maanantai 7. elokuuta 2017

Menkää kotiin!



Kesälomakaudella lehdet ja televisiomainokset pursuavat toinen toistaan houkuttelevampia esittelyjä eri lomakohteista. Vapaaksi sorvinsa äärestä laskettu kesäihminen on sikäli työtöntä naapuriaan paremmassa asemassa, että hän saattaa katsoa liki ihmisoikeudekseen vyöryä laumana rannoille ja kujille, joilla tietää olevan aurinkoa ja lämpöä. Järkytys onkin ollut jonkinmoinen tietojen Espanjassa lomaileviin turisteihin kohdistuneista iskuista alkaessa levitä.

Turistille tarjolla muutakin kuin aurinkoa.
Ajatus turisminvastaisesta toiminnasta vaikuttaa mielettömältä pohdittaessa lomailijoiden tuomia miljardeja. Kannattaa kuitenkin pysähtyä miettimään, että kukin turistikohde on alun alkaen ollut täynnä aivan tavallisten ihmisten asuinsijoja, kalastaja- tai maanviljelyskyliä, kenties provinssikaupunkeja. Paikallisten pelko asumapaikkojensa muuttumisesta öykkäröivien turistien puuhamaiksi lienee monin paikoin jo toteutunut. Jossain vaiheessa turistit ovat tyytyneet rannoille pystytettyihin hotelleihin. Nyttemmin on kuulemma yleistynyt yksityisasuntojen vuokraaminen internetin välityksellä turisteille. Nuo turisteille vuokratut asunnot ovat toki pois paikallisten asukkaiden käytöstä. Alkuasukkaat joutuvat pakenemaan yhä syrjemmälle.

Sopii kysyä, ketkä lopulta keräävät hyödyn turistimassoista. Meille levottomuuksista kertonut Iltasanomat mainitsee taustalla vaikuttaneen muun muassa Katalonian itsenäisyyttä ajavan Arran -separistijärjestön, jonka muista tavoitteista lehti luettelee muun muassa sosialismin ja feminismin. Koska kyynikko saattaa oivaltaa anarkistijoukkion ponnistavan niin kutsutun ”paremman väkivallan” piiristä turismiyrittäjiä vastaan, poliisin passiivisuus sopii kuvaan. Massaturismin haittavaikutuksista lienee kuitenkin turvallisempaa keskustella ja rähistä kuin etelästä vyöryvästä elintasomatkailusta ilman välitöntä rasismileimaa. Onko massaturismi sitten riistäytynyt käsistä? Ekologisesti ajatellen kestävintä olisi kuitenkin mahdollisimman vähäinen ihmismassojen liikehdintä oli kyseessä sitten isomahainen turisti tai turvapaikankalastelija.

Huolimatta Brysselin euvostopolitrukkien loputtomista mantroista Eurooppaan on jo vuosikausia patoutunut aineksia väkivaltaisia purkauksia varten. Yltiöindividualistinen näkökulmamme ilmeisesti työntää liiankin helposti tieltään tosiasian, että ihailemiemme kirkkojen ynnä muiden monumenttien varjoissa koettaa elää myös ihan tavallisia ihmisiä omaa arkeaan. Toki monet heistä saavat toimeentulonsa suoraan lomailijan kukkarosta, mutta kaikkien laita ei ole niin. Tietynlaista turismia on myös ollut havaittavissa meillä suhtautumisessa brittien Brexitiin silloin kun päällimmäisenä huolenaiheena on ollut, kuinka euvostoalamaiset jatkossa pääsisivät nauttimaan saarivaltakunnan antimista. Vielä jokin vuosikymmen sitten tarkkailija olisi pitänyt luonnollisena ja odotettavana, että Britannia huolehtisi etupäässä ja ensinnä omista alamaisistaan kyselemättä Brysselin armollista mielipidettä.

Espanjan turisminvastainen liikehdintä on oletettavasti vain yksi lukuisista repeämistä Euvostoliiton valheellisessa julkisivussa. Keinotekoinen väestönlisäys, nuorisotyöttömyys, pakotettu liittovaltiokehitys päätösvallan keskittyessä Brysselin kyseenalaisesti valitulle politbyroolle, etniset jännitteet ja asuntopula eivät pysy loputtomiin jossain alahuomautuksina. Sinänsä on traagista, että hyökkäykset kohdistuvat nyt edes jollain tavalla palvelustaan maksavia ihmisiä kohtaan mantereen ollessa täydessä ähkyssä rajoiltaan marssivien kutsumattomien vieraiden paineessa. Tämä pistää miettimään eurooppalaisen kaaosliikehdinnän vaikuttimia...




sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Presidenttisirkus


Väyrysen ehdokkuus torjuttu kansanäänestys euvostopolitiikasta


Suomen euvostoprovinssin presidentin valinta on sekoitus lähes monarkistista tarua maanisästä tai nykyisin jopa -äidistä sekä tarkoituksellista harhailua oletettujen ja jäljellejääneiden valta-oikeuksien välillä. Varsinkin poliittiset vastustajat tahtovat naureskella kestoehdokas Väyrysen maanrakoon, mutta hän saattaa olla viimeinen siisti tapa ilmaista vastakkaiset mielipiteensä Euvostoliittoa kohtaan noudatettua alistumispolitiikkaa kohtaan.

Vanha kehäkettu tarjoaa ehkä viimeisen mahdollisuuden
itsenäisyysmielisille ja euvostokriittisille saada äänensä
kuuluville demokraattista tietä.
Samoina päivinä, jolloin pääministerimme on keskittynyt joillain rukouspäivillä höpöttämään ”kristillisyydestä” politiikassa ja nk. väärän todistuksen antamisesta lähimmäisestä, Paavo Väyrynen on ilmoittanut lähtevänsä mukaan presidenttikisaan. Selväsanaisesti hän on julistanut pettyneensä viime hetkillä istuvan presidentin toimintaan siten, ettei enää katso voivansa kannattaa tämän valitsemista uudelleen. Jotain merkittävää sähellystä Sauli Niinistö siis on viime viikkoina ehtinyt tehdä saadakseen Väyryseltä moisen ripityksen. Kauankaan pohtimatta mieleen palautuu näytelmä, jonka Teatteri Sipilä järjesti perussuomalaisten puheenjohtajavaalin jälkeen. Erotuomarin roolin sijasta presidentti Niinistö esitti Kultaranta-keskustelujen yhteydessä poliittisen kannanoton yhden puolueen johtajiston vaalituloksista. Koska esillä ovat olleet vääriksi julistetut tai vähintään harkitsemattomat puheet ja kirjoitukset, niistä langetetut tuomiot on katsottava poliittisiksi. Siksi on mielenkiintoista presidentin puuttuminen niihin moninaisten muiden poliitikkojen holtittomuuksien asemesta. Niinistö valitsi avoimesti puolensa Euvostoliiton ja Suomen kansan välillä. Jokin tuntemus on saanut jopa hänen vastaehdokkaansa arvostelemaan presidentin reaktiota.


Sinänsä uuvatti-näytelmää on jo ehditty varmasti ruotia kilometritolkulla eri medioissa. Tässä yhteydessä on syytä lähinnä huomata, kuinka tehokkaasti ”euvostoeroa väläyttänyt” Sampo Terho on saatu kesytettyä ja tuhoamaan oman poliittisen uransa uskottavuuden. Pölyn yhä leijaillessa hallituksen ympärillä Orpo taisi jo todeta ties monennenko kerran, ettei kansanäänestys eu:sta tai eurosta ole meillä aiheellinen. Samoina päivinä lensi esille ajatus pakolaiskiintiön nostamisesta. Orpon esittämä 300 pakolaista on toki määränä kosmeettinen aikana, jolloin rajan yli saattaa päivässä kenenkään estämättä marssia enemmän väkeä. Hallituksessa on tehty perusteellinen poliittinen puhdistus, ja voi vain kysyä, mitä aatteensa myyneille uuvateille tai sinisille vaihtoehdoille onkaan petoksestaan maksettu.

Epäinhimillistä on etenkin laskea loputon massa ihmisiä Eurooppaan ja vasta jälkikäteen arvioida heidän
mahdollisuuksiaan tulla toimeen tai ylipäänsä turvatarvettaan. Onko vain kulttuurillista eroa vai aitoa
uhkaa huomata tappamisen olevan muukalaisten ratkaisu etsiä jäämistä Eurooppaan? Käsiimme on ilmeisesti
jäämässä yhä enemmän mustiapekkoja, joita kukaan ei huoli. Onko tästäkin rikollista puhua suoraan?

Juuri tuo euvostovastaisuuden karsiminen poliitikkopiireistä on ollut koko hallitusnäytelmän tarkoitus. Ryhtyessään Euvostoliiton laajuisesti laatimaan lakia niin kutsutun vihapuheen ja valeuutisiksi julistetun materiaalin leviämisen estämiseksi, euvostoministerit ovat ilmeisen tietoisesti lähteneet vaaralliselle tielle. Voimattomina tai etenkin tahtomatta konkreettisesti puuttua ihmisten raivoa nostattaneisiin liittovaltion perusongelmiin he ovat ryhtyneet kriminalisoimaan oppositioilmauksia. Yleisessä tiedossa ovat vihapuheen löysät tai olemattomat määritelmät. Valeuutisiksi puolestaan voidaan julistaa tarvittaessa kaikki valtapolitiikkaa arvostelevat esiintulot. Saksassa sosiaalisen median vastainen valtiollinen toiminta on saanut jo aikaan suuria operaatioita. Kauankohan meillä menee vastaaviin? Lainsäädännön ollessa valmiina rikolliseksi voidaan julistaa kaikki euvostoeroa ajava tai euvostopankkiirien pyrkimyksiä arvostelevat toiminta. Kriminalisointi tasaa tietä todella ikäville ja verisille tapahtumille tietyn kriittisen massan ylittyessä. 


Tämä on yhä vaarallisempaa puhetta Keski-Euroopassa ja ilmeisesti pian meilläkin.


Sekä Halla-aho että Paavo Väyrynen toimivat tällä hetkellä Brysselissä. Itsenäisyysharhassa elävät voivat arvostella heitä siitä. Se on kuin aikanaan roomalaisten senaattorien olisi pitänyt harhailla jossain Olbiassa nykyisen Mustanmeren pohjoisrannalla Rooman sijasta. Todellisuudessa provinssiamme hallitaan kaukaa Keski-Euroopasta. Suomessa ei saa pystyttää edes aidanseivästä ellei siihen tule siunausta Brysselistä. Vaikkei suoranaista kieltoa politbyroolta tulisikaan, kotimaiset opportunistimme metsästävät urapisteitä alistaessaan kaiken pääkonttorille. Siksi edes rajoja ei voida sulkea väliaikaisesti kutsumattomilta rajanylittäjiltä. Tämä kaikki korostuu irvokkaasti niin kutsuttuna itsenäisyyden merkkivuonna.

Paavo Väyrynen on ollut kriittinen suhteessaan Euvostoliittoon. Hän on sekä ajanut kansanäänestystä euroerosta että jonkinlaista suoraa eromenettelyä. Jopa poliittiset vastustajat eivät voi kiistää hänen vuosikymmenten kokemustaan kansainvälisestä politiikasta. Nuoren väen keskittyessä päivänpolitiikkaan ja kokemuksen keräämiseen Väyrynen on arkoja pelästyttämätön vaihtoehto presidenttikisassa. Euvostokriittisenä hänen murskavoittonsa tai ainakin selkeä äänivyöry olisi myös selkeä viesti niille, jotka tahtovat paaluttaa Suomen ikuisiksi ajoiksi Brysselin ja Berliinin alamaisuuteen. Itse asiassa tulevat vaalit saattavat olla sananvapauden kannalta viimeinen tilaisuus keskustella avoimesti siirtolaispolitiikan ja rahapolitiikan järkiperäistämisestä. Väyrysen ehdokkuus olisi hänen kaipaamansa kansanäänestys.





keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Isot ja pienet henkilöt

Ilta-Sanomien toimittelijan mukaan Puolassa edessä ”irvokas näytelmä”.


Ilta-Sanomat ovat jälleen päästäneet vaahtosuisen toimittelijan vuodattamaan tuskaansa Donald Trumpin Puolan vierailun edellä. Median leirinvalinta on toki ollut tiedossa jo Yhdysvaltain vaalikampanjasta asti. Eliitin hovin sananpyörittäjillä alkaa ymmärrettävästi olla vaikeata keksiä uusia ilmaisuja inhonsa ilmaisemiseksi. Tällä kertaa ratsastetaan ”pienen miehen” symboliikalla. Tätä aihetta tarkasteltaessa lienee nykyisenä moninaisten ”sukupuolten” sekoitusten aikakautena turvallisinta käsitellä poliittisia toimijoita vain ”henkilöinä”.


Ilta-Sanomien toimittelijalla on oma käsityksensä irvokkuudesta, mikä pitää sisällään ainakin itsenäisen
valtion toimimisen omien etujensa puolesta Brysselin valtapyrkimyksiä vastaan.

Saarnansa Ilta-Sanomien toimittelija aloittaa luonnehtimalla ”pienen miehen tarkoitukselliseksi piikiksi” sitä, että Yhdysvaltain presidentti on asettanut vierailuohjelmassaan Puolan Britannian kuningattaren, EUSSR-kansleri Merkelin ja Rothchild-apupoika Emmanuel Macronin edelle. Irvokkaaksi väitetään sitä, että oman maansa ja kansansa edun Brysselin linjaa tärkeämmäksi asettanut Puolan hallinto pääsee tapaamaan Trumpia ennen lähinnä muinaismuistoihin kuuluvaa monarkkia ja Euroopan jees-väkeä. Samalla solvataan itsenäistä ajattelua ja kansallista etuaan korostanutta eurooppalaista valtiota kauhukakaraksi.

Poliittinen toiminta edellyttää epäilemättä tiettyä narsistista luonnetta. Silti verrattuna lähes aivotta nykyisessä Euroopan brysseliläisessä politiikan valtavirrassa ajelehtiviin euvostopolitrukkeihin ja peittelemättömän opportunistisiin maailman kataisiin ja jaakonsaariin Trumpin, Unkarin Viktor Orbanin tai Puolan puolustusministerin Antoni Macierewicin ynnä muiden euvostovastaisten tai -kriittisten rinnastaminen kauhukakaroihin ja ”pieniin miehiin” edustaa irvokkuutta paljaimmillaan. Olemmepa mitä mieltä tahansa esimerkiksi Trumpin politiikasta, hahmona hän ei missään nimessä voi olla sellainen vähäteltävä surkimus, jota Ilta-Sanomien toimittelijan vuodatus ajaa takaa. Vaatii jo jonkin verran asettua tuolla tasolla Soros-Rothchild-Bilderberg -linjaa vastaan tai edes päästä sellaiseen asemaan, että sen pääsee tekemään.

Trumpin vastenmieliseksi piirteeksi luetellaan kirjoituksessa muun muassa se, että tämän ”luonne ei yksinkertaisesti taivu siihen, että hänen toimiaan arvioidaan kriittisesti. Hän ei kykene sulattamaan edes tappiota kättelyssä”. Viime vuonna Britanniassa revittiin tietyissä piireissä pelihousuja Brexitin voitettua. Viikkokausia vatvottiin asiaa, ja tiedostavat koettivat kammeta vaalitulosta nurin. Yhdysvaltain vaalien ratkettua samojen piirien palvomasta Clintonista ei ollut tunnustamaan suoraselkäisesti tappiotaan tai ilmoittamaan työn jatkamisesta virheistä oppien. Clintonin tai Britannian euvostopiirien osoittamaa jääräpäisyyttä ei suinkaan ole kuvattu ”narsistisen luonteen viaksi”.

Toimittelija paaluttaa yhdellä virkkeellä Brysseliä kohtaan tuntemansa alamaisvietin: ”Merkel ja Macron tuskin pitävät Puolan hehkuttamista eurooppalaisena mallivaltiona maan nykyjohdon aikana oikeana peliliikkeenä Yhdysvaltain presidentiltä.” Puolan synniksi hän luonnollisesti kuvaa sen, ettei nykyjohto ole suostunut Brysselin mahtikäskyyn [toisuskoisen] muukalaisvirran elättämisestä. Rivien välistä huokuu myös suunnaton pettymys, ettei Yhdysvaltain presidentti oletettavasti arvosta Merkeliä tai tämän apupoikaa Macronia järin korkealle. Epäilemättä Yhdysvallat ajaa omaa etuaan suhteessa Euvostoliittoon. Siinä ei pitäisi olla mitään kummallista. Mikä velvollisuus puolalaisilla puolestaan olisi polvistua Merkelin tai Macronin edessä? Täältä käsin on mahdotonta määritellä taas Puolan hallituksen suhdetta sikäläiseen mediaan tai oikeuslaitokseen. Täkäläisen ”tiedonvälityksen” tendenssimäinen euvostopalvonta asettaa omat rajoitteensa puolueettoman kuvan muodostamiselle.

Jos ajatellaan kotoisia suuria henkilöitä, ensinnä nousee kiistämättä heti mieleen Risto Ryti, joka uhrasi uransa ja tulevaisuutensa vuoden 1944 poliittiseen peliin. Maamme nykyisten politrukkien vertaaminen kohtalon vuosien suurmiehiin on toki sekä epäreilua että myös toivotonta. Kun siirrytään asteikolla muutamia pykäliä helpompaan tilanteeseen, on yhä mahdotonta olettaa, että esimerkiksi Jyrki Katainen olisi luopunut Brysselin palkkiovirastaan toteamalla, ettei Suomen sovi velkaantua haalimalla Kreikka-takuita. Urho Kekkonen on ollut vuosikymmeniä monien kaskujen aiheena. Häntä tietyt piirit vihaavat yhä syvästi osaltaan varmasti siitäkin syystä, että hän kaukonäköisesti piti kokoomuksen poissa hallituksesta. Tietyllä tavalla yhteiskuntamme alasajon alkuun liittyy kokoomuksen marssi hallitukseen. Kekkonen osasi myös käsitellä suurta itäistä naapuria – taito, joka tuntuu useimmilta nykypoliitikoilta tyystin puuttuvan. Pragmaattisen ja kiihkottoman isänmaan edun ajamisen sijaan alaa ovat vallanneet sangen akkamainen jalanpolkeminen ja maailmanparannus.

Hahmoaan huomattavasti pienemmäksi henkilöksi on osoittautunut Timo Soini. Vuonna 2011 ja 2015 hänellä oli käsissään avaimet rakentaa puolueestaan maamme suurin. Se ei välttämättä olisi avannut tietä hallitukseen, mikä lienee ollut perussuomalaisten tragedian ydin. Vuoden 2015 avoimet rajat ja kiikkuminen Sipilän vähäosaisia kurittaneen hallitusohjelman sontakärryillä tulevat säilymään soinilaisten syntilistan kärjessä. Kuvaavaa nykyiselle tilanteelle on, että sloganillaan ”missä EU, siellä ongelma” tuhansia sieluja puolelleen saanut lumekriitikko on katsottu Helsingin Pravdan taholta erityisen ylistyksen arvoiseksi ja tässä liturgiassa on erityisesti tahdottu alleviivata tämän kannatusta euvostouskovaisimpien puolueiden eli kokoomuksen ja Sdp:n piirissä.

Poliittista suuruutta herra Soini olisi osoittanut kunnioittamalla niiden ääntä, jotka hänet vuosina 2011 ja 2015 jytkyihinsä nostivat – vaikka se olisi vaatinut uusia vaaleja. On nimittäin miltei surkuhupaisaa tiettyjen piirien valitus vaalien kustannuksista aikana, jolloin Euvostoliiton olematon rajapuolustus ja siirtolaiskriisi nojaavat loputtomaan piikkiin matubisneksen kuitatessa lisäbudjetteja toisensa jälkeen. Euroopan mitassa ei ole ollut ongelma järjestää uusintaäänestyksiä, mikäli kansa jossain on kapinoinut Brysseliä vastaan.

Soinilaisen kauden jälkeen on koittanut Halla-ahon vuoro toimia. Tulevaisuus näyttää, kuuluuko hän ”pieniin vai suuriin henkilöihin”. Vaalilupaustensa pitäminen olisi hyvä alku. Ihmisen henkisen koon määritteleminen iltasanomalaiseen tapaan poliittisen linjan mukaan puolestaan on henkistä epärehellisyyttä, jossa tunne voittaa järjen olettaessaan suuruuden syntyvän valtamielipiteen tahdottomasta myötäilystä.



keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Ravitsemus syyllisyydentunnon ehtymättömällä kaivolla

Ruoan inhimillistäminen on umpikuja


Ihminen on lajina sikälikin ihmeellinen, että se kehittää yhä uusia metodeja omaksua syyllisyydentuntoa omasta olemassaolostaan. Erityisen lahjakasta väkeä tuossa irvokkaassa taidossa näyttäisivät olevan akateemisessa kuplassaan muhivat koulutetut naiset. Uudesta esilletulosta on vastannut Ylellä filosofi Elisa Aaltola, joka julistaa pidättäytyvänsä syömästä kalaa. Hän kaipaa yhteiskuntaa, jossa ei enää kalasteta.

Mitähän ne meistä ajattelee? Mitä sitä enää voisi syödä, jos ruoka kerran kommunikoi...


Nykypäivän tiedostavat piirit ovat täynnä mitä erilaisimpia dieettejä. On eri asteen kasvissyöjiä, vegaaneja ja ties mitä. Filosofin tehtävänä on tietenkin ajatella; siinä sivussa ei ole ihme, että pohtineeksi tulee myös, mitähän se kalakin mahtaa ajatella. Yhä uusilta eläinlajeilta on löydetty käyttäytymistä, joka vihjaa jonkinasteisen kommunikoinnin suuntaan. Täysin huolimatta vuosimiljoonien kehityskulusta ajattelun ammattilaiset keskuudessamme ovat tulleet siihen tulokseen, ettei lajimme iät ja ajat ravintona käyttämiä eläinlajeja sopisi pyydystää ravinnoksi. Itsensä eläimestä joksikin muuksi – joissain yhteyksissä jopa jumalankuvaksi – kohottanut apinalaji lienee unohtanut olleensa varhaisaikoinaan täysin samanlaista riistaa kuin säälimänsä saaliit. Luonto nyt vain sattuu olemaan rakentunut niin, että toinen saalistaa toista.

Murhenäytelmämme ydin on ollut tavaton menestyksemme eläinlajina. Olemme sopeutuneet lähes kaikenlaiseen ilmastoon ja ravintoon.Toisaalta emme ole mitään pandoja, jotka voisivat keskittyä bambuversojen jyrsimiseen. Meitä on liikaa. Vielä jokin vuosikymmen sitten puhuttiin nykyistä avoimemmin väkiluvun kasvun rajoittamisen tarpeesta. Nyttemmin tajuntaamme taotaan globaalia syyllisyyttä niidenkin ihmisten kurjuudesta, jotka on lähtökohtaisesti synnytetty oloihin, jotka eivät elätä nykyistä ihmismäärää tai huomattavasti pienempääkään. Yltiöhumanismi julistaa meidät vikapäiksi lähes kaikkeen muuhun kuin edesvastuuttomaan kestämättömien ja julmien uskonnollisten käsitysten sietämiseen.

Veganismikin on uskonnollistyylinen ääriliike, jonka noudattamisessa on tietenkin vivahde-eroja. Traagisimpia tapauksia ovat olleet esimerkiksi lemmikkikissojen ruokkiminen pelkillä kasviksilla, mitä sitäkin kuulemma ääritapauksissa on sattunut erittäin ikävin seurauksin. Oman ravintonsa rajaaminen aatteellisin periaattein on globaalisti etuoikeutetussa asemassa olevien aatteellinen valinta. Muualla on syötävä lähinnä sitä mitä tarjolle löytyy. Normaalioloissa yksilö toki saa itse päättää ruokavalionsa, mutta ulkopuolisten syyllistäminen näiden valinnoista astuu rajan ylitse.

Eläinperäisen ravinnon käyttämisen hyväksyminen on eri asia kuin pyynnissä käytetty, tuomittavan tarpeeton julmuus. Eläinten inhimillistäminen toki avaa potentiaaliselle syyllisyyspääomalle loputtomat kasvunäkymät. Jonkinlaisena ravintopoliittisena kriteerinä tarjoiltu päätelmä eläinten keskinäisestä kommunikoinnista ajaa meidät kuitenkin umpikujaan. On nimittäin päätelty myös kasvien aistivan. Niiden on sanottu ”haistavan, maistavan ja viestivän”.

Ihmisvihaajan ratkaisuna on yksinkertaisesti vain kuolla pois. Muiden kannalta olennaisinta olisi pyrkiä kohtuuteen, niin syntyvyyden, uskonnollisten tapojen kuin ruokavalionkin suhteen. Ympäristömyrkkyjen tuomat terveysongelmat, allergiat ynnä muut haitat ovat seurausta henkisestä välinpitämättömyydestä ja holtittomuudesta. Syyllisyyden pulma on, ettei se tartu niihin, joiden sitä tulisi kokea ja tukahduttaa ne, jotka harvoin ovat vaikuttamassa juurisyihin



tiistai 13. kesäkuuta 2017

Petturihumppa


Brysselin haarakonttori voi surutta jatkaa hommissa


Eipäs-juupas. Niin siinä sitten kävi, että perussuomalaisista erkani euvosto-kokoomuksen ja Sipilän sylikoirien osasto, jonka myyräntyön laajuutta koko Sipilän hallituskautena sopii vain arvailla. Hampaattomuus Brysselin politbyroon edessä on saanut henkilöitymänsä. Hallituksen ympärillä esitetty näytelmä kaikessa irvokkuudessaan kuvastelee ”itsenäisyytemme” koko ilmettä.

Nk. hallituskriisi oli arvoton näytelmä, jolla varmistettiin hallituksen ehdoton kuuliaisuus Brysselille.

Olennainen osa Sipilän ja Orpon operaatiota on ollut kuohia perussuomalaisista viimeisetkin euvostokriittiset piirteet Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi. Kun Jyväskylän puoluekokous ryhtyi terävöittämään linjaansa euvostopolitrukkeja vastaan, juoksupoikahallituksemme säikähti häätämään keskuudestaan vääräuskoiset. Persuministereille apulaisineen tuli hirvittävä paniikki, eikä uudelle puoluejohdolle suinkaan annettu mahdollisuutta osoittaa kykyjään. Suomalaisittain erittäin nopeasti eu-kuvernööri Sipilä runnoi läpi näytelmän hallituksen kaatumisesta, johon euvostopersut vastasivat marssimalla entisen arkkipersunsa Soinin johdolla ulos puolueesta, jonka suurimmaksi synniksi näyttäisi muodostuvan alkuperäisen hallitusohjelman tinkimättömän noudattamisen vaatiminen ja kansallismielisyys. Unohtakaamme lapsenmielisille tarkoitettu höpötys joistain inhimillisistä ”arvoista”.

Etenkin kokoomukselle ainoat arvot muodostuvat Brysselin vaahtosuisesta palvomisesta.

Sattumoisin tänään Euroopan komissio – tosiasiallinen hallituksemme ja Sipilänkin isäntä – on julkaissut lehdistötiedotteen, jossa valmistellaan ensi viikolla vallan ytimessä esiteltäviä raportteja toimenpiteistä ”maahanmuuton vakauttamiseksi ja ulkorajojen hallitsemiseksi”. Komissio ”kehottaa” eli vaatii kaikkia vasallejaan ryhtymään toimeen asettamiensa oikeudellisten velvoitteiden täyttämiseksi. Sisäministeri- ja kansalaisasioista vastaava komission jäsen Dimitris Avramopoulos on todennut unionin perustuvan yhteisvastuuseen ja vastuun jakamiseen. Nämä perusarvot koskevat hänen mukaansa kaikkia poliitikkoja, ja maahanmuutto ei ole poikkeus.

Mielenkiintoista on myös, etteivät toimet rajoilla [taakanjako] ole valinta vaan velvoite. Viime kuukausina komissio on vaatinut toistuvasti Tsekin tasavaltaa, Unkaria ja Puolaa ryhtymään määräämiinsä toimiin, mikä tarkoittanee rajojen avaamista ja maahanmuuttajien pakkovastaanottoa. Euvostoliitto kehtaa puhua maahanmuuttoliikkeen hallitsemisesta, vaikka tosiasiassa liikehdintä ei liene kontrollissa. Toinen vaihtoehto toki on, että kansojen vaihtaminen todella on alun alkaenkin ollut tavoitteena.

Liittovaltiohanke varainsiirtoineen ja yhteisvelkoineen on ollut esillä jo vuosia sitten. Meille on jo myyty käsite sisämarkkinoiden harmonisoinnista. Myyntipuheissa on puhuttu leppoisasti tavaroiden, palveluiden, työntekijöiden ja pääoman vapaan liikkuvuuden esteiden poistamisesta. Lainsäädännön yhdenmukaistamisen taustalla on kuitenkin vasallivaltioiden lainsäädännöllisen liikkumavaran tukahduttaminen. Esimerkiksi Puolan ja Unkarin ilmoittaessa suvereenien valtioiden tapaan, etteivät ne tahdo ottaa vastaan tiettyjä maahanmuuttajia, Bryssel katsoo jo kyseiset uppiniskaiset vasallit käytännössä lainrikkojiksi.

Uusi vaihtoehto -liike on nimenä jo tragikoominen, sillä käytännössä ryhmittymään kuuluvat entiset persuministerit ulkoministeri Timo Soini, työministeri Jari Lindström, puolustusministeri Jussi Niinistö ja kulttuuri- ja eurooppaministeri Sampo Terho ainoastaan osallistuvat vallitsevan euvostojärjestelmän ja liittovaltiorakennelman kyhäämiseen. Orpo on puhunut arvoista, mutta ne arvot ovat olleet Brysselin liturgian kuuliaista noudattamista. Niiden tielle nousi eliitin yllätykseksi perussuomalaisten halla-aholainen siipi. Vain naiivi voi kuvitella, että jotkut Halla-ahon vuosien takaiset kirjoitukset olisivat vallanpitäjille kiusallisempia kuin ”tiivistyvän eu:n” avoin uhmaaminen.

Tietenkin perussuomalaisten ryhmän hajoaminen on takaisku kansalliselle puolustukselle, mutta kenties tätä kautta maahamme lopulta syntyy aito vastavoima opportunisteille, jotka jatkavat lehmänkauppojaan korottaakseen itseään vain ja ainoastaan Brysselin silmissä. Itseään mahtipontisesti uudeksi vaihtoehdoksi kutsuva klikki heittyy ainoastaan kokoomuksen ja keskustan tiskirätiksi. Viime päivät ovat osoittaneet liiankin selvästi, mitä seuraa todellisesta toisinajattelusta suomalaisessa politiikassa. 

Liittovaltio tunnustettiin Taloussanomissa jo neljä vuotta sitten. Nytkö sitä tosissaan aletaan
viimeistellä? Kokoomuksen rinnalla hallituksessa ei voi olla kuin ehdottoman euvostouskollisia
nukkeministereitä. Samasta syystä eurostakaan ei sallita äänestää.





















 

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Halla uhkaa viherpunaista ryytimaata


Perussuomalaiset tekivät eilen sen, mitä valtamedia kynsin ja hampain suu vaahdossa vastusti. Toimittelijat eivät kuitenkaan valinneet puoluejohtoa, vaan sen tekivät kokousedustajat. Eilisehtoo painottui lähinnä uuden puheenjohtajan henkilöön, joka on vuosia herättänyt itkupotkuraivareita poliittisissa ja aatteellisissa vastustajissa. Sisällyksetöntä jargonia suoltavat suomalaiset puoluejohtajat ovat saaneet puheissaan tarkan ja armottoman kilpailijan. Jo valitun ensi kommenteissa paljastui ainakin vuosia tiedetty totuus, ettei suorassa argumentoinnissa Halla-ahoa ensimmäiseksi pussiin puhuta. Silti vasta ensimmäisen linjapuheen jälkeen on aika arvioida ensi vaikutelmaa uudesta puheenjohtajasta.

Todetessaan puoluekokouksen jättäneen selkeän viestin puolueen kehittämisen suunnasta Halla-aho osoitti askelmerkit hidasjärkisimmällekin. Suomesta on ajoittaisia ja hajanaisiksi jääneitä yrityksiä lukuunottamatta puuttunut oikea vaihtoehto Brysselin valtapolitiikalle. Arvostellessaan unionin toimintaa ja tavoitteita hän voi nojata toimintaansa Euroopan parlamentissa, joten kuulija voi uskoa hänen tietävän mitä puhuu. Hieman samanlaista odotusta saattoi aikanaan olla ilmassa ”Missä Eu, siellä ongelma” -Timon arvostellessa kreikkapaketteja ja rakennellessa jytkyjään. Massiivisten pettymysten jälkeen uusi puoluejohto on antanut puolueelle vielä yhden mahdollisuuden. Kokoomuksen. Kepun tai sosialidemokraattien perässähiihtäjillä ei ole tulevaisuutta. Kipeistäkin asioista pitää pystyä puhumaan.

Linjapuhe aloitti tarttumalla oitis kipeimpään kohtaan pienen alamaisen elämässä, eliitin pyrkimykseen ja tavoitteeseen asettaa köyhät toisiaan vastaan. Liian selvästi on viime vuosina käynyt selväksi, että oma kansa ja sen heikoimmat on asetettu muukalaisten perään. Niin kuin Halla-aho totesi, kyseessä ei ole ”hauska” juttu, vaan kansakunnan tulevaisuuden kannalta ensisijaisen tärkeä asia. Maahanmuuttokriisin aikana on toisinaan käynyt ilmi, että jopa jonkin verran integroituneet uuskansalaiset ovat olleet huolissaan alati jatkuvasta tulijoiden vyörystä. Kantaväen vähäväkiset puolestaan ovat saaneet tuta jos jonkinlaisia leikkauksia ja aktivointitoimia. Sivusta on seurattu rahan lappamaista matubisnekseen. Ajan kuluessa mahtipontisesti avatut maahanmuuttajahotellit on suljettu miljoonatappioin ja pistetty täysremonttiin.

Työntekijöiden yläluokkaa ovat ne, jotka voivat surfata euvostomaasta toiseen ja valita asuinalueensa uranäkymiensä ja mieltymystensä mukaan. Puheessaan uusi puheenjohtaja otti esille juuri ne, joilla ei käytännössä muuttomahdollisuutta ole. Vihervasemmisto jeesustelee köyhien tukijana, mutta ne köyhät ovat itse asiassa muita kuin oman maan köyhiä. Sen totesi Halla-aho suoraan osoittaen rohkeutta, mitä puoluejohtajiltamme tähän asti on puuttunut. Hallainen tuuli todella pyyhkii unelmien punavihreätä ryytimaata, mikäli maamme vähäosaisimmat ja viimeisistä toimeentulonsa rippeistä kamppailevat tämän sisäistävät ja nousevat vielä kerran vaalipäivänä sohviltaan unohtaen Soinin hämäyksen.

Ihmisten tänne houkuttelemisen (esim. Sipilän ”kotimajoitus”) sijaan tulisi päästä vakavasti puhumaan läpi Euroopan marssineiden käännyttämisestä ilman vuosien oikeusprosesseja ja hädänalaisten auttamisesta lähtömaissaan. On ollut lähes kiihkomielistä vaatia omilta työttömiltä vastikkeellisuutta yritysten siirtäessä toimintaansa Aasiaan ja Itä-Eurooppaan. Sen sijaan missä ovatkaan vastikevaatimukset Afrikan ja Aasian kehitysmailta? Uudelta persupuheenjohtajalta alaisineen voisi ainakin odottaa elintilan raivaamista uudelle ajattelulle suhteessa auttamiseen.

Elämme maassa, jossa kaikkinainen Euvostoliiton vastustaminen tuomitaan ääriliikkeeksi. Joitain muutaman henkilön ryhmittymiä lukuunottamatta meiltä on puuttunut oikeasti euvostovastainen puolue. Monet odottivat sellaista turhaan Soinin persuista ja toiveet ovat ilmeisesti nousseet jälleen Halla-ahon myötä. Maamme puoluekenttä on jo muutenkin täynnä Brysselin lampaita. Lisää ei enää tarvita. Siksi linjapuheen euvostoeroa koskeva kohta oli varmasti monelle karua kuultavaa. Halla-ahon mukaan ero euvostovaltiosta ei ole tällä hetkellä realistinen vaihtoehto.

Taustalla lienee se monimutkainen lainsäädäntö, jolla alusmaat on jo ehditty kytkeä Brysselin alamaisuuteen. Samalla on syytä muistaa se maattomien pankkiirien kuristusote, johon mantereemme on ajettu. Ero ottaa koville Britanniallekin, mikäli lopulta toteutuukaan. Ilmeisesti tarvittaisiin joukkopako Unionista tai sisäinen sortuminen esikuvan Neuvostoliiton tapaan. Nykyisessä rahajärjestelmässä puheet itsenäisistä valtioista kuuluvat samaan sarjaan joulupukin lentävien porojen kanssa. On ollut puheita Gaddafin ja Saddamin kohtalokkaista aikeista pyrkiä pois dollarivetoisesta järjestelmästä. Joitain viikkoja sitten bongasin netistä täällä sangen vaietun väittämän siitä, että Filippiinien kovan linjan presidentti Duterte olisi häätämässä Rothschildeja pois maasta. Kuinka ollakaan viime viikoina meille on kantautunut hurjia uutisia taisteluista Filippiineillä...

Vaikka ero pankkiirimafian Euvostoliitosta onkin siis sangen vaarallista ja kenties epärealistista, meille tulisi sallia kansanäänestys erosta. Mahdollinen kielteinen suhtautuminen äänestykseen saattaa koitua uudelle puoluejohdolle kohtalokkaaksi. Joka tapauksessa linjapuheen viestinä oli, ettei ole syytä jatkaa kansallisen edun myymistä mallioppilaan hymypatsaiden keräilemiseksi Brysselin sediltä ja tädeiltä.

Tulevan viikon kiinnostavin sisäpoliittinen näytelmä on tietenkin se, mihin ojaan Sipilän sontakärryt kellahtavat vai jatkavatko ne vatuloivan vaappuvaa kulkuaan. Halla-aho itse on osoittanut sovittelevaa kunnioitusta hallitusohjelmaa kohtaan. Pallo on nyt ympäriinsä käsiään heilutellen säntäilevällä kokoomuksella – ja tietenkin Sipilällä, joka käytännössä pääministerinä ainoana kykenee tahtoessaan lopettamaan hallitusteatterinsa.

Poliittiset vastustajat toivovat puolueen hajoamista, ovat toivoneet jo jytkyistä lähtien. Tulevaisuus näyttää, tehoaako mahdolliseen järkytykseen uuden puheenjohtajan kädenojennus eli tarjous eduskuntaryhmän ja ministeriryhmän roolin ja yhteistyön korostamisesta. Joka tapauksessa poliittisessa kentässä on ollut todella halla-aholaisen puolueen mentävä aukko, liian paljon on ollut puhtaan järjen paljastamia ongelmia, joista on ollut kiellettyä puhua. Tavoitteena on ollut kahlita entistä enemmän poliittisen eliitin ajattelutavan vastaisia viestejä. Kaikella toiminnalla on aina vastavoimansa. 



maanantai 29. toukokuuta 2017

Liian alhainen työttömyys


Puola ja Unkari ovat olleet eräiden muiden itäeurooppalaisten maiden kanssa euvostopolitrukkien hampaissa rimpuillessaan Euroopan kansan- ja uskonnonvaihtoa vastaan. Jo parisen vuotta sitten Puola ilmoitti Slovakian kanssa ottavansa vastaan ainoastaan kristittyjä perheitä. Luonnollisesti halu säilyttää kansakunta kristittynä on herättänyt Brysselissä raivoa. Nyt syntilistalle on liitetty nykyisessä Euroopassa uskomaton väite: Puolassa on kuulemma liian alhainen työttömyys.

JÄLLEEN  PÄÄNVAIVAA RAHAELIITILLE.

Nyt Puolan syntilistalle on lisätty jo liian alhainen
työttömyyskin. Taka-ajatuksena tietenkin on painostaa
maa ottamaan lasteittain kamelikuskeja takaamaan
matalapalkat.


Siinä missä Ylenannon toimittelija vielä 2015 julisti ”demokratian toiveiden haalistuneen” Bloomberg kirjoittaa äskettäin julkaistussa artikkelissa tyrmistyneenä työvoiman tarjonnan vähenemisestä ja työttömän väestön osuuden vähenemisestä. Puolan ennätysalhainen työttömyys kuulemma on uhka päätöksentekijöille ja enteilee entistä ”pahempia aikoja”.

Siirtolaisuus Puolasta on ollut yhtenä syynä työntekijöiden joukon vähenemiseen. Mukana on ollut myös tiettyjä hallituksen toimia, kuten eläkeiän laskeminen. Niinpä Puolan työttömyys oli Eurostatin mukaan maaliskuussa vaivaiset 5,3 prosenttia eli Euvostoliiton alhaisin. Puolan rekisteröity työttömyysaste on laskenut huhtikuussa 7,7 prosenttiin 8,1 prosentista kuukaudessa.

Bloomberg esittelee Puolan kehitystä seuraavanlaisin numeroin:

  • Enemmän kuin 2 miljoonaa puolalaista on jättänyt maan sen liityttyä Euvostoliittoon 2004. Vaikka ulkomailla työskentelemään halukkaiden määrä on laskenut viime vuodesta, se merkitsee lähes kolmea miljoonaa. Heistä 40 prosenttia on iältään 18-24 ja heidän osuutensa on kasvanut 10 prosentilla.

  • Arviolta miljoona Puolassa työskentelevää ukrainalaista lieventää työvoimapulaa auttaa pitämään palkkoja matalalla. 12. kesäkuuta alkaen ukrainalaiset voivat matkustaa Euvostoliittoon ilman viisumia, mikä saattaa ohjata heistä osan pois Puolasta.

  • Työikäisten työllisten tai työtäetsivien taloudellisen aktiviteetin alhaisuus on ilmennyt siten, että osuutensa muista ikäisistään on laskenut 56,3 prosenttiin vuoden 2016 kolmelta viimeiseltä kuukaudelta sen oltua edellisenä vuonna samaan aikaan 56,5. Luku on kaksi prosenttia alla euvostokeskiarvon. Taloudellisesti toimettomien puolalaisten määräksi on arvioitu 5,5 miljoonaa.

  • Keskuspankin arvion mukaan 80 000 ihmistä tulee tänä vuonna putoamaan pois työvoimasta, koska uudet säädökset alentavat eläkeikää. Väestön vanheneminen ja väheneminen tulee muuttamaan suhdelukuja entisestään. Kun Puolassa on tällä hetkellä jokaista sataa työläistä kohti 28 eläkeläistä, viimeksi mnainittujen määrä tullee melkein kaksinkertaistumaan vuoteen 2050.

Bloombergin lähestymistapa kehitykseen on ponnistelu palkkatason pitämiseksi mahdollisimman alhaisena. Yksioikoisesti toistetaan pankkiirien ja heidän apupoikiensa mantraa työvoimapulasta sivuuttaen tyystin automaation ja robotiikan aikaansaamat mullistukset työelämässä. Moderni koneistettu ja automatisoitu yhteiskunta ei kerta kaikkiaan elätä alati kasvavia ihmismassoja, ei ainakaan ellei robotteja pistetä verolle ja tuottoa jaeta jonkinlaisen sosialistisen kaavan mukaan tehtaiden ympärillä oleskeleville ihmismassoille. Siinäkin tapauksessa raja tulee ilmeisen pikaisesti vastaan, mikäli kolmansista maista tuotetaan taukoamatta tarpeetonta työvoimaa tehtaanporttien ulkopuolelle.

Lyhyellä aikavälillä työvoiman liikatarjonta toki laskee palkkakustannuksia, mutta samalla romahduttaa massojen ostovoiman. Kielitaidoton ja kehnosti integroituva väestö puolestaan laskee koulutustuloksia ja entisestään lisää työnantajille kelpaamatonta työvoimaa. Tämä Bloombergin vuodatus onkin nähtävissä osana NWO-väen turhautumista puolalaisten ja eräiden muiden itäeurooppalaisten kapinamieltä kohtaan. Se tukee uhkakuvillaan euvostokomission raivoa muun muassa Puolaa ja Unkaria kohtaan näiden sitkeästi vastustaessa rajojen avaamista kutsumattomille tulijoille.

Samalla tulee selvästi osoitettua, että korkea työttömyys ja köyhyys ovat eliitille enemmänkin tavoite kuin kirous, tärkeä työkalu rakennettaessa uutta euvostounelmaa. Siksi rajat ovat auki, koska länsimaiset yhteiskunnat ovat muuten hiljakseen negatiivisen väestönkasvun kautta sopeutumassa koneiden ja robottien maailmaan. Vihervasemmisto puolestaan on sokaistunut haavekuviinsa maailmankylän lutuisesta Onnelasta, jossa mannaa jaellaan loputtomasti kaikille ja tietenkin aina jonkun kolmannen osapuolen taskuista.