkaus niitä kohtaan, jotka eivät halua Euroopan tai etenkään oman synnyinmaansa muuttuvan sellaiseksi kuin banksterit tahtovat.

Maahanmuuttokriisi ja euvostokansojen piirissä kasvanut kapinamieli ovat seurausta toimimattomasta Eurooppa-unelmasta, joka palvelee vain talous- ja virkaeliittiä sekä tiettyä oppineiden kärkikastia, jotka voivat surfailla työtilaisuuksiensa perässä. Päätösvaltaa ollaan siirtämässä yhä enemmän Brysselin tasolle. Maahanmuuttajien vastaanottamisessa harkintavalta tahdotaan ottaa pois heiltä, joiden ruokapöytään muukalaiset ovat asettumassa jopa valittaen tarjotusta puurosta. Nyyssösen mukaan Britannian, Hollannin, Unkarin ja Italian äänestykset herättäisivät mielenkiintoa ja epäilystä niidenkin joukossa, jotka kannattavat kansanäänestyksiä. Uskoisin aitojen kansanäänestysten kannattajien vain odottavan innolla äänestysten lopputulemaa, sillä he katsovat kansoilla olevan oikeutensa äänestää myös ”väärin”. Nehän myös viime kädessä maksavat kaikista päätöksistä lompakollaan tai jopa hengellään.

Eliittiä kumartavien kirjanoppineiden tapaan Nyyssönenkin pyrkii asettamaan Orbanin hallinnon pyrkimykset naurunalaiseksi toistelemalla euvostouskovaisten mantroja. Eikö ole totta, että turvattomuus Euroopassa on kasvanut juuri rajojen lakattua olemasta? Siinä yhteydessä on terroritekojen uhrien halveksuntaa edes antaa palstatilaa kansanäänestyksen vastustajien teeseille mahdollisesti päälle kaatuvista puista tai 1500-luvulla ihmisten kimppuun käyneistä karhuista – ufoista puhumattakaan. Sinänsä kirjoituksen sanoma antaa selkeän aatteellisen käsityksen euvostouskovaisten kirjanoppineiden maailmankuvasta, jossa hihkutaan niille, jotja pyrkivät asettamaan ylikansallisten pankkiirien virittämän liittovaltion kaikkinaisen arvostelun vähitään pilkanarvoiseksi. Kenties arvon dosentti ei edes huomaa kirjoituksensa osin tahatontakin komiikkaa höpöttäessään informaatiovaikuttamisesta, johon hän itsekin on ryhtynyt oppineisuutensa korkeuksista.

Lokakuun toisena järjestettävä kansanäänestys ja sen täällä esitetty vastustus ovat sattuneet mielenkiintoiseen ajankohtaan. Meillä niin sanottu demokratia on luisumassa kohti punakaartien kuuluisia huutoäänestyksiä muistuttavaa tilannetta. ”Rasisti”- ja ”natsi” -jahti on saavuttanut julkisuudessa ja mediassa lähes lynkkausmielialaa muistuttavan hysterian. Onko siis eliittimme tavoittelema ihanne poliittisesti hyväksyttyjen ajatusten tasolle menevä kontrolli se ihanne, jota uuden ja uljaan liittovaltion alamaisten tulisi noudattaa. Esillä on selkeästi, ettei sallita kuin yksi ainoa ajattelutapa. Oman kansan ja omien rajojen asettaminen etusijalla yhdistetään lähes aina kiihkonationalismiin, johon liitetään etuliite ääri, mikä pian kriminalisoitaneen. Samaan aikaan sekä median että politiikan johtohahmojen on huomiota herättävän vaikeata tuomita sitä vihervasemmistoksi tai anarkisteiksi kutsuttua joukkoa, joka tavan takaa äityy jopa vahingoittamaan yksityistä omaisuutta. Päinvastoin, jopa televisioon päästetään sanomaansa julistamaan henkilöitä, jotka ylpeästi kytkevät itseensä määritteitä anarkismista!

Tätä tekstiä kirjoitettaessa Helsinkiin suunnitellut mielenosoitukset ovat vasta edessä. Niiden pontimena ei suinkaan ole Kajaanin Otanmäessä ollut ryöstömurha vaan vähintään epäselvissä olosuhteissa tapahtunut rähinä Helsingin Asema-aukiolla. Kansanjoukot median avustuksella ovat jo päättäneet kuolinsyyn ja pahoinpitelijän teon määritelmän. Mielenkiintoista on pohtia, kuinka älämölö pyrkii häivyttämään oikeusoppineiden esittämät epäilyt prosessin toteutuksesta. Empimisen sijaan jopa ministerit ovat julistaneet lähtevänsä mukaan huutamaan alas ”paholaista”. Arvailla vain sopii, millainen itkupotku nousisi taivaisiin ellei kyseessä olisi korkealta taholta dogmatisoitu ristiretki ”vihapuhetta” - ja siis pian myös viha-ajatuksia – vastaan. Tämä kaikki huolimatta siitä, ettei kukaan ole tähän asti aukottomasti kyennyt määrittämään vihapuheen olemusta tai rajoja, koska toinen loukkaantuu vaikka siitä, että naapurin puusta putoaa lehti omille hienoille saappaille eikä jotain toista hetkauta niin mikään.

Todettakoon tässä nyt painokkaasti, ettei väkivalta ole hyväksyttävää. Samaan hengenvetoon täytyy muistuttaa, ettei ”sopivasti sattuneesta” murhenäytelmästä saisi muovata poliittista työkalua, jonka kautta väkijoukot huutavat lait uusiksi. Oikeusoppineiden huoli ajatusten tasolle menevästä kriminalisoinnista tulisi ottaa vakavasti. Tästä ei ole enää pitkä matka siihen, että esimerkiksi Brysselin Federaation arvostelemisesta vedetään nationalismin kautta suora viiva vihapuheeseen, mikä tietänee poliittisten vankien kastin vääjäämätöntä syntymistä. Orban tukijoineen on juljennut asettaa kyseenalaiseksi Brysselin käskyläisten toiminnan. Siitä kumpuaa myös meidän nyyssöstemme raivo Unkaria kohtaan.




tiistai 20. syyskuuta 2016

Ja tapahtui niinä päivinä...


...että Brysselistä kävi käsky, että kaikki Eurooppa oli verolle pantava


Suomen kieriskellessä ääriliikkeiden pelon ja kansan kahtiajakautumisen tuskassa Euvostoliitto elää härskin historiansa pahimmassa kriisissä. Samaan aikaan liittovaltio tekee kaikkensa, jotta pieni alamainen kokisi ylikansallisen byrokraattisen valtakoneiston oikeutuksen yhä kyseenalaisemmaksi. Tänään ovat lehdet julkistaneet jo kuukausia tiedossa olleen askeleen supervaltion rakentamisessa eli vasalleille yhteisen EU-veron.



Vielä jokin kuukausi sitten jotkut pitivät Brysseliin siirrettyä verotusoikeutta foliohattujen hourailuna. Kenties mielikuva on viimein muuttumassa hyväuskoisimmankin päässä, koska pääkonttorin renkipoika Jyrki Katainen on astunut esille puolustamaan uutta verotusjärjestelyä, vaikka kuulemma ”on ollut aiemmin haluton” moiseen. Uskokoon ken tahtoo, yhteiskuntarakenteellemme viime vuosina tehty tuhotyö asettuu loogiseen asemaan unioniverotuksen valossa.

Euvostopolitrukit kauppaavat veroajatusta vaivattomuudella. Heidän ei tarvitsisi käydä jäsenmaiden kansa erillisiä neuvotteluja luovutettavista rahasummista. Päätäntävallan lopullinen lahjoittaminen Brysselin bankstereille on tuossa lausuttu auki. Samalla vähätellään vasallien vuosittain maksamien jäsenmaksujen merkitystä puhumattakaan poliittisen valuutan tekohengityksen päättymättömiä kustannuksia, joita toki tuskin eu-verolla kuitattaisiin. Omasta itsenäisyydestään selkeimmin kiinnipitänyt Britannia onkin ollut jarruna kehityksessä.

Suomea rakentaneet valtiomiehet heittelehtisivät haudoissaan, jos kykenisivät seuraamaan nykyistä keskustelua. Katainen kuulemma julistaa, että Suomen pitäisi pienenä EU-maana toimia ja pysyä ”rakentavan maan maineessa”. Valitettavasti mainitun, kansainvälisen rahavallan juoksupojan käsitys rakentavasta merkitsee lähinnä vuosikymmeniä toimineen valtiorakenteen purkamista mantereenlaajuisen hegemonian alle. Aluksi kyseessä olisi toki vain pieni osa kansallisesti kerätyistä veroista, mutta ensi askel olisi ratkaiseva juridinen muutos. Sen jälkeen yhä suurempi osa veropotista olisi mahdollista siirtää pääkonttorille pelkällä edustuslaitoksen ilmoituksella. Kuka kuvittelee, että siihen väliin annettaisiin syntyä yhtäkään kansanäänestystä?

Päinvastoin jo syntynyttä turvattomuutta käytetään perusteena yhteisen armeijan rakentamiselle ja unionin verotusosuuden kasvattamiselle, jotta ylikansalliset ”populismin-, nationalismin- ja rasisminvastaiset” toimenpiteet kyetään toteuttamaan. 


Limavihreä euvostopiika Heidi Hautala on sanomalehti Ilkan mukaan säestänyt Junckeria:

"Myös vihreiden meppi Heidi Hautala kiittelee Junckerin tapaa nostaa esiin useita hankkeita, joita on jo pantu liikkeelle.

–  Viesti on se, että ei nyt anneta periksi. Mutta toki tilanne on varmasti vetänyt hänet mietteliääksi. Eihän se (puhe) ollut mikään suuri innostuksen purkaus. En tiedä, kuka semmoista odotti."

Varuillaan siis pitää olla.

Samaan aikaan nuorisoa koetetaan aivopestä maailmankansalaisuuteen siinä elämänvaiheessa, johon kuuluu alitajuinen usko ikuiseen nuoruuteen ja terveyteen eli kykyyn juosta työn perässä vaikka Timbuktuun. Tuon eurooppauskon osin ylimielistä mutta pääasiassa lampaanuskoista vuodatusta oli havaittavissa äskettäin muun muassa televisiossa Ylen A-studion toimittelijan haastatellessa Eurooppanuorten johtajaa. Me vanhemmat polvet muistamme toki rautaesiripun, joka on asia erikseen. Ohjelmassa ilmeisesti tahdottiin pönkittää ikänsä Euvostoliitossa eläneiden käsityksiä, että koko Eurooppa olisi ennen Unionia ollut jonkinlainen kansojen vankila tai etteivät ihmiset olisi myös vuosikymmeniä sitten kyenneet kulkemaan maasta toiseen. Euvostoasetusten suomaa ”ylimaallista” liikkuvuuden helppoutta pyrittiin liki kanonisoimaan vaikenemalla kontrolloimattoman matkustamisen viime kuukausina eri puolilla räjähtäneistä ja ammuskelleista seurauksista.

Isäntä on kuitenkin se, joka rahat kerää. Hän päättää sairaaloiden, koulujen, hoitokotien ja liikuntahallien rakentamisesta. Hän myös määrittelee asioiden tärkeysjärjestyksen. Viime vuosikymmenten sotkut maatalouspolitiikassa ovat olleet vain kevyttä alkusoittoa siitä, mitä verotuksen kierrättäminen Brysselin kautta tulee yhteiskunnalle tarkoittamaan. Tuskin Katainenkaan on niin idiootti, ettei tietäisi asianlaitaa. Täysin eri asia on, millaisen korvauksen hän uskoo saavansa ja on jo ottanut vastaan palveluksistaan.

Ensi vuotta on markkinoitu itsenäisyyden 100-vuotisjuhlana. Oma verotusoikeus on ollut tärkeimpiä itsenäisen valtion tunnusmerkkejä, koska se on suonut omaa päätäntävaltaa käytettyjen varojen käyttämiseksi, antanut sitä euvostopolitrukkien vihaamaa neuvottelupakkoa pääkallonpaikalle luovutettavan varallisuuden määrästä. Kansalaisten on syytä kysyä seuraavanakin itsenäisyyspäivänä, haluavatko he olla suomalaisia vai alistettuja euvostoalamaisia.




sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Ajatuskriminologinen katsaus I


Mikäli tulevaisuudessa objektiivisia historiantutkijoita ei ole tapettu sukupuuttoon, heillä tulee olemaan tragikoomisia hetkiä kirjoittaessaan auki meidän aikamme tekopyhän loukkaantumiskulttuurin ilmentymiä. Suuri linja tullee tietenkin olemaan kuvata, kuinka länsimainen kulttuuri onnistui tekemään totaalisen itsemurhan niin kovin lyhyessä ajassa. Viime vuosikymmenten Suomi on kunnostautunut muun muassa närkästymällä Aku Ankan housuttomuudesta ja kenkälankin kanssa hosuneista Pekasta ja Pätkästä. Tuota vakavammasta asiasta on kyse, mikäli erehtyy suremaan väärää väkivallan uhria.

Donald Duck at the Disney Magic
On Parade at Disneyland Paris.

Säädyttömyyttä tihkuvat huvi-
puistot saattavat tulevaisuudessa
joutua siistimään ohjelmistoaan.
© William Crochot /
Wikimedia Commons / CC BY-SA 4.0
Yliopistomme ovat ilmeisesti kouluttaneet historiassamme ennennäkemättömän runsaslukuisen humanistiarmeijan valvomaan ja kaivamaan esille populaatiomme syviin vesiin kätkeytyneet väärät ajatukset. Voinemme pitää tärähtäneistön 1970-luvun Aku Ankalle housut -kampanjaa kevyenä kenttäharjoituksena tulevaa varten. Kuluneena vuonna jopa Aku Ankka -lehden nettisivuilla viriteltiin kieli poskella kyseistä vaatetusteemaa, joka saatettiin toki todeta aprillipilaksi.

Edellistä vakavammasta ajatusrikollisuuden lajista älymystömme mielestä on kyse Pekka ja Pätkä -elokuvien katselemisessa. Erityinen synti on seurata rainaa, jossa käsikirjoittaja leikittelee (lehti)neekeri-käsitteen tulkinnan kaksijakoisuudella. Nykyisen digitaaliaikakauden lapsosten on mahdotonta mieltää, kuinka sotkuista hommaa lehdenteko aikoinaan on ollut. Kevyesti näppäimistöjään hivelevien ja sormen sievällä näpsäyksellä tekstin painokoneille lähettävien mieleen tuskin tulee se painomuste, jonka värjäämistä näpeistä erään selityksen mukaan neekeri-sana on tunkeutunut lehtimaailmaan. Niinpä kun elokuvassaan Pekka ja Pätkä saavat ammatinvalintakoneen ohjeena kehotuksen ryhtyä ”neekeriksi” eli siis jopa repliikissä erityisesti korostetuilla lainausmerkeillä, ammattiloukkaantujien nuorin ja aktiivisin polvi epäilemättä putoaa kiihkossaan kärryiltä.

Kamalaa! Siellähän julistetaan tuota hirvittävää sanaa neekeri!

Keskusteluissa jopa kyseisen elokuvan dilemmaan suhteellisen asiallisesti suhtautuvien henkilöiden on ollut liitettävä arvioihinsa, kuinka naiivi ja vanhentunut kyseisen farssikomedian maailma onkaan. Uusimman kohun johdosta katselin filmin ja löysin tyypillisen kohelluksen seasta yllättäviä aspekteja:

Aika näyttää, milloin tämä "hirvittävä" tuotos
joutuu lopullisesti ajatuskriminalistien
silpomaksi.
Televisioviihde. Elokuvassa naureskellaan avoimesti television visailuohjelmiin itseään tyrkyttäville ihmisille ja heille esitettäville kysymyksille. Fiktiota sopii vertailla ruudussa esitettyihin tieto- ja kykykilpailuihin tai kanavien täyteohjelmina oleviin puhelinvisailuihin.

Teknologiausko. Ammatinvalintakoneessa tiivistyy aikamme liki maaninen luottamus koneisiin ja automatiikkaan.

Viihde- ja liikemaailman kielipolitiikka. Nykyisinkin monta kertaa tulee ajatelleeksi, mitä autuutta tuo vieraiden kielten tunkeminen pikkuputiikkienkin nimiin. Vaikka äidinkieli tarjoaisi useita paljon tönkköenglantia kuvaavampia ilmaisuja, yrittäjien täytyy olla designereja sun muita. Kun Pekka ja Pätkä saapuvat pestautumaan ravintolaesiintyjiksi, rekrytoinnin avainkysymykseksi osoittautuu, että työnhakijoiden tulee osata englantia, ”koska se on fiinimpää”. Sivuseikkana on, ettei kukaan itse asiassa mongerrusta ymmärrä. Siinä sivussa mustat naamat ovat vain erotus suomalaisuudesta, jota ei kelpuuteta.

Flirttailu monikulttuurisuudella. Jos muukalaisuuden suosiminen itse työhaastattelussa ei iske lopullisesti silmille, parivaljakkomme kohtaa menomatkalla kadulla kaksi nuorta naikkosta, jotka lankeavat loveen nähdessään ”kaksi nekrua”. Niin korni kuin kohtaus onkin, se kuvastelee sitä kuhertelua, jota sekakulttuuriavioliitot osoittavat usein traagisin seurauksin. Suomalaiset kosiskelevat pää humussa muukalaisia, joiden todellista olemusta tai perimmäisiä tavoitteita ei tahdota nähdä tai myöntää.

Kaiken kohelluksen keskellä lähinnä lapsille ja lapsenmielisille suunnattu elokuva erehtyy näyttämään karun paljaasti niitä heikkouksia, jotka nyky-yhteiskunta on jo imaissut normeikseen. Siksi tärähtäneistö ei kykene katselemaan sitä aikansa kuvana. Tuolloin kuitenkin uskallettiin ja osattiin nauraa sille, mistä on tehty päivämme dogmi. Oikeassaolijat ovatkin juuri sen vuoksi paaluttaneet kepeään elokuvaan jyhkeän ajatusrikollisuuden leiman.

* * *

Kansainvaellukset ovat sekoittamassa lopullisesti sen auvoisen maailman, jonka muistumia edellä mainittu elokuva aikanaan edusti. Muun muassa Paavo Tajukangas on ansiokkaasti tuonut esille sitä Ruotsin kaaosta, josta valtionmedia ideologisista syistä vaikenee. Monet kansalaiset ovat joutuneet miltei lainsuojattoman asemaan varoittaessaan kulttuurien yhteentörmäyksestä ja väkivaltaisten muukalaisten saapumisesta oikeiden avuntarvitsijoiden joukossa. Ajatusrikosten etsijöiden täytyy tuntea järisyttävää ylemmyyttä päästessään tervoilemaan tavallisen kansan mielipiteitä matalaksi.

Jo aiemmin on tullut seurattua Forssan levottomuuksia ja niiden valtamediassa saamaa kohtelua. Kansan itsepäiset ajatusrikolliset kieltäytyvät näkemästä maahantunkeutujia yksinomaan uhreina ja kantaväestöä raivopäisenä lynkkausjoukkona. Kajaanin taannoinen surmatapaus olisi ollut kaikista viranomaisten selityksistä huolimatta vältettävissä, mikäli väkivaltaiset ja/tai identiteetiltään tuntemattomat pidettäisiin internointileireillä koko tunnistus- ja turvapaikkaprosessin ajan. On henkistä typeryyttä olettaa, ettei mainituilla leireillä voisi järjestää mielenterveyttä ylläpitävää aktiviteettia ja siedettäviä oloja laskematta partalapsia kuljeskelemaan irrallaan ja katoamaan maan alle. Oikeassa hengenvaarassa ollut olisi kiitollinen asiallisesta kohtelusta ja katosta päänsä päällä. Vilpillisin mielin ja viranomaisia harhauttaen maahan saapuneiden mieliharmista ei ole syytä välittää.

Jari Tervosta on tullut valtakunnan pääideologi ajatusrikollisten jahtaamisessa. Kun Tervo kirjoittaa kirjan, hän etsii käsiinsä Suomen historian kiistämättömän murhenäytelmän sotkemalla sen täysin hävyttömästi nykyajan olosuhteisiin. Voisi jopa sanoa hänen huoraavan henkensä menettäneiden muistolla ajaakseen omaa agendaansa. Pahinta on, että syyllisyyttä tulisi kantaa sellaisten, jotka eivät tuolloin olleet syntyneetkään. Oma näkökohtansa on myös se, että sodassa silvottu kansakunta ei olisi kyennyt vastustamaan Stalinin vaatimuksia. Kaikesta huolimatta ilmeisesti joitain inkeriläisiä jopa avustettiin katoamaan, mistä ainakaan Tervon kirjan ennakkomainostuksessa ei mainita. Suomalaisten ja Stalinin syyllisyyteen kyllä keskitytään ja syy moiseen löytyy toki Tervonkin täysin epärealistisesta vaatimuksesta kaikkien maailman maankulkijoiden ylläpidosta maassamme.

Edellä mainittu ideologi on saanut myös seuraajia. Maakunnista löytyy pyrkyä syrjäseutujen tervoksi. Sellainen löytyy ainakin Kainuun Sanomien kolumnistista Seppo Turusesta, joka on lähtenyt omaan jihadiinsa Kajaanissa kuollutta Arto Mikkosta surreita kantasuomalaisia vastaan. Kyseisen toimittajan ura onkin sopivasti tänä vuonna ollut nosteessa hänen kolumninsa oltua ehdolla Sanomalehtien liiton parhaaksi jutuksi. Tällainen kirjoittaja on siis lähtenyt leimaamaan vastaanottokeskuksia vastustavia riehuvaksi, valkoiseksi roskaväeksi. Ilmaisu lienee tarttunut juuri Tervolta.

Onneksi tekniikka on maailmassa kehittynyt jo niin paljon, että mielenilmaisujen järjestäjät kykenevät itse taltioimaan tilaisuudet ja levittämään verkkoon. Niinpä valhemedian jutut menettävät pohjansa. Hankalassa asemassa ovat vain ne ihmiset, jotka eivät kykene seuraamaan verkkoa.

Alla tallenne Kajaanin mielenosoituksesta, josta rähisijöitä on sangen vaikea etsiä toisin kuin pääkaupunkiseudun vastamielenosoittajien joukosta.






Äskettäinhän levisi tietoisuuteen tunnetun somalinaisen väite pahoinpitelystä, joka osoittautui valheeksi. Tiedon oikaiseminen valtamediassa otti todella koville, enkä ole varma ovatko kaikki asianosaiset vieläkään tunnustaneet töpänneensä. Uutena mausteena keitoksessa kirkuvat tietyt piirit helsinkiläisen Jimi Karttusen kohtalosta, josta myös blogisti Tuonen Joutsen kirjoittaa. Näin valtakunnasamme auktorisoidun ajatuskriminologian kannalta tulee olemaan mielenkiintoista verrata Kajaanin tapauksen ja tämän jälkimmäisen käsittelyn eroavaisuuksia ”tiedotusvälineissämme”.




tiistai 13. syyskuuta 2016

Viime päivien sairaskertomus


Kuluneen viikon uutisanti on entisestään syventänyt tietoisuutta aikamme jakomielitautisuudesta. Koko tunnettu elämämme natisee liitoksistaan. Silti osa meistä elää kuin mitään ei olisi tapahtunut tai kehitys rullaisi raiteilla kuin entinen VR.

MORAALISEN YLEMMYYDEN JULISTUS
Pöyhkeä idealistinen idioluutio on saanut
uuden ilmentymänsä, josta voisimme vaikka
käyttää nimitystä tervoilu, pidäkkeetöntä
syyllistämistä ja virheiden korjausta
silloin kun siihen vaivaudutaan eli harvoin.
No niin, tuskin kukaan välttyi viikonloppuna huomaamasta, että suuri ja mahtava valtiollinen Oikeinajattelija ja mahtimietteiden Vantaanjoki eli Yle täytti vuosia. Toki oli liki liikuttavaa muistella nuoruutensa televisio-ohjelmia ja niiden välittämää kuvaa entisestä Suomesta. Kaiken nostalgian keskellä tajuntaan kuitenkin hiipi katkeruus siitä, mitä globalisaatiofanaatikot ovatkaan maallemme viime vuosikymmeninä tehneet. Ylenannon synttärit valuivat armotta lähes härskin itsekehun puolelle ja kuopivat hävyttömästi menneiden aikojen hautoja. Eihän meidän enää vuosikausiin ole sallittu elää siinä maailmassa, joka tuotti Yleisradion parhaat ohjelmat ja antoi kyseisen instituution aidosti valistaa kansaa nykyisen aivopesun sijasta.

Moraalisen ylemmyyden siirappi valui jälleen vastaanottimen kylkiä Stillerin päästäessä Emma Karin ja Jari Tervon melskaamaan Pressiklubissaan Sampo Terhon koettaessa ojentaa edes tuikkua järjenvalosta niin sanottuun pakolaiskeskusteluun. Kun Tervo heittää syytöksen Suomesta talvisena Bulgariana täytyy toki myöntää, että kyseisen maan nykytilanteesta on täältä käsin hankala esittää mitään arviota. Silti olettaa sopii tilanteen siellä olevan jonkin verran parempi kuin esimerkiksi Calais´a. Pressiklubin ”saarnatilaisuus” ja Tervon kuuluisa Autismilausunto ovat olleet tolkuttoman läpinäkyviä uuden kirjan mainostilaisuuksia ja ultramatuttavan asiakaskunnan nuoleskelua. Siksi ei olekaan ihme, jos moisen kampanjan jälkeen jonkinlainen pelko saattaa jo hiipiä mieleen. Aikamme sairauden musertava ilmentymä on kirjailijan päätyminen valtakunnanpelleksi. Niin kuin joku onkin todennut tuollainen vaatii jo suunnatonta narsismia.

* * *


Monikulttuurisessa Helsingissä tapahtunut False Flag-uhriutuminen nosti hetkeksi esille ammattiloukkaantujan ja sai toimittelijat takomaan hurmiossa pahoinpitelystä, jota ei tapahtunut. Asian oikaisu lehdistössä on ilmeisesti jättänyt toivomisen varaa. Olemme saaneet konkreetisen esimerkin valtamedian ”vastuuntuntoisesta” uutisoinnista. Ilman tapahtumajärjestäjien tarkkaa tilaisuuden videodokumentointia väärä tieto tuskin olisi tullut kumotuksi. Opetuksena kaikille mielenilmaisujen järjestäjille nousee mieleen videotallennuksen merkitys, jottei toimittelijalauma pääse keksimään omia satujuttujaan. Näin pitkälle siis yhteiskuntamme taudinkuva on päässyt kehittymään päätoimittajien vasta joitain kuukausia sitten nostettua itsensä jalustalle jonkinlaisina auktorisoituina todenpuhujina!

Mielenkiinnolla sopii odottaa Kajaanin surmien selvittelyä ja tilanteen synnyttämien mielenilmauksien lopputulemaa. Kaikki höyrypäisimmät vastamielenosoittajat tuskin vaivautuvat pääkaupunkiseudun kasvispatojensa äärestä jonnekin periferiaan möykkäämään. Saapa nyt sitten nähdä. Otanmäen kyläläisten huoli on epäilemättä aitoa. Sitä vastaan viranomaisten hyssyttelevä asenne ja asettuminen enemmän muukalaisten puolelle vaikuttaa merkilliseltä. Olisi viimeinkin aika ryhtyä vakavasti puhumaan maassamme ja koko Euvostoliitossa noudatetun maahanmuuttopolitiikan ja elintasopakolaisten asuttamisen vastuusta väistämättömiin murhenäytelmiin. Tervomaiset agitaatiot pitäisi jättää jo omaan arvoonsa ja myöntää avoimesti tehdyt virhearviot. Julkinen totuushan ovat muun muassa pakolaisstatuksella eläneiden lomamatkat kotimaissaan samaan aikaan kun muun muassa somalit väittävät joutuvansa kuoleman omiksi tullessaan palautetuiksi. Tässäkin yhteydessä hullu ei ole ylläpidon vaatija, vaan holhoukseen pitäisi asettaa se, joka satutarinat uskoo.

* * *


Viimeksi tänään päästettiin ruutuun tulevaisuudenennustajat, jotka vuodattivat jälleen yllemme automatiikan ja robotiikan ilosanomaansa. Olen kirjoittanut robotiikasta aiemminkin [Robottiuskoisten hurja harha, Älyn ihmisoikeudet]. Siitä huolimatta on syytä jälleen todeta se mieliharmi, jota televisioon päästetty varttunut naisihminen herätti julistaessaan robotiikan vapauttavan esimerkiksi hoitohenkilökuntaa empaattiseen työhön asiakkaiden kanssa. Karu kokemushan on osoittanut, että työn siirtyminen koneille vapauttaa ihmiset lähinnä mittailemaan katuja. Tehokkuuden lisääntyminen on perin huonosti siirtynyt sijoittajien taskujen asemesta koko kansan hyvinvointiin – ainakin sen perusteella, kuinka vaikeata on enää kustantaa niiden ihmisten elämää, jotka tekniikka on tehnyt tarpeettomaksi.

Mainittu epäsuhta tuottavuuden kasvun ja ihmistyön tulevaisuuden kesken onkin ehkä suurin paradoksi ja jakomielitautisuuden ilmentymä ajassamme. Olen jo useasti aiemminkin todennut tulevaisuudentutkijoiden ja insinöörien täysin epärealistiset kuvitelmat ihmispopulaatiosta, jossa kaikki käytännön havainnot todistavat kiihtyvästä idioluutiosta. Se ei tue yltiöoptimistista käsitystä entistä taiteellisemmista ja henkisemmistä ihmisistä nauttimassa robottiensa työn tuloksista. Juopa älykkäiden ja kiihtyvästi kasvavan vaatimattomin henkisin lahjoin varustetun väestön välillä syvenee ja levenee. Vastoin idealistisia väitöksiä kehitysmaista tänne marssiva ihmismassa ei suinkaan muodosta uutta aivopoolia, sillä heistä vain murto-osalla on mitään mahdollisuuksia elinaikanaan tarjota mitään teknistä kehitystä palvelevaa tai monimutkaisten järjestelmien hyväksikäyttöön vaadittavaa jäykistä uskonnollisista raameista vapaata resurssia. Mainittu kuilu pärjääjien ja osattomiksi jäävien välillä tulee vakavasti silpomaan yhteiskuntaa, jonka vakaus olisi edellytys teknisten edistysaskelten täysivaltaiselle hyödyntämiselle.

Niin sanottuja pakolaisia Wienin rautatieasemalla syyskuussa 2015.  Uusia korkean teknologian kehittäjiä
vai hupenevien resurssien käyttäjiä. Jo olemassaolevilla eurooppalaisilla on edessä ankeat ajat teknisen
kehityksen myllertäessä työelämän ja elannon ansaitsemisen. Kaaos on helppoa synnyttää, mutta pullonhenki
ei niin vain suostu takaisin sisälle.
Kuva Wikimedia Commons

Kuin pisteenä idioluutiokehitykselle olemme viime päivinä saaneet myös lukea ja kuulla huolenaiheita syntyvyytemme alhaisuudesta. Syiden eri arvioissa on esitelty yhteiskuntamme vanhemmille asettamia vaatimuksia, kiirettä ja toimeentulovaikeuksia. Toki kiistämätöntä on, ettei viime vuosikymmeninä kiihtynyt individualismin korostaminen tue elämänsä tärkeimmän osan pyhittämistä jonkun toisen elämän – tai useamman toisen elämän – kasvattamiseen ja varjelemiseen. Samalla kuitenkin on muistettava kehitysuskoisen yhteiskunnan kasvavalle polvelle asettamat yhä suuremmat vaatimukset. Ristiriita yhä henkisempien kykyjen vaatimisen, koulutusmuutosten ynnä biologisten tosiasioiden välillä on selkeä. Suurin osa väestöstä tulee väistämättä vastaisuudessakin olemaan sangen vaatimattomin henkisin ominaisuuksin varustettua. Heille tulevaisuustutkijat eivät näytä tarjoavan mitään. Vaatimus einsteinien kasvattamisesta on lievästi sanottuna kohtuuton taka-ajatus.

Vastapainona länsimaalaiselle huolelle tulevaisuudesta onkin sitten tiukasti uskonnollinen, vanhoillinen välinpitämättömyys maapallon resurssien riittävyydestä. Kun ainoaksi tekijäksi elämässä suodattuu hengissäpysyminen, elintilaa haetaan kyynärpäillä. Kilpailijoiden mentaaliset heikot kohdat toki löydetään. Niin on käynyt myös muukalaisten etsiytyessä Eurooppaan. Onko millään poliittisen päätöksenteon tasolla vakavasti esitetty kehitysmaille syntyvyydensäännöstelyä taloudellisen avun tarjoamisen ja liikaväestön vastaanottamisen edellytyksenä? Niin karulta kuin se vaikuttaakin, idealistien tunnevetoinen toiminta ei vie meitä tuumaakaan lähemmäksi ongelmien ratkaisemista. Elämme täyttä päätä olemassaolon resurssitaistelua. Länsimaisen tautimme pahin ilmentymä on sokeus järjen äänelle.



keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Herää Sipilä, hevonen on jo kuollut!


Pääministeri elää väärässä ajassa


Viime vuosina yliopistoista on tuntunut putkahtelevan toinen toistaan tolkuttomampia julkilausumia ja etenkin naistutkijoiden suusta. Lukiessani Turun yliopiston tutkijan Mona Mannevuon luonnehdintaa pääministeri Sipilästä, jouduin kuitenkin kohottelemaan kulmakarvojani. Helsingin Pravdan ja Talouselämän mukaan pääministerimme retoriikka on kuin ”tuulahdus 1900-luvun alun tehdasteollisuudesta”.

En rajaisi määritelmää ainoastaan Sipilään, vaan ottaisin mukaan koko sen valtaeliitin, jonka keulakuvana pääministerimme toimii. Helsinkiläisaviisi lainaa Mannevuota:

Yhteiskuntasopimusta ja muita Sipilän ideoita on kohdeltu ikään kuin niissä olisi jotain uutta. Tosiasiassa hänen argumenttinsa ovat hyvin samanlaisia kuin tayloristiset näkemykset viime vuosisadan alussa.”

Mannevuon mukaan myös taannoin vedottiin yhteistyöhön ja yhdessä tekemisen meininkiin ja yhteiseen etuun. Toki talouspiirien tavoitteena on kautta aikojen ollut saada panostuksilleen majhdollisimman korkean tuoton. Tutkija tuo esille amerikkalaisen insinöörin Frederick Taylorin ja tämän liikkeenjohdolliset ajatukset ja yhtäläisyydet suhtautumisessa ”vätysteleviin” ja ”vetkutteleviin” työntekijöihin.

Myös nykyään vastakkaiset näkemykset näyttäytyvät tunnelman pilaamisena tai röyhkeytenä. Niitä nimitellään vatuloinniksi, vanhanaikaisuudeksi tai huonoksi asenteeksi. Jos ei esimerkiksi lähtenyt mukaan tähän yhteiskuntasopimukseen, ei ikään kuin ymmärtänyt taloudesta tai Suomen ongelmista mitään.

Niin kuin Mannevuo toteaa, Sipilä on tyypillinen insinööri. Ihmistyyppi tuskastuu ellei kaava toimi niin kuin sen paperilla pitäisi. Tässä tapauksessa voisin todeta tarjotun kaavan ja esillä olevan kirjan olevan ristiriidassa keskenään. Aitokaan innostus asiaansa ei riitä, mikäli toimintaympäristö on väärä. En kuitenkaan pysähtyisi tutkijan (tai häntä referoineen toimittajan) tavoin vertailemaan nykyistä asenneympäristöä Henry Fordin tehtaisiin, joissa ei saanut näyttää tunteita, lauleskella tai vihellellä. On aivan liian helppoa todeta, että leikkisyys, hauskuus ja kekseliäisyys tuottaisi niitä kaivattuja innovaatioita. Pelkkä johtamiskulttuurin analysointi ei riitä katastrofimme ja Sipilän tarjoamien lääkkeiden tragedian hahmottamiseen.

Todellisesta ongelmien alkusyystä ei ole poliittisesti korrektia puhua. Sen vuoksi sinänsä terävät johtopäätökset eivät edistä itse alkusyyn perkaamista.

Eräs perustavan laatuneinen asia oli kautta Euroopan sata vuotta sitten eri lailla: nationalismi ei ollut päätynyt halveksituksi. Venäjällä tosin alkoi kokeilu kaikkien kansojen saattamiseksi yhden hallinnon alaiseksi, mutta vielä tuolloin se ei saanut Euroopassa sanottavampaa suosiota. Koska samaan aikaan käyty maailmansota seurauksineen esti rahamiehiämme löytämästä uutta hovia palveltavaksi, herännyt kansallistunto sopi heille paremman puutteessa. Kansa puolestaan löysi konkreettisen ”oman itsen”, jonka paremman huomisen puolesta sopi tinkiä ja toivoa parempaa huomista. Pohjalla oltaessa siinsi silmissä sentään parempi aamu. Näkymät kaiken kurjuudenkin keskellä olivat siksi niin kovin erilaiset kuin nykyään. Agraariyhteiskunta kykeni muovautumaan helpommin ja etenkin vähemmin kustannuksin vaikeuksiensa keskellä kuin nykyinen jälkiteollinen virtuaalivetoinen mielikuvapopulaatio. Osattiinhan ja kyettiinhän lähes kaikki tarvittava tekemään itse tai ainakin omassa pitäjässä.

Sotien kurimuksia jälkeen päin tutkittaessa ei ehkä silmiin nouse, että silloinen yhteiskunta oli ratkaisevassa murrosvaiheessa jo ennen talvisotaa, tienhaarassa agraariyhteisöstä teollisuusyhteiskuntaan. Eri nyanssien valintaa varmasti yksioikoisti karulla tavallaan sodan lopputulema. Taannoin käsittelin useassa tekstissä M. Lausan sota-aikana julkaistua ja sittemmin kiellettyä pamflettia Mihin menet Suomen kansa. Osaltaan nykypäivä vastaa mainitun kirjoituksen kysymykseen.

Sipilä kumppaneineen vaatii kansalaisilta paluuta yksinkertaiseen elämään, ansioiden leikkaamista tai ainakin jäädyttämistä samaan aikaan kun kaikki tärkeimmät elinkustannukset nousevat. Mikäli raaka-aineet sattuisivat hetkellisesti halpenemaan, välilliset verot ja erinäiset haittamaksut huolehtivat maksujen säilymisestä. Ennen saattoi työteliäs ihminen kitkutella maalla parin lehmän ja satunnaisten päivätöiden avulla. Aina ei edes tarvittu rahaa, vaikka sitä olisi sattunut olemaankaan. Nyt kaikesta pitää maksaa erikseen. Rahasta on päättäjien mielestä tultava sähköistä niin, ettei sen ansainnut itse asiassa koskaan sitä edes hallussaan pidäkään. Tempoileva ympäristölainsäädäntö pikkumaisine pykälineen on alituinen uhka maaseudun pieneläjälle, joka tietyin edellytyksin olisi yhteiskunnalle se halvin asukas – vaikka tietenkin samalla vallanpitäjille vähätuottoisin. Euvostoliiton uskollisessa vasallimaassa jokainen rahvaan selkänahasta herutettu hippu katoaa liittovaltion moolokin kitaan, johon kurkistamalla näkee muun muassa siirtolaisongelman ja erilaisten toimimattomien hallintojen tukemisen (Kreikka, Ukraina) sekä jättipalkkaisten virkamiesten pöyhkeän lauman. Kansa ei yksinkertaisesti elä itseään varten. Onnekkaimmat saattavat kyynärpäillään paaluttaa itselleen komealta kalskahtavan kansainvälisen uran. Yhä useampi viereltä putoaa ja naapuri saa huokaista toistaiseksi vältettyään viikatteen. Ponnistusten hedelmät valuvat ties minne samaan aikaan kun terveydenhoito, koulutus ja infrastruktuuri ovat hajoamassa käsiin.

Byrokratian purku on vuoroin kunkin poliittisen tahon huulilla. Muutosta ei kuitenkaan tule, koska paperi- tai sähkölomakesota on pettämätön keino kahlita yksilöt uupuneiksi ja etenkin alistuneiksi muurahaisiksi. Erilaisten työhön vaadittavien korttien ja sertifikaattien kuljettamiseen tarvitaan kohta kottikärryt. Sipilä kulisseissa piilottelevine esimiehineen tyrkyttää siis kansalle reseptiä, joka ei ole tarkoitettu maailmanvaltiota varten. Itsensä milloin tahansa korvattavissa olevaksi, muukalaisia vähempiarvoiseksi ja jopa toisia vähemmän palkkaa ansaitsevaksi kokevan ihmispoloisen ei voi olettaa ilolla ottavan vastaan keppi-porkkana -käsittelyä. Tarjotut veronalennuksetkin ovat lähinnä rienausta tilanteessa, jossa kerättyjen varojen käytön päättömän kohdennuksen vuoksi yhteiskunnan koneisto haukkoo jo hapenpuutetta.

Eliitin kansalle tarjoamat vanhat ”kaurat” eivät sinällään ole pahasta, mutta hevonen on jo kuollut, viimeistään sotien jälkeen!

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Väyrynen: poliitikko ja vaikeat sanat


Äskettäin täytti vuosia Paavo Väyrynen, joka on yksi viimeisistä suomalaisista poliitikoista, jota voisi luonnehtia joksikin muuksi kuin Brysselin juoksupojaksi. Hänen persoonastaan kukin voi olla omaa mieltään, mutta hänen liki ainutlaatuista perspektiiviään viime vuosikymmenten poliittiseen historiaamme ei kukaan voine kiistää. Ei ole lainkaan ihmeellistä, että politrukkiemme vesakosta nousee kuin ikihonkana juuri Väyrynen ja toteaa 70-vuotishaastattelussaan: ”Olen pettänyt äänestäjäni”.

Nuo kolme sanaa ovat poliitikoillemme yhtä tuntemattomia kuin poliittisen vastuun kantaminen aikana, jolloin isänmaan kataismainen alasajo palkitaan kansainvälisin viroin. Täytyy myöntää, että repesin hiljaiseen nauruun lukiessani fanaattisimpiin euvostouskovaisiin lukeutuvan Liisa Jaakonsaaren kaipailevan Väyryseltä virheistään oppimisen taitoa. Siis Jaakonsaari, tuo erehtymättömän ja monumentaalisen Euvostoliiton vaahtosuinen opetuslapsi saarnaa virheistä oppimisen tarvetta! Peilikin on keksitty. Jopa entinen presidenttimme Koivisto on joissain yhteyksissä katunut virkakautenaan tekemiään ratkaisua – toki vasta vaiheessa jossa korjausliikkeet ovat jo mahdottomia. Paavo Väyrynen on sentään ollut aktiivisesti ajamassa virheiden korjaamista. Kirjoitin asiasta Britannian Brexit-taiston tuoksinassa [Väyrynen on ajan hermolla].

Yhä useammat ovat alkaneet huomata Euvostoliiton olevan kohtalokas virhe Euroopan kansakunnille. Poliitikkojen ego estää tarvittavien taka-askelien ottamisen. Kauppa- ja turvallisuuspolitiikka idän kanssa on kokenut haaksirikon. Brysselin mallioppilaina suomalaispoliitikot eivät uskalla taivutella sääntöjä niin kuin jopa muut euvostomaat. Politiikan pintavaahtoon tuntuu nykyään kuuluvan 1930-luvun tyylinen suhtautuminen Venäjään ajassa jossa Neuvostojen maa on muuttanut Brysseliin. Itänaapuria kuvaillaan arvaamattomaksi aivan kuin sillä ei olisi ollut omat tavoitteensa ja materiaalinen ylivoima sitten Iivana Julman. Kuvaavaa nykyiselle asenneilmastolle ja maailman pölhöidealistiselle hahmottamiselle on ollut Sipilän ”orkesterin” ulkoministerinimitys, jossa sivuutettiin mies, jolla on ainutlaatuinen kokemus ja joka on tutustunut venäläiseen mielenmaisemaan jo Brežnevin ja Andrei Gromykon aikoina. Tilalle otettiin mies, joka ratsasti vaalivoittoon arvostelemalla Euvostoliittoa koneistoineen päätyäkseen sen uskolliseksi alamaiseksi [Soinista Junckerin ponteva enkelikuorolainen; Euvostokansan petetyt toiveet] ravaten merten takana rukousaamiaisilla, joiden todellista merkitystä voimme vain arvella. Jokin viite seurauksista on ollut havaittavissa ulkopuolisen suurvallan toiminnan aktivoituminen Suomen lähialueilla ja jopa rajojen sisällä. Tuota kaikkea Venäjä/Neuvostoliitto on vuosikymmenet tahtonut vastustaa ja Suomi aikanaan kaikin tavoin välttää.

Väyrynen puhuu ainoana poliitikkona johdonmukaisesti ja selkeästi kiky-puuhastelusta itsepetoksena. Hänellä on rohkeutta ja selkärankaa todeta poliittisen valuutan turmiollisuus. Hän kertoo pelastaneensa Keskustan monta kertaa. Totta tai tarua, joukossa on tainnut olla ainakin yksi kerta liikaa. Keskustan pääministerien kädenjälki Esko Ahosta Juha Sipilään on ollut kerrassaan hirvittävää unohtamatta toki kauhukabinettien demari- ja kokoomushirviöitä. Jossain rinnakkaistodellisuudessa Väyrynen olisi valinnut vielä yhden pykälän lisää irtiottoa ja asettunut sirkustirehtööri Timo Soinin paikalle kanavoimaan puuttuvan reaaliopposition virtaa? Eihän Suomi tarvitse kuin vain sen yhden, aidosti Suomen kansan asialla olevan euvostokriittisen, itsenäistymistä ajavan puolueen, joka ymmärtäisi turvallisuuspolitiikan muuttumattomat raja-arvot.

Väyrynen on puhunut jälleen. Hän on aikanaan kompuroinut omat monttunsa, kuten esim. jalasmökkikohu. Ne kuitenkin ovat hyvin keveitä syntejä verrattuna Ahon, Vanhasen, Sipilän, Kataisen, Stubbin, Lipposen, Halosen ynnä muiden kieroiluihin. Pohjanrannan isännän ääni saattaa olla kaiku menneisyydestä. Niin alkaa olla jo vanhaa tarua tarina itseään kunnioittavasta, itsenäisestä ja omaa kansaansa puolustavasta Suomesta. 


keskiviikko 31. elokuuta 2016

Kansalaisuus ja oleskelulupa ilmeisesti vain muodollisuuksia


Suomea ja suomalaisia vaivaa yhä paheneva jakomielitauti. Päivästä toiseen saamme esimerkiksi Ylenannon kanavilla seurata suoranaista työttömien ajojahtia. Oppineet pääsevät ruutuun vuodattamaan, kuinka valtiolla ei ole varaa siihen tai tuohon työttömyyden tuomaan kustannukseen. Samaan aikaan otsikot kirkuvat, että Suomeen on syntymässä uusi paperittomien ihmisluokka niistä, jotka kieltäytyvät lähtemästä saatuaan kielteisen turhapaikkapäätöksen. Samalla valistetaan, että kuntien olisi annettava ilman lupaa maahan jääneille toimeentulotukea eli ihan sitä samaa rahaa, jota pitkin hampain ja kamalan byrokratian ja porun jälkeen annetaan hädässä oleville Suomen kansalaisille. Väistämättä herää kysymys, mikä merkitys Euvosto-Suomen kansalaisuudelle enää jää.




Jos esimerkiksi Irak kieltäytyy ottamasta vastaan vastentahtoisia ”pakolaisia”, tulisi kaikki apu Irakille itselleen keskeyttää. Tällainen laittomien ja ilmeisesti myös joukossa sotarikollisten paapominen on selkeästi Suomelle epäedullinen viesti, jota ihmiskauppiaat voivat sandaalinläpsyttäjille myyntipuheinaan esitellä. Jälkiviisaasti voisi todeta, ettei paperittomia olisi pitänyt edes rajojen sisälle päästää. Samaan hengenvetoon tämän uuden luku- ja kirjoitustaidottoman ihmisluokan aseman päivittelyn kanssa esimerkiksi Helsingin Pravda valittaa, ettei VOK olekaan opportunisteille ollut sellainen kultakaivos kuin he ovat olettaneet. Kaupankäynti isänmaan synkkenevällä tulevaisuudella ja oman kansan elinolojen heikentämisellä ei siis ole tuottanut sellaisia voittoja kuin tietyillä tahoilla on laskelmoitu.

Kun seuraa keskustelua työttömyysturvasta ja kansalaisten saamien tukien heikennyksistä, voisi olettaa heidän istuvan niiden yritysten johtokunnissa, jotka pyörittävät YT-rulettia. Kuten on tullut jo edellä todetuksi, tilanne on vähintäänkin jakomielitautinen, koska nykyisen lainsäädännön mukaan kuka tahansa sandaalinkuluttaja voi lampsia niin kutsutun rajan ylitse ja vaatia elatusta. Vaikka hän on jo seikkaillut lukemattomien turvallisiksi katsottujen maiden halki, hänen oikeuksiaan ei eliitin taholta kyseenalaisteta. Edes epämääräinen identiteetti tai karkotuspäätös ei näyttäisi haittaavan rahanjakoa samaan aikaan kuin ikänsä tämän maan eteen työtä tehneet köyhät kansalaiset ovat joutuneet toisen tai kolmannen luokan paarian asemaan verrattuna partalapsosiin, jotka kyllä osaavat protestoida ruoasta tai majoituksesta. En usko kielteisen turhapaikkapäätöksen tulevan nykyisessä ilmapiirissä mitenkään köykäisin perustein, joten pöyristyttävää on saada seurata tätä näytelmää. Mikäli lähtömaat tai niiden naapurit eivät noita kulkureita takaisin huoli, pitäisi hälytyskellojen jo soida.

Euvosto-Suomen kansalaisuus on väistämättä kokenut massiivisen arvonalennuksen viimeistään siinä vaiheessa kun kuokkavieraita ei saada poistettua maasta ja heidän elatuksensa tapahtuu – in facto – kantaväestön kustannuksella. Samaan aikaan media rummuttaa tauotta Venäjän uhkaa ja valmistelee väestöä sodan varalle. Aivan kuin miehitys ei olisi jo muukalaisten ja näitä avustavien yhteistoimintahenkilöisen toimesta tapahtunut tosiasia. Euvostopolitrukeille tulisikin esittää suoraan kysymys, onko meille jätetty enää mitään puolustettavaa. Suomalaiset itse ovat yhä kasvavin joukoin muukalaisina omassa maassaan. Kansalaisuudella ei vaikuta olevan enää paljon merkitystä – ei ainakaan positiivista. Heitä syyllistetään jopa siitä yhä pienemmästä joukosta muukalaisia, joka on saatu maasta poistettua. Aivan kuin sandaalinkuluttajilla ei olisi itsellään mitään vastuuta heittyessään tyystin vastaanottajamaiden elätettäviksi.


KEPPIÄ JA PORKKANAA OMALLE KANSALLE
- jotta rahat eivät matu-bisnekseltä lopu
tai mieli tule tunkeutujille pahaksi.

Millä vippaskonsteilla hallitus saakaan miljoonan jostain nipistettyä ja toisen muualta kiskottua, se jakaa leikatut varat moninkertaisesti matujen ylläpitoon. Tässä showssa paperein osoitettu identiteetti tai henkilön vaarallisuus/vaarattomuus ovat sivuseikkoja. Vaikka muukalaisten joukossa on päänkatkojia ynnä muita mielipuolia, heidät on asetettu omien vanhusten ja nuorten yläpuolelle. Sen sijaan, että Euvostoliitto olisi valmistellut laittomalle porukalle yhteiset karkotuspaikat, saavat muukalaiset täällä ylläpidon ja käytännössä paremman aseman kuin köyhimmät kansalaiset. Arvostelun kiihtyessä lehdistö ohjaa huomion niin delfiineihin kuin Venäjäänkin.

Olisi aika jo alkaa arvostaa omaa kansaa ennen kuin on myöhäistä.